gfi=Väitöskirjat|en=Doctoral dissertations|https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/593452026-04-06T15:52:09Z2026-04-06T15:52:09ZMiltä vaatteessa tuntuu? : tunteiden ja vaatteiden välisiä yhteyksiä eri olosuhteissaKylmänen, Anuhttps://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/671022026-03-30T11:00:13Z2026-01-01T00:00:00ZMiltä vaatteessa tuntuu? : tunteiden ja vaatteiden välisiä yhteyksiä eri olosuhteissa
Kylmänen, Anu
Tämän tutkimuksen keskiössä on vaatteiden ja tunteiden väliset yhteydet. Tutkimuksen tarkoituksena on luoda kokonaiskuva siitä, millaisia tunteita ja tuntemuksia vaatteet saavat pukeutujassa aikaan erilaisissa olosuhteissa. Perimmäisenä tavoitteena on edistää tutkivaa vaatetussuunnittelua. Tutkimukselle on asetettu yksi pääkysymys: Miltä vaatteessa tuntuu? Pääkysymyksestä on johdettu kolme osatutkimusta, joilla on omat tutkimuskysymykset alakysymyksineen.
Tutkimuksen teoreettisessa taustassa kuvataan tunteita, vaatteita ja vaatetussuunnittelua lähtien käsitemäärittelyistä. Teoriataustassa syvennytään tarkastelemaan muotoilua, vaatetusalaa ja tunteita yhdistävää tutkimusta. Teoriaosan sisällössä nojaudutaan muotoilun ja tunteiden tutkimuksen teorioihin sekä alan tutkijoiden ja esimerkiksi Design & Emotion Society-organisaation virittämään aihepiirin aiempaan tutkimukseen. Tarkastelussa perehdytään muotoilua, vaatetusalaa ja tunteita koskeviin suunnittelumenetelmiin, keskeisiin tutkimussuuntauksiin sekä kehityslinjoihin. Teoriaosassa kuvataan myös vaatteiden valintaa ohjaavia tekijöitä yksilötason, sosiaalisen tason ja vaatetusalan yritystason näkökulmasta.
Tutkimuksen empiirinen toteutus koostuu kolmesta erillisestä osatutkimuksesta. Paradigmaltaan tutkimus edustaa konstruktionismia, ja tutkimuksen lähestymistapa on monimenetelmällinen sisältäen autoetnografialle ja etnografialle tyypillisiä piirteitä. Tutkimukseen osallistuneet ovat iältään 19–50-vuotiaita Suomen kansalaisia, joista valtaosa on naisoletettuja. Aineisto on kerätty Rovaniemellä Suomessa sekä eteläisessä Afrikassa. Osatutkimusten aineistot on analysoitu määrällisen ja laadullisen sisällönanalyysin avulla.
Ensimmäisen osatutkimuksen pääkysymys on "Mitä tunteita vaatteet herättävät tutkijan kokemusten mukaan eri olosuhteissa?" Tutkimusaineistona on eteläisessä Afrikassa vuosina 2017–2018 hankittu tutkijan päiväkirja-, muistovalokuva- ja havainnointiaineisto. Tutkimus on otteeltaan autoetnografinen. Tutkimustulokset osoittavat tunteiden vaihtelun eri olosuhteissa ja vuorokauden eri aikoina sekä niiden yhteyden vaate- ja materiaalivalintoihin. Yleisimmin havaitut tunteet ovat väsymys, rauhallisuus, ilo sekä hermostuneisuus ja niihin määräytyvät omat asukokonaisuudet. Tuloksina kuvataan monipuolisesti tunnemyönteisimmät vaatteet. Mieluisimmat materiaalit ovat puuvilla ja polyesteri.
Toisen osatutkimuksen pääkysymys "Millaisia tunteita tai tuntemuksia vaatteet herättävät eri olosuhteissataiteiden opiskelijoiden kokemusten mukaan?" Tutkimushenkilöinä ovat Lapin yliopiston vaatetusalaa vuonna 2018-2023 opiskelevat ensimmäisen vuoden opiskelijat (N= 89). Aineisto kerättiin olosuhdeobservointilomakkeen avulla, jossa opiskelijat kuvasivat verbaalisesti ja visuaalisesti vaatteiden tuntua kehossaan, tunteitaan ja niiden yhteyttä vaatteisiin. Tulokset osoittavat tunnetermien jakaantuvan laajasti. Useimmin esiintyvät tunnetermit ovat hyvä olo, innostuneisuus, rauhallisuus, rentous ja väsymys. Tutkimushenkilöt kuvailevat alusvaatteitaan, vaatetuksen ylä- ja alaosaa sekä asusteitaan monipuolisesti. Omantyylinen pukeutuminen sekä mieluisa vaatetus antavat käyttäjälleen itsevarmuutta, piristävät ja saavat aikaan hyvän olon. Tällöin vaatteet ovat mitoitukseltaan sopivat, pehmeät ja lämpimät. Toisaalta kiristävät, hankaavat tai muuten epämiellyttävän tuntuiset, hiostavat, kosteutena, kutinana tai paineena tuntuvat vaatteet aiheuttavat kielteisiä tunteita, kuten ahdistusta ja jännitystä.
Kolmannen osatutkimuksen tutkimuskysymys on "Miten kylmyyden tunne on yhteydessä vaatetukseen?" Tutkimushenkilöinä ovat Lapin yliopiston toisen vuoden vaatetusalan opiskelijat (N=11), joilta aineisto on hankittu olosuhdeobservointilomakkeiden ja muistovalokuvien avulla vuosina 2017 ja 2023. Tutkimustulokset osoittavat, että positiivisin tuntein kylmässä ilmanalassa seisoma-asennossa tyytyväisimpiä ovat ne tutkimushenkilöt, jotka ovat pukeutuneet kerroksittain ja ennakoineet pukeutumista, vaatteita ja asusteita ajatellen eri kehon osia ja olosuhteita kokonaisuutena. Lämpökamerakuvat osoittavat, että liian vähäisen vaatetuksen aiheuttama kylmyys näkyy yleensä kehon asennossa ensimmäisenä: kylmissään ihminen kiristää raajat yhteen, lähelle kehoa ja pyrkii käärimään käsivartensa ylävartalonsa suojaksi. Koko kehon kattava tasainen pukeutuminen, mukaan lukien ääreisverenkierrosta kädet ja jalat, turvaa parhaiten lämpimän olon. Myönteisimpiä tunteita saa aikaan vaatetus, joka on käyttäjälleen sopiva peittävyydeltään, suojaavuudeltaan, materiaalin tunnultaan ja mitoitukseltaan. Tällöin keho pysyy kuivana eikä tuuli mene materiaaleista läpi.
Kaiken kaikkiaan tulokset osoittavat, että vaatteiden ja tunteiden välillä on yhteys. Vaatteet tuntuvat. Ne tuntuvat mukavina tai epämukavina: on osoitettavissa myönteisiä ja kielteisiä tunteita herättäviä vaatteita sekä niiden yksityiskohtia materiaaleineen eri olosuhteissa.
Tutkimuksen pohdinnassa tarkastellaan tulosten yhteyttä aiempiin tutkimuksiin koskien muotoilua, vaatetusalaa ja tunteita yhdistäviä suunnittelumenetelmiä, tutkimussuuntauksia sekä kehityslinjoja. Tutkimuksen tulokset todentavat aikaisempia tutkimuksia siitä, kuinka vaatteet synnyttävät tunteita ja kuinka olosuhteisiin ja niistä selviämiseen voidaan vaikuttaa vaatteiden avulla. Johtopäätöksissä pohditaan myös tutkimuksen toteutuksen, ja erityisesti visualisoinnin sekä olosuhdeobservoinnin merkitystä ja hyödyntämistä vaatetussuunnittelussa, vaatetusteollisuudessa, muotoilun ja vaatetusalan koulutuksessa sekä vaatetusalan teoriassa ja tutkimustyössä. Olosuhdeobservointi on luova ja intuitioon perustuva, empatiaa edellyttävä lähestymistapa, jossa ihminen nähdään yhtenä kokonaisuutena tunteineen ja tuntemuksineen osana laajempaa olosuhdetta.; The focus of this study is the connection between clothing and emotions. The purpose of this study is to create an overall picture of emotions and sensations that clothing evokes in the wearer under different conditions. The ultimate goal is to promote investigative fashion design.
The study has one main research question: How does the clothing feel? The main research question has been divided into three sub-studies, each with its own research questions and sub-questions.
The theoretical background of the study describes emotions, clothing, and fashion design, starting with conceptual definitions. The theoretical background explores in depth research that integrates design, the fashion industry, and emotions. The content of the theoretical section is based on theories of design and emotions, as well as previous research in the field, including that conducted by scholars and organizations such as the Design & Emotion Society. The examination focuses on design methods related to fashion, emotions, and the fashion industry, key research directions, and development trends. The theoretical section also describes the factors guiding clothing choices from the perspectives of the individual level, the social level, and the clothing industry level.
The empirical implementation of the study consists of three separate sub-studies. In terms of its paradigm, the study represents constructionism, and its approach is multimethod, incorporation features typical of autoethnography. The participants are Finnish citizens between 19 and 50 years of age, most of whom are female-assumed. The data were collected in Rovaniemi, Finland, and in southern Africa. The sub-study data were analysed using quantitative and qualitative content analysis.
The main research question of the first sub-study is: “What emotions do clothing evoke according to the researcher’s experiences in different contexts?” The research data consists of diary entries, memory photographs, and observational data collected in southern Africa between 2016 and 2018. The study is autoethnographic in nature. The results indicate that emotions vary across different conditions and times of day, and that they are connected to clothing and material choices. The most commonly observed emotions are fatigue, calmness, joy, and nervousness, each of which determines its own specific outfits. The results provide a versatile description of the most emotionally positive clothing. The most favoured materials are cotton and polyester.
The main research question of the second sub-study is: “What emotions does clothing evoke in students under different conditions?” The research subjects consist of first-year students in the Fashion and Textile Design program at the University of Lapland between 2018 and 2023 (N=89). The data was collected using a situational observation form, in which students provided verbal and visual descriptions of how the clothes felt on their bodies, their emotions, and the connection between these emotions and their clothing. The results showed that the emotion terms were widely distributed. The most frequently occurring emotion terms are well-being, excitement, calmness, relaxation, and fatigue.
The research participants provide versatile descriptions of their underwear, tops, bottoms, and accessories. Personal style and preferred attire provide the wearer with self-confidence, act as a mood booster, and induce a feeling of well-being. Under these conditions, the garments are appropriately sized, soft to the touch, and provide warmth. On the other hand, clothing that is tight, abrasive or otherwise unpleasant to wear, and that may perceived as dampness, itching, or pressure, can evoke negative emotions such as anxiety and distress.
The research question of the third sub-study is: “How is the perception of cold associated with clothing?” The research subjects consist of second-year students in the Fashion and Textile Design program at the University of Lapland (N=11) from whom the data was collected using a situational observation form and memory photographs between 2017 and 2023. The results showed that, when standing in a cold climate, the participants who reported the most positive emotions and highest levels of satisfaction were those who were dressed in layers and had anticipated their clothing needs by considering different parts of the body as well as the overall conditions. Thermal camera images show that cold caused by insufficient clothing is usually first reflected in body posture: When feeling cold, a person draws their limbs closer together, holds them close to the body, and tends to wrap their arms around the upper torso for protection. Even, full-body layering – including the extremities such as hands and feet – best ensures a feeling of warmth. Clothing that meets the wearer´s requirements for adequate coverage, protection, material tactile properties, and dimensional fit is associated with more positive emotional experiences. Under these conditions, the body remains dry, and wind penetration through the material is effectively prevented.
Overall, the results indicate that there is an association between clothing and emotions. Clothing is perceived. It is perceived as comfortable or uncomfortable. It is possible to identify garments that and garment features, including materials that elicit positive or negative emotional responses under different conditions.
The discussion examines the relationship between the results and previous research on design, the clothing and fashion field, and design approaches, research trends, and developmental trajectories that integrate. The results of this study support earlier research demonstrating how clothing generates emotional responses and how clothing can be used to modulate environmental conditions.
The conclusions also reflect on the significance and potential applications of the study´s implementation, with particular emphasis on visualization and environmental observation, in fashion design, the clothing industry, design and fashion education, as well as in theoretical and empirical research within the apparel field. Environmental observation is a creative, intuition-based approach that requires empathy, in which a person is viewed as an integrated whole, with emotions and sensations, as part of a broader environment.
2026-01-01T00:00:00ZKylmänen, AnuTämän tutkimuksen keskiössä on vaatteiden ja tunteiden väliset yhteydet. Tutkimuksen tarkoituksena on luoda kokonaiskuva siitä, millaisia tunteita ja tuntemuksia vaatteet saavat pukeutujassa aikaan erilaisissa olosuhteissa. Perimmäisenä tavoitteena on edistää tutkivaa vaatetussuunnittelua. Tutkimukselle on asetettu yksi pääkysymys: Miltä vaatteessa tuntuu? Pääkysymyksestä on johdettu kolme osatutkimusta, joilla on omat tutkimuskysymykset alakysymyksineen.
Tutkimuksen teoreettisessa taustassa kuvataan tunteita, vaatteita ja vaatetussuunnittelua lähtien käsitemäärittelyistä. Teoriataustassa syvennytään tarkastelemaan muotoilua, vaatetusalaa ja tunteita yhdistävää tutkimusta. Teoriaosan sisällössä nojaudutaan muotoilun ja tunteiden tutkimuksen teorioihin sekä alan tutkijoiden ja esimerkiksi Design & Emotion Society-organisaation virittämään aihepiirin aiempaan tutkimukseen. Tarkastelussa perehdytään muotoilua, vaatetusalaa ja tunteita koskeviin suunnittelumenetelmiin, keskeisiin tutkimussuuntauksiin sekä kehityslinjoihin. Teoriaosassa kuvataan myös vaatteiden valintaa ohjaavia tekijöitä yksilötason, sosiaalisen tason ja vaatetusalan yritystason näkökulmasta.
Tutkimuksen empiirinen toteutus koostuu kolmesta erillisestä osatutkimuksesta. Paradigmaltaan tutkimus edustaa konstruktionismia, ja tutkimuksen lähestymistapa on monimenetelmällinen sisältäen autoetnografialle ja etnografialle tyypillisiä piirteitä. Tutkimukseen osallistuneet ovat iältään 19–50-vuotiaita Suomen kansalaisia, joista valtaosa on naisoletettuja. Aineisto on kerätty Rovaniemellä Suomessa sekä eteläisessä Afrikassa. Osatutkimusten aineistot on analysoitu määrällisen ja laadullisen sisällönanalyysin avulla.
Ensimmäisen osatutkimuksen pääkysymys on "Mitä tunteita vaatteet herättävät tutkijan kokemusten mukaan eri olosuhteissa?" Tutkimusaineistona on eteläisessä Afrikassa vuosina 2017–2018 hankittu tutkijan päiväkirja-, muistovalokuva- ja havainnointiaineisto. Tutkimus on otteeltaan autoetnografinen. Tutkimustulokset osoittavat tunteiden vaihtelun eri olosuhteissa ja vuorokauden eri aikoina sekä niiden yhteyden vaate- ja materiaalivalintoihin. Yleisimmin havaitut tunteet ovat väsymys, rauhallisuus, ilo sekä hermostuneisuus ja niihin määräytyvät omat asukokonaisuudet. Tuloksina kuvataan monipuolisesti tunnemyönteisimmät vaatteet. Mieluisimmat materiaalit ovat puuvilla ja polyesteri.
Toisen osatutkimuksen pääkysymys "Millaisia tunteita tai tuntemuksia vaatteet herättävät eri olosuhteissataiteiden opiskelijoiden kokemusten mukaan?" Tutkimushenkilöinä ovat Lapin yliopiston vaatetusalaa vuonna 2018-2023 opiskelevat ensimmäisen vuoden opiskelijat (N= 89). Aineisto kerättiin olosuhdeobservointilomakkeen avulla, jossa opiskelijat kuvasivat verbaalisesti ja visuaalisesti vaatteiden tuntua kehossaan, tunteitaan ja niiden yhteyttä vaatteisiin. Tulokset osoittavat tunnetermien jakaantuvan laajasti. Useimmin esiintyvät tunnetermit ovat hyvä olo, innostuneisuus, rauhallisuus, rentous ja väsymys. Tutkimushenkilöt kuvailevat alusvaatteitaan, vaatetuksen ylä- ja alaosaa sekä asusteitaan monipuolisesti. Omantyylinen pukeutuminen sekä mieluisa vaatetus antavat käyttäjälleen itsevarmuutta, piristävät ja saavat aikaan hyvän olon. Tällöin vaatteet ovat mitoitukseltaan sopivat, pehmeät ja lämpimät. Toisaalta kiristävät, hankaavat tai muuten epämiellyttävän tuntuiset, hiostavat, kosteutena, kutinana tai paineena tuntuvat vaatteet aiheuttavat kielteisiä tunteita, kuten ahdistusta ja jännitystä.
Kolmannen osatutkimuksen tutkimuskysymys on "Miten kylmyyden tunne on yhteydessä vaatetukseen?" Tutkimushenkilöinä ovat Lapin yliopiston toisen vuoden vaatetusalan opiskelijat (N=11), joilta aineisto on hankittu olosuhdeobservointilomakkeiden ja muistovalokuvien avulla vuosina 2017 ja 2023. Tutkimustulokset osoittavat, että positiivisin tuntein kylmässä ilmanalassa seisoma-asennossa tyytyväisimpiä ovat ne tutkimushenkilöt, jotka ovat pukeutuneet kerroksittain ja ennakoineet pukeutumista, vaatteita ja asusteita ajatellen eri kehon osia ja olosuhteita kokonaisuutena. Lämpökamerakuvat osoittavat, että liian vähäisen vaatetuksen aiheuttama kylmyys näkyy yleensä kehon asennossa ensimmäisenä: kylmissään ihminen kiristää raajat yhteen, lähelle kehoa ja pyrkii käärimään käsivartensa ylävartalonsa suojaksi. Koko kehon kattava tasainen pukeutuminen, mukaan lukien ääreisverenkierrosta kädet ja jalat, turvaa parhaiten lämpimän olon. Myönteisimpiä tunteita saa aikaan vaatetus, joka on käyttäjälleen sopiva peittävyydeltään, suojaavuudeltaan, materiaalin tunnultaan ja mitoitukseltaan. Tällöin keho pysyy kuivana eikä tuuli mene materiaaleista läpi.
Kaiken kaikkiaan tulokset osoittavat, että vaatteiden ja tunteiden välillä on yhteys. Vaatteet tuntuvat. Ne tuntuvat mukavina tai epämukavina: on osoitettavissa myönteisiä ja kielteisiä tunteita herättäviä vaatteita sekä niiden yksityiskohtia materiaaleineen eri olosuhteissa.
Tutkimuksen pohdinnassa tarkastellaan tulosten yhteyttä aiempiin tutkimuksiin koskien muotoilua, vaatetusalaa ja tunteita yhdistäviä suunnittelumenetelmiä, tutkimussuuntauksia sekä kehityslinjoja. Tutkimuksen tulokset todentavat aikaisempia tutkimuksia siitä, kuinka vaatteet synnyttävät tunteita ja kuinka olosuhteisiin ja niistä selviämiseen voidaan vaikuttaa vaatteiden avulla. Johtopäätöksissä pohditaan myös tutkimuksen toteutuksen, ja erityisesti visualisoinnin sekä olosuhdeobservoinnin merkitystä ja hyödyntämistä vaatetussuunnittelussa, vaatetusteollisuudessa, muotoilun ja vaatetusalan koulutuksessa sekä vaatetusalan teoriassa ja tutkimustyössä. Olosuhdeobservointi on luova ja intuitioon perustuva, empatiaa edellyttävä lähestymistapa, jossa ihminen nähdään yhtenä kokonaisuutena tunteineen ja tuntemuksineen osana laajempaa olosuhdetta.
The focus of this study is the connection between clothing and emotions. The purpose of this study is to create an overall picture of emotions and sensations that clothing evokes in the wearer under different conditions. The ultimate goal is to promote investigative fashion design.
The study has one main research question: How does the clothing feel? The main research question has been divided into three sub-studies, each with its own research questions and sub-questions.
The theoretical background of the study describes emotions, clothing, and fashion design, starting with conceptual definitions. The theoretical background explores in depth research that integrates design, the fashion industry, and emotions. The content of the theoretical section is based on theories of design and emotions, as well as previous research in the field, including that conducted by scholars and organizations such as the Design & Emotion Society. The examination focuses on design methods related to fashion, emotions, and the fashion industry, key research directions, and development trends. The theoretical section also describes the factors guiding clothing choices from the perspectives of the individual level, the social level, and the clothing industry level.
The empirical implementation of the study consists of three separate sub-studies. In terms of its paradigm, the study represents constructionism, and its approach is multimethod, incorporation features typical of autoethnography. The participants are Finnish citizens between 19 and 50 years of age, most of whom are female-assumed. The data were collected in Rovaniemi, Finland, and in southern Africa. The sub-study data were analysed using quantitative and qualitative content analysis.
The main research question of the first sub-study is: “What emotions do clothing evoke according to the researcher’s experiences in different contexts?” The research data consists of diary entries, memory photographs, and observational data collected in southern Africa between 2016 and 2018. The study is autoethnographic in nature. The results indicate that emotions vary across different conditions and times of day, and that they are connected to clothing and material choices. The most commonly observed emotions are fatigue, calmness, joy, and nervousness, each of which determines its own specific outfits. The results provide a versatile description of the most emotionally positive clothing. The most favoured materials are cotton and polyester.
The main research question of the second sub-study is: “What emotions does clothing evoke in students under different conditions?” The research subjects consist of first-year students in the Fashion and Textile Design program at the University of Lapland between 2018 and 2023 (N=89). The data was collected using a situational observation form, in which students provided verbal and visual descriptions of how the clothes felt on their bodies, their emotions, and the connection between these emotions and their clothing. The results showed that the emotion terms were widely distributed. The most frequently occurring emotion terms are well-being, excitement, calmness, relaxation, and fatigue.
The research participants provide versatile descriptions of their underwear, tops, bottoms, and accessories. Personal style and preferred attire provide the wearer with self-confidence, act as a mood booster, and induce a feeling of well-being. Under these conditions, the garments are appropriately sized, soft to the touch, and provide warmth. On the other hand, clothing that is tight, abrasive or otherwise unpleasant to wear, and that may perceived as dampness, itching, or pressure, can evoke negative emotions such as anxiety and distress.
The research question of the third sub-study is: “How is the perception of cold associated with clothing?” The research subjects consist of second-year students in the Fashion and Textile Design program at the University of Lapland (N=11) from whom the data was collected using a situational observation form and memory photographs between 2017 and 2023. The results showed that, when standing in a cold climate, the participants who reported the most positive emotions and highest levels of satisfaction were those who were dressed in layers and had anticipated their clothing needs by considering different parts of the body as well as the overall conditions. Thermal camera images show that cold caused by insufficient clothing is usually first reflected in body posture: When feeling cold, a person draws their limbs closer together, holds them close to the body, and tends to wrap their arms around the upper torso for protection. Even, full-body layering – including the extremities such as hands and feet – best ensures a feeling of warmth. Clothing that meets the wearer´s requirements for adequate coverage, protection, material tactile properties, and dimensional fit is associated with more positive emotional experiences. Under these conditions, the body remains dry, and wind penetration through the material is effectively prevented.
Overall, the results indicate that there is an association between clothing and emotions. Clothing is perceived. It is perceived as comfortable or uncomfortable. It is possible to identify garments that and garment features, including materials that elicit positive or negative emotional responses under different conditions.
The discussion examines the relationship between the results and previous research on design, the clothing and fashion field, and design approaches, research trends, and developmental trajectories that integrate. The results of this study support earlier research demonstrating how clothing generates emotional responses and how clothing can be used to modulate environmental conditions.
The conclusions also reflect on the significance and potential applications of the study´s implementation, with particular emphasis on visualization and environmental observation, in fashion design, the clothing industry, design and fashion education, as well as in theoretical and empirical research within the apparel field. Environmental observation is a creative, intuition-based approach that requires empathy, in which a person is viewed as an integrated whole, with emotions and sensations, as part of a broader environment.Lapin monikerroksisen historian saamat merkitykset peruskoulun paikallisissa historian opetussuunnitelmissa ja opetuksessaNampajärvi, Noorahttps://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/670862026-03-17T08:00:11Z2026-01-01T00:00:00ZLapin monikerroksisen historian saamat merkitykset peruskoulun paikallisissa historian opetussuunnitelmissa ja opetuksessa
Nampajärvi, Noora
Väitöskirjani sijoittuu kulttuurihistorian ja historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen tieteenaloille ja avaa uuden keskustelun niiden rajapinnalla. Kulttuurihistorian paradigmalle ominaisesti tarkastelen hermeneuttisessa kehässä, millaisia merkityksiä paikallishistoria saa Lapin alueen paikallisissa historian opetussuunnitelmissa ja historianopetuksessa. Tutkimusaineistonani analysoin Lapin alueen 17 perusopetuksen historian opetussuunnitelmaa sekä kahdeksan historiaa opettavan opettajan yksilöhaastattelua. Lähestyn aineistojani lähilukemisen keinoin kontekstisidonnaisina ja merkityksiä tuottavina teksteinä.
Suomen koulujärjestelmässä historialle on perinteisesti annettu keskeinen asema kansallisen identiteetin rakentajana. 2000-luvulla opetussuunnitelmat ovat kuitenkin korostaneet moniperspektiivisyyttä, ja oppiaineen yhtenä tavoitteena on peruskouluissa ollut oppilaan henkilökohtaisen identiteetin tukeminen. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (POPS14) ohjeistetaan soveltuvissa kohdin kiinnittämään huomiota oppilaan oman perheen, paikkakunnan ja lähialueen historiaan. Näistä sisällöistä annetaan tarkemmat ohjeistukset paikallisissa opetussuunnitelmissa. Pohjoiset olosuhteet ja Lapin alue oman rikkaan kulttuurihistoriansa kanssa luovat omat haasteensa opetussuunnitelmille, oppimateriaaleille ja historiaa opettaville opettajille. Päätutkimuskysymykseni on tarkastella, millaisia merkityksiä Lapin alueen perusopetuksen paikalliset historian opetussuunnitelmat ja historian opettajat antavat paikallishistorialle.
Artikkeliväitöskirjassani lähestyn tutkimusaihettani kolmen osatutkimuksen kautta. Ensimmäisessä osatutkimuksessani tarkastelen hermeneuttisessa kehässä, millaisia merkityksiä paikallishistoria saa opetussuunnitelmateksteissä. Toisessa osatutkimuksessani analysoin haastatteluaineistostani, millaisia historiakäsityksiä opettajat ilmentävät Lapin alueen historiaa käsiteltäessä. Kolmannessa osatutkimuksessani keskityn Jörn Rüsenin historiatietoisuusteorian avulla tarkastelemaan, miten opettajien historiatietoisuudet sijoittuvat Rüsenin typologian eri osiin saamelaisten historiaa opetettaessa.
Väitöskirjani osoittaa, että opetussuunnitelmien laatuerot ja monitulkintaisuus asettavat opettajille suuren vastuun paikallisten sisältöjen valinnassa ja käytännön opetuksen toteutuksessa. Tutkimusaineistojeni analyysin pohjalta ilmenee, etteivät opettajat saa riittävää tukea opetussuunnitelmista ja kustantajien tarjoamista opetusmateriaaleista paikallisten sisältöjen opettamiseen historiaoppiaineessa. Tämä johtaa siihen, että opettajien subjektiivisilla historiakäsityksillä ja historiatietoisuuksilla on ratkaiseva merkitys sille, mitä ja miten paikallishistoriaa opetetaan. Tämä voi johtaa suuriin eroihin oppilaiden saaman historianopetuksen sisällöissä ja herättää myös kysymyksen siitä, kenen historiaa kouluissa opetetaan. Alkuperäiskansaan liittyvien politisoituneiden aiheiden käsittely on myös haastavaa historianopettajille, ja he joutuvat usein työssään tekemään subjektiivisia valintoja saamelaisten historiaan liittyvissä kysymyksissä.
Tutkimukseni kontribuutio on tuoda uutta tietoa kulttuurihistorian ja historian didaktiikan tutkimuskentille. Osoitan väitöskirjassani, miten paikallishistorialla on merkittävä rooli opettajien työssä. Voin tulosteni pohjalta osoittaa, että kulttuurihistoriallisesti tarkasteltuna Lapin alueen moniperspektiivinen historia on peruskouluissa osa aktiivista kulttuuriperinnön siirtämistä. Opettajat kokevat paikallishistorian opetustyötään ja oppilaidensa identiteettejä rikastuttavana työkaluna. Tutkimukseni tulosten pohjalta ilmenee, että tulevissa opetussuunnitelmissa on huomioitava tarkemmin, miten paikallishistorian kirjaukset jatkossa laaditaan opetuksen ohjauskirjoihin.; This article-based dissertation examines how local history is given meaning in basic education history teaching in Finnish Lapland at the intersection of cultural history and history and social studies education. Following a cultural-historical paradigm, the study proceeds within the hermeneutic circle and uses close reading to analyse two data sets: 17 local basic education history curricula from Lapland (local implementations of the National Core Curriculum for Basic Education, 2014; POPS14) and eight individual interviews with history teachers. The materials are approached as context-bound, meaning-producing texts that reveal how local history is framed, justified, and operationalised in curriculum guidance and classroom-related talk.
The dissertation consists of three sub-studies. The first investigates the curriculum texts and identifies how local history is written into (or omitted from) local curricula, and what kinds of meanings these references carry. The second analyses interview data to explore teachers’ conceptions of history when addressing Lapland’s past, focusing on how professional expertise, local attachments, and pedagogical judgement shape the use of curriculum guidance. The third applies Jörn Rüsen’s theory of historical consciousness to examine how teachers’ orientations of historical consciousness (traditional, exemplary, critical, and genetic) become visible specifically in relation to teaching Sámi history.
The findings show considerable variation in the quality, placement, and specificity of local history references across the local curricula. Where guidance is vague or absent, responsibility for selecting and framing local content shifts to teachers. Teachers report limited support from curriculum documents and publisher-provided learning materials for integrating local and Sámi histories into coherent teaching sequences. Consequently, teachers’ conceptions of history and orientations of historical consciousness become decisive for what is taught and how, which may contribute to unequal learning opportunities and raises the question of whose history is taught in schools. The study highlights the need for clearer curriculum guidance and improved learning materials for local history and Sámi history in future curriculum work.
2026-01-01T00:00:00ZNampajärvi, NooraVäitöskirjani sijoittuu kulttuurihistorian ja historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen tieteenaloille ja avaa uuden keskustelun niiden rajapinnalla. Kulttuurihistorian paradigmalle ominaisesti tarkastelen hermeneuttisessa kehässä, millaisia merkityksiä paikallishistoria saa Lapin alueen paikallisissa historian opetussuunnitelmissa ja historianopetuksessa. Tutkimusaineistonani analysoin Lapin alueen 17 perusopetuksen historian opetussuunnitelmaa sekä kahdeksan historiaa opettavan opettajan yksilöhaastattelua. Lähestyn aineistojani lähilukemisen keinoin kontekstisidonnaisina ja merkityksiä tuottavina teksteinä.
Suomen koulujärjestelmässä historialle on perinteisesti annettu keskeinen asema kansallisen identiteetin rakentajana. 2000-luvulla opetussuunnitelmat ovat kuitenkin korostaneet moniperspektiivisyyttä, ja oppiaineen yhtenä tavoitteena on peruskouluissa ollut oppilaan henkilökohtaisen identiteetin tukeminen. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (POPS14) ohjeistetaan soveltuvissa kohdin kiinnittämään huomiota oppilaan oman perheen, paikkakunnan ja lähialueen historiaan. Näistä sisällöistä annetaan tarkemmat ohjeistukset paikallisissa opetussuunnitelmissa. Pohjoiset olosuhteet ja Lapin alue oman rikkaan kulttuurihistoriansa kanssa luovat omat haasteensa opetussuunnitelmille, oppimateriaaleille ja historiaa opettaville opettajille. Päätutkimuskysymykseni on tarkastella, millaisia merkityksiä Lapin alueen perusopetuksen paikalliset historian opetussuunnitelmat ja historian opettajat antavat paikallishistorialle.
Artikkeliväitöskirjassani lähestyn tutkimusaihettani kolmen osatutkimuksen kautta. Ensimmäisessä osatutkimuksessani tarkastelen hermeneuttisessa kehässä, millaisia merkityksiä paikallishistoria saa opetussuunnitelmateksteissä. Toisessa osatutkimuksessani analysoin haastatteluaineistostani, millaisia historiakäsityksiä opettajat ilmentävät Lapin alueen historiaa käsiteltäessä. Kolmannessa osatutkimuksessani keskityn Jörn Rüsenin historiatietoisuusteorian avulla tarkastelemaan, miten opettajien historiatietoisuudet sijoittuvat Rüsenin typologian eri osiin saamelaisten historiaa opetettaessa.
Väitöskirjani osoittaa, että opetussuunnitelmien laatuerot ja monitulkintaisuus asettavat opettajille suuren vastuun paikallisten sisältöjen valinnassa ja käytännön opetuksen toteutuksessa. Tutkimusaineistojeni analyysin pohjalta ilmenee, etteivät opettajat saa riittävää tukea opetussuunnitelmista ja kustantajien tarjoamista opetusmateriaaleista paikallisten sisältöjen opettamiseen historiaoppiaineessa. Tämä johtaa siihen, että opettajien subjektiivisilla historiakäsityksillä ja historiatietoisuuksilla on ratkaiseva merkitys sille, mitä ja miten paikallishistoriaa opetetaan. Tämä voi johtaa suuriin eroihin oppilaiden saaman historianopetuksen sisällöissä ja herättää myös kysymyksen siitä, kenen historiaa kouluissa opetetaan. Alkuperäiskansaan liittyvien politisoituneiden aiheiden käsittely on myös haastavaa historianopettajille, ja he joutuvat usein työssään tekemään subjektiivisia valintoja saamelaisten historiaan liittyvissä kysymyksissä.
Tutkimukseni kontribuutio on tuoda uutta tietoa kulttuurihistorian ja historian didaktiikan tutkimuskentille. Osoitan väitöskirjassani, miten paikallishistorialla on merkittävä rooli opettajien työssä. Voin tulosteni pohjalta osoittaa, että kulttuurihistoriallisesti tarkasteltuna Lapin alueen moniperspektiivinen historia on peruskouluissa osa aktiivista kulttuuriperinnön siirtämistä. Opettajat kokevat paikallishistorian opetustyötään ja oppilaidensa identiteettejä rikastuttavana työkaluna. Tutkimukseni tulosten pohjalta ilmenee, että tulevissa opetussuunnitelmissa on huomioitava tarkemmin, miten paikallishistorian kirjaukset jatkossa laaditaan opetuksen ohjauskirjoihin.
This article-based dissertation examines how local history is given meaning in basic education history teaching in Finnish Lapland at the intersection of cultural history and history and social studies education. Following a cultural-historical paradigm, the study proceeds within the hermeneutic circle and uses close reading to analyse two data sets: 17 local basic education history curricula from Lapland (local implementations of the National Core Curriculum for Basic Education, 2014; POPS14) and eight individual interviews with history teachers. The materials are approached as context-bound, meaning-producing texts that reveal how local history is framed, justified, and operationalised in curriculum guidance and classroom-related talk.
The dissertation consists of three sub-studies. The first investigates the curriculum texts and identifies how local history is written into (or omitted from) local curricula, and what kinds of meanings these references carry. The second analyses interview data to explore teachers’ conceptions of history when addressing Lapland’s past, focusing on how professional expertise, local attachments, and pedagogical judgement shape the use of curriculum guidance. The third applies Jörn Rüsen’s theory of historical consciousness to examine how teachers’ orientations of historical consciousness (traditional, exemplary, critical, and genetic) become visible specifically in relation to teaching Sámi history.
The findings show considerable variation in the quality, placement, and specificity of local history references across the local curricula. Where guidance is vague or absent, responsibility for selecting and framing local content shifts to teachers. Teachers report limited support from curriculum documents and publisher-provided learning materials for integrating local and Sámi histories into coherent teaching sequences. Consequently, teachers’ conceptions of history and orientations of historical consciousness become decisive for what is taught and how, which may contribute to unequal learning opportunities and raises the question of whose history is taught in schools. The study highlights the need for clearer curriculum guidance and improved learning materials for local history and Sámi history in future curriculum work.Citizens' use of collaborative media in societal crises : navigating chronic and geographically distant uncertaintyKarhu, Marihttps://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/670832026-03-13T10:00:14Z2026-01-01T00:00:00ZCitizens' use of collaborative media in societal crises : navigating chronic and geographically distant uncertainty
Karhu, Mari
As the first half of the 2020s has drastically demonstrated, we are living in an era of a “permanent crisis” in which several societal crises, such as the COVID-19 pandemic and the climate and environmental crises, overlap. In these circumstances, media technologies can play an increasingly important role in creating constructive collaborations among citizens. Through constructive collaborations, this dissertation refers to how citizens foster mutual solidarity and engage in collective problem-solving.
Nevertheless, prior research on citizens’ media-enabled crisis collaborations has mainly focused on people directly affected by immediate disasters and acute incidents. This dissertation, in contrast, provides a user-centred understanding of how citizens use collaborative media during societal crises characterised by chronic uncertainty and geographical distance. Specifically, it examines 1) how the platforms used for collaboration relate to a broader hybrid media environment, 2) the socio-technical framework within which collaboration unfolds, and 3) the outcomes that follow from such collaborations.
The research is based on six empirical case studies. The datasets have been collected through semi-structured interviews, online surveys, diary studies, and the experience sampling (ESM) method. In addition, the content produced by participants on collaborative media platforms, including posts and comments, has been analysed, utilising thematic analysis as the method. The conducted research draws a picture that connects lines from the global youth for climate movement, craftivists’ more-than-human solidarity collaborations, an open-for-all online hackathon that addressed COVID-19-related challenges, as well as the massive experiment that turned homes into offices and classrooms during the restrictions that aimed to curb COVID-19.
Based on the empirical case studies, this dissertation suggests that mediated crisis awareness and a sense of crisis may further channel into citizens’ collaboration – in which circulating emotions and affects play a key role. Collaborative media functions as a socio-technical shaker, enabling crisis collaborations in a constant mix of human-human and human-computer interaction. Socio-technical shaker is a metaphor for the fluid interplay of social interactions and technological circumstances, where configurations emerge case by case, shaped by situational conditions. Regardless of how the use of collaborative media in societal crises is organised and managed, it emphasises a coincidence of human encounters as collaboration evolves on the fly without prior agreements. In collaborative media-based projects: 1) people gather around loosely defined shared goals in the intrinsically volunteer / externally imposed use of collaborative media, 2) leadership emerges within the group, establishing a structure that interweaves real-life and virtual networks, 3) participants make spontaneous contributions according to their interests, knowledge, and skills, 4) non-monetary contributions are preferred, with participants immaterially rewarded, 5) trust is essential in the shaping boundaries of collaborative efforts, and 6) the use of collaborative media has accompanying effects on offline spaces and face-to-face relationships.
From a technological viewpoint, citizens’ use of collaborative media in societal crises is a sum of technological compromises and entails constant balancing between technology-related advantages and challenges. In societal crisis situations, existing platforms and tools are rapidly appropriated, as their reach, familiarity, ease of use, and real-time communication are valued. Consequently, the appropriated platforms and tools are a mismatch with operations, leading to divided application usage, a lack of transparency, information overload, and disorder. Together, these properties shed light on how collaboration does not follow “naturally” from the technologies, but rather stems from the interplay between social and technological factors. After all, the activities in the socio-technical shaker grow into use purposes, including collaborative crisis intelligence, collaborative crisis action, and collaborative crisis adaptation. Together, the use purposes describe new opportunities and hope in the spirit of a certain kind of techno-optimism.
The key contributions of this research are twofold. First, the dissertation provides a rich empirical understanding on citizens’ use of collaborative media in societal crises characterised by chronic uncertainty and geographical distance. Secondly, the empirical research findings fuse together in a conceptual framework as a theoretical research contribution. In the core of the framework is the concept of collaborative media. Applying the framework illuminates the role of collaborative media in the mediated crisis sphere, increases our understanding of the organisation and maintenance of collaborative activities through seizing the opportunities and tackling the constraints of the collaborative media platforms, and clarifies the use purposes of collaborative media as a part of versatile crisis settings. The results are useful for various societal actors – including sectors from business actors to public governance, associations, and self-initiated civil activities – who are willing to combat societal crises and build sustainable futures and welfare in cross-border collaborations.; Kuten 2020-luvun ensimmäinen puolikas on dramaattisesti osoittanut, elämme pysyvän kriisin aikaa. Päällekkäiset yhteiskunnalliset kriisit – kuten COVID-19-pandemia ja ilmasto- ja ympäristökriisit – luovat olosuhteet, joissa mediateknologioiden mahdollistamalla kansalaisten rakentavalla yhteistyöllä voi olla yhä tärkeämpi rooli. Rakentavalla yhteistyöllä tämä väitöskirja viittaa esimerkiksi keskinäisen solidaarisuuden edistämiseen ja yhteiseen ongelmanratkaisuun.
Aiempi tutkimus on kuitenkin keskittynyt ihmisten mediateknologiavälitteiseen toimintaan erityisesti välittömissä kriisitilanteissa kuten äkillisissä luonnonkatastrofeissa tai terrori-iskuissa. Usein tarkastelun kohteena ovat olleet he, joita kriisit suoranaisesti koskevat. Tämä väitöskirja puolestaan tarjoaa käyttäjälähtöistä ymmärrystä siitä, miten kansalaiset käyttävät kollaboratiivista mediaa yhteiskunnallisissa kriiseissä, joita luonnehtivat krooninen epävarmuus ja maantieteellinen etäisyys. Erityisesti väitöskirja tarkastelee 1) kuinka kollaboratiiviset mediat suhteutuvat laajempaan hybridimediaympäristöön, 2) yhteistyön sosioteknisiä puitteita sekä 3) kollaboratiivisten medioiden yhteiskunnallisissa kriiseissä saamia käyttötarkoituksia.
Tutkimus perustuu kuuteen empiiriseen tapaustutkimukseen, joissa yhdistyvät globaali nuorten ilmastoliike, Australian metsäpalojen eläinuhrien auttaminen käsitöin, COVID-19 verkko-hackathon ja massiivinen ”ihmiskoe”, jossa kodit muuttuivat etätoimistoiksi ja -luokkahuoneiksi koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi vain päivän varoitusajalla. Tutkimuksen aineistot on kerätty temaattisten haastattelujen, verkkokyselyjen, päiväkirjojen ja Experience Sampling -menetelmän avulla. Lisäksi tutkimuksessa on analysoitu osallistujien kollaboratiivisen median alustoilla tuottamia sisältöjä. Aineistot on analysoitu temaattisella analyysimenetelmällä.
Empiiristen tapaustutkimusten perusteella väitän, että median välittämä kriisitietoisuus ja kriisitunne voivat kanavoitua tarpeeksi tehdä yhteistyötä – ja kriisisisältöjen synnyttämillä tunteilla on siinä keskeinen rooli. Kollaboratiivinen media toimii sosioteknisenä ”sekoittimena”, joka mahdollistaa kriisiyhteistyön jatkuvassa ihmisten ja teknologioiden välisessä vuorovaikutuksessa. Sosiotekninen sekoitin on metafora sosiaalisen vuorovaikutuksen ja teknologisten puitteiden vaihtelevalle vuorovaikutukselle, jossa kokoonpanot muodostuvat tapauskohtaisesti. Yhteistyön kehittyy lennossa ilman ennakkosopimuksia korostaen ihmisten välisten kohtaamisten sattumanvaraisuutta. Yhteen vedettynä kollaboratiiviseen mediaan perustuvissa projekteissa: 1) ihmiset kokoontuvat löyhästi määriteltyjen yhteisten tavoitteiden ympärille joko vapaaehtoisesti tai ulkoisesti ohjatussa kollaboratiivisen median käytössä, 2) johtajuus syntyy ryhmässä, jossa olemassa olevat ja virtuaaliset verkostot kietoutuvat yhteen, 3) ihmiset osallistuvat spontaanein panostuksin kiinnostuksen kohteidensa, tietojensa ja taitojensa mukaan, 4) rahallisten panosten sijaan suositaan aineettomia kontribuutioita, ja osallistujat kokevat tulevansa myös aineettomasti palkituiksi, 5) kaikki tämä edellyttää osallistujien välistä luottamusta ja 6) kollaboratiivisen median käyttö vaikuttaa myös fyysisiin tiloihin ja kasvokkaisiin suhteisiin.
Teknologisesta näkökulmasta kollaboratiivisten medioiden käyttö yhteiskunnallisissa kriiseissä on teknologisten kompromissien summa ja edellyttää jatkuvaa tasapainoilua teknologisten etujen ja haasteiden välillä. Yhteiskunnallisissa kriisitilanteissa otetaan käyttöön olemassa Olevia alustoja ja työkaluja, joiden hyviä puolia ovat laaja käyttö, tuttuus, helppokäyttöisyys sekä reaaliaikainen viestintä. Seurauksena alustat ja työkalut eivät sovi yksi yhteen projektien tarpeiden kanssa, mikä johtaa hajautuneeseen sovellusten käyttöön, läpinäkyvyyden puutteeseen, tietotulvaan ja yleiseen epäjärjestykseen. Kaiken kaikkiaan yhteistyö ei seuraa ”luonnollisesti” teknologioista, vaan se muovautuu sosiaalisten ja teknologisten tekijöiden vuorovaikutuksessa. Sosioteknisessä sekoittimessa tapahtuva toiminta muotoutuu kollaboratiivisen media käyttötarkoituksiksi, joita ovat yhteisälykkyys, yhteistoiminta ja yhteissopeutuminen. Yhdessä käyttötarkoitukset kuvaavat uusia mahdollisuuksia ja toivoa tietynlaisen tekno-optimismin hengessä.
Tämän väitöskirjan keskeisin panos on kaksijakoinen. Ensinnäkin se tarjoaa rikasta empiiristä tietoa siitä, miten kansalaiset käyttävät kollaboratiivista mediaa yhteiskunnallisissa kriiseissä. Toiseksi empiiriset tutkimustulokset sulautuvat yhteen käsitteellisessä viitekehyksessä, joka on tutkimuksen teoreettinen panos. Viitekehyksen ytimessä on kollaborativiisen media käsite. Sovellettuna viitekehys valaisee kollaboratiivisen median rooli osana hybridimediaympäristöä, lisää ymmärrystä yhteistyön organisoinnista ja ylläpitämisestä sekä media-alustojen haasteista ja mahdollisuuksista. Lisäksi tutkimus selventää kollaboratiivisen median käyttötarkoituksia osana yhteiskunnallisia kriisitilanteita. Tulokset ovat hyödyllisiä monille yhteiskunnan toimijoille – yrityksistä julkiseen hallintoon, yhdistyksiin ja vapaaseen kansalaistoimintaan – jotka ovat valmiita taistelemaan yhteiskunnallisia kriisejä vastaan ja rakentamaan kestävää tulevaisuutta ja hyvinvointia rajat ylittävässä yhteistyössä.
2026-01-01T00:00:00ZKarhu, MariAs the first half of the 2020s has drastically demonstrated, we are living in an era of a “permanent crisis” in which several societal crises, such as the COVID-19 pandemic and the climate and environmental crises, overlap. In these circumstances, media technologies can play an increasingly important role in creating constructive collaborations among citizens. Through constructive collaborations, this dissertation refers to how citizens foster mutual solidarity and engage in collective problem-solving.
Nevertheless, prior research on citizens’ media-enabled crisis collaborations has mainly focused on people directly affected by immediate disasters and acute incidents. This dissertation, in contrast, provides a user-centred understanding of how citizens use collaborative media during societal crises characterised by chronic uncertainty and geographical distance. Specifically, it examines 1) how the platforms used for collaboration relate to a broader hybrid media environment, 2) the socio-technical framework within which collaboration unfolds, and 3) the outcomes that follow from such collaborations.
The research is based on six empirical case studies. The datasets have been collected through semi-structured interviews, online surveys, diary studies, and the experience sampling (ESM) method. In addition, the content produced by participants on collaborative media platforms, including posts and comments, has been analysed, utilising thematic analysis as the method. The conducted research draws a picture that connects lines from the global youth for climate movement, craftivists’ more-than-human solidarity collaborations, an open-for-all online hackathon that addressed COVID-19-related challenges, as well as the massive experiment that turned homes into offices and classrooms during the restrictions that aimed to curb COVID-19.
Based on the empirical case studies, this dissertation suggests that mediated crisis awareness and a sense of crisis may further channel into citizens’ collaboration – in which circulating emotions and affects play a key role. Collaborative media functions as a socio-technical shaker, enabling crisis collaborations in a constant mix of human-human and human-computer interaction. Socio-technical shaker is a metaphor for the fluid interplay of social interactions and technological circumstances, where configurations emerge case by case, shaped by situational conditions. Regardless of how the use of collaborative media in societal crises is organised and managed, it emphasises a coincidence of human encounters as collaboration evolves on the fly without prior agreements. In collaborative media-based projects: 1) people gather around loosely defined shared goals in the intrinsically volunteer / externally imposed use of collaborative media, 2) leadership emerges within the group, establishing a structure that interweaves real-life and virtual networks, 3) participants make spontaneous contributions according to their interests, knowledge, and skills, 4) non-monetary contributions are preferred, with participants immaterially rewarded, 5) trust is essential in the shaping boundaries of collaborative efforts, and 6) the use of collaborative media has accompanying effects on offline spaces and face-to-face relationships.
From a technological viewpoint, citizens’ use of collaborative media in societal crises is a sum of technological compromises and entails constant balancing between technology-related advantages and challenges. In societal crisis situations, existing platforms and tools are rapidly appropriated, as their reach, familiarity, ease of use, and real-time communication are valued. Consequently, the appropriated platforms and tools are a mismatch with operations, leading to divided application usage, a lack of transparency, information overload, and disorder. Together, these properties shed light on how collaboration does not follow “naturally” from the technologies, but rather stems from the interplay between social and technological factors. After all, the activities in the socio-technical shaker grow into use purposes, including collaborative crisis intelligence, collaborative crisis action, and collaborative crisis adaptation. Together, the use purposes describe new opportunities and hope in the spirit of a certain kind of techno-optimism.
The key contributions of this research are twofold. First, the dissertation provides a rich empirical understanding on citizens’ use of collaborative media in societal crises characterised by chronic uncertainty and geographical distance. Secondly, the empirical research findings fuse together in a conceptual framework as a theoretical research contribution. In the core of the framework is the concept of collaborative media. Applying the framework illuminates the role of collaborative media in the mediated crisis sphere, increases our understanding of the organisation and maintenance of collaborative activities through seizing the opportunities and tackling the constraints of the collaborative media platforms, and clarifies the use purposes of collaborative media as a part of versatile crisis settings. The results are useful for various societal actors – including sectors from business actors to public governance, associations, and self-initiated civil activities – who are willing to combat societal crises and build sustainable futures and welfare in cross-border collaborations.
Kuten 2020-luvun ensimmäinen puolikas on dramaattisesti osoittanut, elämme pysyvän kriisin aikaa. Päällekkäiset yhteiskunnalliset kriisit – kuten COVID-19-pandemia ja ilmasto- ja ympäristökriisit – luovat olosuhteet, joissa mediateknologioiden mahdollistamalla kansalaisten rakentavalla yhteistyöllä voi olla yhä tärkeämpi rooli. Rakentavalla yhteistyöllä tämä väitöskirja viittaa esimerkiksi keskinäisen solidaarisuuden edistämiseen ja yhteiseen ongelmanratkaisuun.
Aiempi tutkimus on kuitenkin keskittynyt ihmisten mediateknologiavälitteiseen toimintaan erityisesti välittömissä kriisitilanteissa kuten äkillisissä luonnonkatastrofeissa tai terrori-iskuissa. Usein tarkastelun kohteena ovat olleet he, joita kriisit suoranaisesti koskevat. Tämä väitöskirja puolestaan tarjoaa käyttäjälähtöistä ymmärrystä siitä, miten kansalaiset käyttävät kollaboratiivista mediaa yhteiskunnallisissa kriiseissä, joita luonnehtivat krooninen epävarmuus ja maantieteellinen etäisyys. Erityisesti väitöskirja tarkastelee 1) kuinka kollaboratiiviset mediat suhteutuvat laajempaan hybridimediaympäristöön, 2) yhteistyön sosioteknisiä puitteita sekä 3) kollaboratiivisten medioiden yhteiskunnallisissa kriiseissä saamia käyttötarkoituksia.
Tutkimus perustuu kuuteen empiiriseen tapaustutkimukseen, joissa yhdistyvät globaali nuorten ilmastoliike, Australian metsäpalojen eläinuhrien auttaminen käsitöin, COVID-19 verkko-hackathon ja massiivinen ”ihmiskoe”, jossa kodit muuttuivat etätoimistoiksi ja -luokkahuoneiksi koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi vain päivän varoitusajalla. Tutkimuksen aineistot on kerätty temaattisten haastattelujen, verkkokyselyjen, päiväkirjojen ja Experience Sampling -menetelmän avulla. Lisäksi tutkimuksessa on analysoitu osallistujien kollaboratiivisen median alustoilla tuottamia sisältöjä. Aineistot on analysoitu temaattisella analyysimenetelmällä.
Empiiristen tapaustutkimusten perusteella väitän, että median välittämä kriisitietoisuus ja kriisitunne voivat kanavoitua tarpeeksi tehdä yhteistyötä – ja kriisisisältöjen synnyttämillä tunteilla on siinä keskeinen rooli. Kollaboratiivinen media toimii sosioteknisenä ”sekoittimena”, joka mahdollistaa kriisiyhteistyön jatkuvassa ihmisten ja teknologioiden välisessä vuorovaikutuksessa. Sosiotekninen sekoitin on metafora sosiaalisen vuorovaikutuksen ja teknologisten puitteiden vaihtelevalle vuorovaikutukselle, jossa kokoonpanot muodostuvat tapauskohtaisesti. Yhteistyön kehittyy lennossa ilman ennakkosopimuksia korostaen ihmisten välisten kohtaamisten sattumanvaraisuutta. Yhteen vedettynä kollaboratiiviseen mediaan perustuvissa projekteissa: 1) ihmiset kokoontuvat löyhästi määriteltyjen yhteisten tavoitteiden ympärille joko vapaaehtoisesti tai ulkoisesti ohjatussa kollaboratiivisen median käytössä, 2) johtajuus syntyy ryhmässä, jossa olemassa olevat ja virtuaaliset verkostot kietoutuvat yhteen, 3) ihmiset osallistuvat spontaanein panostuksin kiinnostuksen kohteidensa, tietojensa ja taitojensa mukaan, 4) rahallisten panosten sijaan suositaan aineettomia kontribuutioita, ja osallistujat kokevat tulevansa myös aineettomasti palkituiksi, 5) kaikki tämä edellyttää osallistujien välistä luottamusta ja 6) kollaboratiivisen median käyttö vaikuttaa myös fyysisiin tiloihin ja kasvokkaisiin suhteisiin.
Teknologisesta näkökulmasta kollaboratiivisten medioiden käyttö yhteiskunnallisissa kriiseissä on teknologisten kompromissien summa ja edellyttää jatkuvaa tasapainoilua teknologisten etujen ja haasteiden välillä. Yhteiskunnallisissa kriisitilanteissa otetaan käyttöön olemassa Olevia alustoja ja työkaluja, joiden hyviä puolia ovat laaja käyttö, tuttuus, helppokäyttöisyys sekä reaaliaikainen viestintä. Seurauksena alustat ja työkalut eivät sovi yksi yhteen projektien tarpeiden kanssa, mikä johtaa hajautuneeseen sovellusten käyttöön, läpinäkyvyyden puutteeseen, tietotulvaan ja yleiseen epäjärjestykseen. Kaiken kaikkiaan yhteistyö ei seuraa ”luonnollisesti” teknologioista, vaan se muovautuu sosiaalisten ja teknologisten tekijöiden vuorovaikutuksessa. Sosioteknisessä sekoittimessa tapahtuva toiminta muotoutuu kollaboratiivisen media käyttötarkoituksiksi, joita ovat yhteisälykkyys, yhteistoiminta ja yhteissopeutuminen. Yhdessä käyttötarkoitukset kuvaavat uusia mahdollisuuksia ja toivoa tietynlaisen tekno-optimismin hengessä.
Tämän väitöskirjan keskeisin panos on kaksijakoinen. Ensinnäkin se tarjoaa rikasta empiiristä tietoa siitä, miten kansalaiset käyttävät kollaboratiivista mediaa yhteiskunnallisissa kriiseissä. Toiseksi empiiriset tutkimustulokset sulautuvat yhteen käsitteellisessä viitekehyksessä, joka on tutkimuksen teoreettinen panos. Viitekehyksen ytimessä on kollaborativiisen media käsite. Sovellettuna viitekehys valaisee kollaboratiivisen median rooli osana hybridimediaympäristöä, lisää ymmärrystä yhteistyön organisoinnista ja ylläpitämisestä sekä media-alustojen haasteista ja mahdollisuuksista. Lisäksi tutkimus selventää kollaboratiivisen median käyttötarkoituksia osana yhteiskunnallisia kriisitilanteita. Tulokset ovat hyödyllisiä monille yhteiskunnan toimijoille – yrityksistä julkiseen hallintoon, yhdistyksiin ja vapaaseen kansalaistoimintaan – jotka ovat valmiita taistelemaan yhteiskunnallisia kriisejä vastaan ja rakentamaan kestävää tulevaisuutta ja hyvinvointia rajat ylittävässä yhteistyössä.Hyvinvointia matkalta : liminaalitilassa oppimisen merkitys seniorien hyvinvoinnin edistämisessäOra-Hyytiäinen, Elinahttps://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/670742026-03-02T11:30:08Z2026-01-01T00:00:00ZHyvinvointia matkalta : liminaalitilassa oppimisen merkitys seniorien hyvinvoinnin edistämisessä
Ora-Hyytiäinen, Elina
Tavoitteenani on tutkia, miten ja millaista hyvinvointia matkailu tuottaa suomalaisille senioreille. Aikaisempi tutkimus seniorien hyvinvointimatkailusta on osoittanut matkailun olevan merkittävä tekijä seniorien hyvinvoinnin edistämisessä. Tutkimuskohteenani on erityisesti seniorien oma toiminta hyvinvointinsa edistämisessä ja matkan merkitys siinä. Aiemman tutkimuksen mukaan seniorien hyvinvoinnin edistymiseen matkailussa vaikuttavat seniorien oma motivaatio, aktiivisuus ja osallistuminen. Kuitenkaan tietoa siitä, miten seniorien hyvinvoinnin muutos tapahtuu ja mitä matka siinä merkitsee, ei vielä ole.
Hyvinvoinnin säilyttäminen ja edistäminen liittyvät seniorien mahdollisuuksiin aktiiviseen ja itsenäiseen elämään ilman ulkopuolista apua. Seniorien hyvinvointi on merkityksellinen myös yhteiskunnan kannalta, sillä seniorien määrän kasvu lisää sekä eläke- että sosiaali- ja terveyspalvelumenoja. Tieteellinen merkitys on tutkimusaukkoja täydentävän tiedon tuottaminen.
Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: Minkälaista muutosta matkailu tuottaa seniorien hyvinvoinnissa? Minkälainen prosessi tuottaa seniorien hyvinvoinnin muutosta matkailussa? Mikä on matkailun merkitys seniorien omaehtoisessa hyvinvointinsa edistämisessä?
Tutkimukseni on toteutettu aineistoon ankkuroidun teorian menetelmää käyttäen. Siinä tutkittavaa ilmiötä todennetaan ihmisten omassa merkitysmaailmassa ja merkitysmaailmasta käsin. Tarkoituksenani on muodostaa aineistolähtöinen, ilmiötä kuvaava ja selittävä, substantiivinen eli paikallinen teoria seniorien omaehtoisesta toiminnasta hyvinvointinsa edistämisessä matkalla sekä matkailun merkityksestä siinä. Aineiston muodostavat suomalaisten, eläköityneiden opettajien kirjoittamat kertomukset (n=95). Aineisto on kerätty valtakunnallisen opettajajärjestön (Opetusalan Ammattijärjestö, OAJ) senioriopettajayhdistyksen (Opetusalan Seniorijärjestö, OSJ) paikallisjärjestöjen tilaisuuksien kautta eri puolilla Suomea.
Hyvinvointi on matkailututkimuksen ilmiönä moniulotteinen. Hyvinvointi on yksilön kokemana jokapäiväisessä elämässä tai arjessa keskeinen voimavara. Yksilön hyvinvointi on riippuvaista yksilön toimintakyvystä siinä ympäristössä, jossa arkea eletään. Hyvä toimintakyky mahdollistaa yksilön hyvän elämän. Arjen toimintakyky perustuu yksilön fyysisiin, psyykkisiin, kognitiivisiin ja sosiaalisiin kykyihin sekä sisältyviin voimavaroihin. Seniorien hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä koskevissa sekä kansallisissa että kansainvälisissä tutkimuksissa on pyrkimyksenä ollut enemmän palvelujen kehittäminen kuin seniorien oman toiminnan ymmärtäminen. Omaehtoisena hyvinvointia edistävä toiminta perustuu yksilön omakohtaiselle (ja kriittiselle) omien arvojen pohdinnalle. Tällöin yksilöllä eivät ole etusijalla ulkopuolelta asetetut arvot, tavoitteet, eikä aikataulu.
Analyysini ensimmäinen vaihe, avoimen koodauksen vaihe, sisälsi ilmiötä, seniorien omaa toimintaa hyvinvoinnin edistämisessä, kuvaavien käsitteiden ja koodien muodostamisen aineistosta. Toinen vaihe, aksiaalisen koodauksen vaihe, sisälsi ilmiötä kuvaavien kategorioiden sekä niiden välisten yhteyksien tunnistamisen. Kolmas vaihe, selektiivisen koodauksen vaihe, sisälsi ilmiötä kuvaavien kategorioiden teoreettisen perustelemisen sekä ilmiötä selittävän ydinkategorian tunnistamisen. Muodostin aineistoon ankkuroidun, substantiivisen teorian, joka rakentuu aineistosta muodostamistani ja teoreettisesti perustelluista kategorioista.
Aineistoon ankkuroitu teoria kuvaa ja selittää seniorien hyvinvointimatkailua ja matkan aikaansaaman liminaalitilan merkitystä seniorien informaalille matkalla oppimiselle oman hyvinvointinsa edistämisessä. Matkan merkitys muodostuu seniorin oppimisena, joka on epämuodollista, itseohjautuvaa, arjesta irtautuneessa ympäristössä toteutuvaa informaalia toiminnassa oppimista. Informaali oppiminen matkalla ei tarkoita oppimista arjen tilanteissa, vaan juuri fyysinen, psyykkinen ja emotionaalinen irtautuminen arjesta mahdollistaa liminaalitilan muodostumisen. Fyysinen etääntyminen tuottaa toisen perspektiivin omaan arkeen, psyykkinen irtautuminen aikaa käytettäväksi itseen ja emotionaalinen irtautuminen vapauden tunteen. Arjesta irtautuminen on hyvinvointimatkan merkittävä vetovoimatekijä, fyysinen, henkinen ja emotionaalinen tila, jossa etäisyys, vapauden ja turvallisuuden tunteet sekä ajan väljyys mahdollistavat oman hyvinvoinnin edistämisen informaalin toiminnassa oppimisen kautta. Tämä tila on seniorien liminaalitila matkalla.
Tämän tutkimuksen tulokset vahvistavat aikaisempaa tutkimusta siinä, että matkailu on merkittävä tekijä seniorien hyvinvoinnin edistämisessä. Uutta tietoa ja ymmärrystä tutkimukseni on tuottanut kuvauksella seniorien informaalista matkalla oppimisen prosessista hyvinvointinsa säilyttämisessä ja edistämisessä. Matkailun mahdollistaman liminaalitilan merkitys matkalla oppimisessa on tullut tutkimukseni aineistoon perustuen selitetyksi. Tutkimukseni tieteellinen merkitys on seniorien matkalla oppimisen prosessin tuottaman hyvinvoinnin muutoksen ja siinä matkan merkityksen kuvaaminen sekä selittäminen.
Yhteistyö yksityisten, julkisten ja vapaaehtoisten sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajien kanssa mahdollistaisi seniorien matkailupalvelujen uudenlaisen kehittämisen ja siinä erityisesti ammattihenkilöiden ohjauksen järjestämisen. Sosiaalisen matkailun kehittäminen mahdollistaisi hyvinvointimatkailun hyödyn yhteiskunnassa kaikille senioreille, joilla on mahdollisuus terveytensä ja voimavarojensa puolesta matkustaa arjesta irtautuakseen. Näihin kehittämiskohteisiin tarvitaan tutkimusta, joka toimisi oman tutkimukseni jatkotutkimuksena.; My aim was to investigate how and what kind of wellbeing tourism creates to Finnish seniors. Previous research on the wellbeing tourism of seniors has shown that tourism is an important factor in promoting wellbeing for seniors. My research focuses in particular on seniors’ own activities in promoting their wellbeing and the role of travel in this. Previous research has shown that seniors’ wellbeing in tourism is influenced by their own motivation, activity and participation. However, there is still a lack of knowledge on how seniors’ wellbeing changes and what travel means in this respect.
Maintaining and promoting wellbeing is linked to the ability of seniors to lead active and independent lives without outside help. The wellbeing of seniors is also relevant for society, as the growing number of seniors is increasing expenditure on both pensions and social and health services. The scientific relevance is to provide information to fill gaps in research.
My research questions are: What changes does tourism bring to the wellbeing of seniors? What process produces change in the wellbeing of seniors in tourism? What is the role of tourism in promoting the wellbeing of seniors themselves?
My research was conducted using grounded theory method. It involves verifying the phenomenon under study in people’s own world of meaning and from their world of meaning. My aim is to construct a substantive, i.e. local, theory of senior citizens’ own action in promoting their wellbeing while travelling, and the role of tourism in this. The material consists of stories written by Finnish retired teachers (n=95), collected through events organised by the local organisations of the national teachers’ association OAJ and the senior teachers’ association OSJ in various parts of Finland.
Wellbeing is a multidimensional phenomenon in tourism research. Well-
being is a central resource in the daily life or everyday life of an individual. An individual’s wellbeing depends on their ability to function in the environment in which everyday life is lived. Good functioning enables an individual to live a good life. Functioning in everyday life is based on the physical, mental, cognitive and social abilities of the individual and the resources they contain. Both national and international research on the promotion of wellbeing and health of seniors has focused more on developing services than on understanding seniors’ own functioning. Self-
directed wellbeing promotion is based on personal (and critical) reflection on an individual’s own values. In this case, the individual does not prioritise externally imposed values, goals, or timetables.
The first phase of my analysis, the open coding phase, involved the formation of concepts and codes describing the phenomenon - the seniors’ own activities in promoting wellbeing - from the data. The second phase, the axial coding phase, involved identifying the categories describing the phenomenon and the links between them. The third stage, selective coding, involved the theoretical justification of the categories describing the phenomenon and the identification of a core category explaining the phenomenon. I formed a substantive theory anchored in the data, which is constructed from the categories I formed from the data and theoretically justified.
The theory anchored in the data describes and explains the wellbeing journey of seniors and the liminal space created by the journey, the importance of the informal journey for seniors to learn how to promote their own wellbeing. The meaning is framed as senior learning, which is informal, self-directed, informal action learning in an environment detached from everyday life. Informal learning on the move does not mean learning in everyday situations, but it is the physical, mental and emotional detachment from everyday life that enables the liminal space to be created. Physical detachment provides a different perspective on one’s daily life, mental detachment provides time to spend with oneself and emotional detachment provides a sense of freedom. Detachment from everyday life is a major attraction of the wellbeing journey, a physical, mental and emotional space where distance, feelings of freedom and security, and the freedom of time allow one to promote one’s wellbeing through learning in informal activities. This space is the liminal space for seniors on the move.
The results of this study confirm previous research that travel is an important factor in promoting seniors’ wellbeing. The description of seniors’ informal process of learning on the move in maintaining and promoting their wellbeing has been refined based on the data in my study. The importance of the liminal space enabled by tourism in learning on the move has been explained. The scientific contribution of my research is the description and explanation of the informal laerning process of the change in wellbeing, as well as the importance of liminal space in the process of learning on the move for seniors.
Collaboration with private, public and voluntary social and health service providers would allow for a new development of services for the well-being journey of seniors and, in particular the organisation of guidance for professionals. The development of social tourism would enable society to benefit from wellness tourism for all seniors who, for reasons of health and resources, have the opportunity to travel to escape from everyday life. Research is needed on these areas of development, which would serve as a follow-up to my own research.
2026-01-01T00:00:00ZOra-Hyytiäinen, ElinaTavoitteenani on tutkia, miten ja millaista hyvinvointia matkailu tuottaa suomalaisille senioreille. Aikaisempi tutkimus seniorien hyvinvointimatkailusta on osoittanut matkailun olevan merkittävä tekijä seniorien hyvinvoinnin edistämisessä. Tutkimuskohteenani on erityisesti seniorien oma toiminta hyvinvointinsa edistämisessä ja matkan merkitys siinä. Aiemman tutkimuksen mukaan seniorien hyvinvoinnin edistymiseen matkailussa vaikuttavat seniorien oma motivaatio, aktiivisuus ja osallistuminen. Kuitenkaan tietoa siitä, miten seniorien hyvinvoinnin muutos tapahtuu ja mitä matka siinä merkitsee, ei vielä ole.
Hyvinvoinnin säilyttäminen ja edistäminen liittyvät seniorien mahdollisuuksiin aktiiviseen ja itsenäiseen elämään ilman ulkopuolista apua. Seniorien hyvinvointi on merkityksellinen myös yhteiskunnan kannalta, sillä seniorien määrän kasvu lisää sekä eläke- että sosiaali- ja terveyspalvelumenoja. Tieteellinen merkitys on tutkimusaukkoja täydentävän tiedon tuottaminen.
Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: Minkälaista muutosta matkailu tuottaa seniorien hyvinvoinnissa? Minkälainen prosessi tuottaa seniorien hyvinvoinnin muutosta matkailussa? Mikä on matkailun merkitys seniorien omaehtoisessa hyvinvointinsa edistämisessä?
Tutkimukseni on toteutettu aineistoon ankkuroidun teorian menetelmää käyttäen. Siinä tutkittavaa ilmiötä todennetaan ihmisten omassa merkitysmaailmassa ja merkitysmaailmasta käsin. Tarkoituksenani on muodostaa aineistolähtöinen, ilmiötä kuvaava ja selittävä, substantiivinen eli paikallinen teoria seniorien omaehtoisesta toiminnasta hyvinvointinsa edistämisessä matkalla sekä matkailun merkityksestä siinä. Aineiston muodostavat suomalaisten, eläköityneiden opettajien kirjoittamat kertomukset (n=95). Aineisto on kerätty valtakunnallisen opettajajärjestön (Opetusalan Ammattijärjestö, OAJ) senioriopettajayhdistyksen (Opetusalan Seniorijärjestö, OSJ) paikallisjärjestöjen tilaisuuksien kautta eri puolilla Suomea.
Hyvinvointi on matkailututkimuksen ilmiönä moniulotteinen. Hyvinvointi on yksilön kokemana jokapäiväisessä elämässä tai arjessa keskeinen voimavara. Yksilön hyvinvointi on riippuvaista yksilön toimintakyvystä siinä ympäristössä, jossa arkea eletään. Hyvä toimintakyky mahdollistaa yksilön hyvän elämän. Arjen toimintakyky perustuu yksilön fyysisiin, psyykkisiin, kognitiivisiin ja sosiaalisiin kykyihin sekä sisältyviin voimavaroihin. Seniorien hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä koskevissa sekä kansallisissa että kansainvälisissä tutkimuksissa on pyrkimyksenä ollut enemmän palvelujen kehittäminen kuin seniorien oman toiminnan ymmärtäminen. Omaehtoisena hyvinvointia edistävä toiminta perustuu yksilön omakohtaiselle (ja kriittiselle) omien arvojen pohdinnalle. Tällöin yksilöllä eivät ole etusijalla ulkopuolelta asetetut arvot, tavoitteet, eikä aikataulu.
Analyysini ensimmäinen vaihe, avoimen koodauksen vaihe, sisälsi ilmiötä, seniorien omaa toimintaa hyvinvoinnin edistämisessä, kuvaavien käsitteiden ja koodien muodostamisen aineistosta. Toinen vaihe, aksiaalisen koodauksen vaihe, sisälsi ilmiötä kuvaavien kategorioiden sekä niiden välisten yhteyksien tunnistamisen. Kolmas vaihe, selektiivisen koodauksen vaihe, sisälsi ilmiötä kuvaavien kategorioiden teoreettisen perustelemisen sekä ilmiötä selittävän ydinkategorian tunnistamisen. Muodostin aineistoon ankkuroidun, substantiivisen teorian, joka rakentuu aineistosta muodostamistani ja teoreettisesti perustelluista kategorioista.
Aineistoon ankkuroitu teoria kuvaa ja selittää seniorien hyvinvointimatkailua ja matkan aikaansaaman liminaalitilan merkitystä seniorien informaalille matkalla oppimiselle oman hyvinvointinsa edistämisessä. Matkan merkitys muodostuu seniorin oppimisena, joka on epämuodollista, itseohjautuvaa, arjesta irtautuneessa ympäristössä toteutuvaa informaalia toiminnassa oppimista. Informaali oppiminen matkalla ei tarkoita oppimista arjen tilanteissa, vaan juuri fyysinen, psyykkinen ja emotionaalinen irtautuminen arjesta mahdollistaa liminaalitilan muodostumisen. Fyysinen etääntyminen tuottaa toisen perspektiivin omaan arkeen, psyykkinen irtautuminen aikaa käytettäväksi itseen ja emotionaalinen irtautuminen vapauden tunteen. Arjesta irtautuminen on hyvinvointimatkan merkittävä vetovoimatekijä, fyysinen, henkinen ja emotionaalinen tila, jossa etäisyys, vapauden ja turvallisuuden tunteet sekä ajan väljyys mahdollistavat oman hyvinvoinnin edistämisen informaalin toiminnassa oppimisen kautta. Tämä tila on seniorien liminaalitila matkalla.
Tämän tutkimuksen tulokset vahvistavat aikaisempaa tutkimusta siinä, että matkailu on merkittävä tekijä seniorien hyvinvoinnin edistämisessä. Uutta tietoa ja ymmärrystä tutkimukseni on tuottanut kuvauksella seniorien informaalista matkalla oppimisen prosessista hyvinvointinsa säilyttämisessä ja edistämisessä. Matkailun mahdollistaman liminaalitilan merkitys matkalla oppimisessa on tullut tutkimukseni aineistoon perustuen selitetyksi. Tutkimukseni tieteellinen merkitys on seniorien matkalla oppimisen prosessin tuottaman hyvinvoinnin muutoksen ja siinä matkan merkityksen kuvaaminen sekä selittäminen.
Yhteistyö yksityisten, julkisten ja vapaaehtoisten sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajien kanssa mahdollistaisi seniorien matkailupalvelujen uudenlaisen kehittämisen ja siinä erityisesti ammattihenkilöiden ohjauksen järjestämisen. Sosiaalisen matkailun kehittäminen mahdollistaisi hyvinvointimatkailun hyödyn yhteiskunnassa kaikille senioreille, joilla on mahdollisuus terveytensä ja voimavarojensa puolesta matkustaa arjesta irtautuakseen. Näihin kehittämiskohteisiin tarvitaan tutkimusta, joka toimisi oman tutkimukseni jatkotutkimuksena.
My aim was to investigate how and what kind of wellbeing tourism creates to Finnish seniors. Previous research on the wellbeing tourism of seniors has shown that tourism is an important factor in promoting wellbeing for seniors. My research focuses in particular on seniors’ own activities in promoting their wellbeing and the role of travel in this. Previous research has shown that seniors’ wellbeing in tourism is influenced by their own motivation, activity and participation. However, there is still a lack of knowledge on how seniors’ wellbeing changes and what travel means in this respect.
Maintaining and promoting wellbeing is linked to the ability of seniors to lead active and independent lives without outside help. The wellbeing of seniors is also relevant for society, as the growing number of seniors is increasing expenditure on both pensions and social and health services. The scientific relevance is to provide information to fill gaps in research.
My research questions are: What changes does tourism bring to the wellbeing of seniors? What process produces change in the wellbeing of seniors in tourism? What is the role of tourism in promoting the wellbeing of seniors themselves?
My research was conducted using grounded theory method. It involves verifying the phenomenon under study in people’s own world of meaning and from their world of meaning. My aim is to construct a substantive, i.e. local, theory of senior citizens’ own action in promoting their wellbeing while travelling, and the role of tourism in this. The material consists of stories written by Finnish retired teachers (n=95), collected through events organised by the local organisations of the national teachers’ association OAJ and the senior teachers’ association OSJ in various parts of Finland.
Wellbeing is a multidimensional phenomenon in tourism research. Well-
being is a central resource in the daily life or everyday life of an individual. An individual’s wellbeing depends on their ability to function in the environment in which everyday life is lived. Good functioning enables an individual to live a good life. Functioning in everyday life is based on the physical, mental, cognitive and social abilities of the individual and the resources they contain. Both national and international research on the promotion of wellbeing and health of seniors has focused more on developing services than on understanding seniors’ own functioning. Self-
directed wellbeing promotion is based on personal (and critical) reflection on an individual’s own values. In this case, the individual does not prioritise externally imposed values, goals, or timetables.
The first phase of my analysis, the open coding phase, involved the formation of concepts and codes describing the phenomenon - the seniors’ own activities in promoting wellbeing - from the data. The second phase, the axial coding phase, involved identifying the categories describing the phenomenon and the links between them. The third stage, selective coding, involved the theoretical justification of the categories describing the phenomenon and the identification of a core category explaining the phenomenon. I formed a substantive theory anchored in the data, which is constructed from the categories I formed from the data and theoretically justified.
The theory anchored in the data describes and explains the wellbeing journey of seniors and the liminal space created by the journey, the importance of the informal journey for seniors to learn how to promote their own wellbeing. The meaning is framed as senior learning, which is informal, self-directed, informal action learning in an environment detached from everyday life. Informal learning on the move does not mean learning in everyday situations, but it is the physical, mental and emotional detachment from everyday life that enables the liminal space to be created. Physical detachment provides a different perspective on one’s daily life, mental detachment provides time to spend with oneself and emotional detachment provides a sense of freedom. Detachment from everyday life is a major attraction of the wellbeing journey, a physical, mental and emotional space where distance, feelings of freedom and security, and the freedom of time allow one to promote one’s wellbeing through learning in informal activities. This space is the liminal space for seniors on the move.
The results of this study confirm previous research that travel is an important factor in promoting seniors’ wellbeing. The description of seniors’ informal process of learning on the move in maintaining and promoting their wellbeing has been refined based on the data in my study. The importance of the liminal space enabled by tourism in learning on the move has been explained. The scientific contribution of my research is the description and explanation of the informal laerning process of the change in wellbeing, as well as the importance of liminal space in the process of learning on the move for seniors.
Collaboration with private, public and voluntary social and health service providers would allow for a new development of services for the well-being journey of seniors and, in particular the organisation of guidance for professionals. The development of social tourism would enable society to benefit from wellness tourism for all seniors who, for reasons of health and resources, have the opportunity to travel to escape from everyday life. Research is needed on these areas of development, which would serve as a follow-up to my own research.