https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/59345 2026-04-29T17:23:24Z 2026-04-29T17:23:24Z Paloniemi, Petra https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67115 2026-04-13T10:00:20Z 2026-01-01T00:00:00Z

Exploring technologies of hospitality : a practice-based study on tourism in digital encounters Paloniemi, Petra Digitalisation transforms how we live, interact, and travel. More independent travel behaviour and diverse hospitality technologies have reshaped the tourism industry, its practices, and life in destinations. Tourism is a hospitality business where hosts, guests, companies, locals, and destinations engage in co-creating experiences. With growing international mobility and digitalisation, hospitality increasingly occurs through digital encounters. Tourists plan their journeys online through interactions across the digital tourism ecosystem, while platforms such as Airbnb enable locals to share unused resources, including accommodation, knowledge, and hospitality. Digitalisation and the sharing economy have democratised tourism by allowing wider participation but also raised significant challenges. While platforms create value for participants and destinations, they contribute to overtourism, limited control of tourist flows, housing shortages, resident conflicts, and competition with traditional businesses. These impacts have triggered debates in many destinations, including Rovaniemi in Finnish Lapland. The original idea of sharing and the vision of the sharing economy as a sustainable model are increasingly being questioned. This research examines Rovaniemi as a case where tourism growth and the rise of sharing economy practices highlight both opportunities and unintended consequences for the tourism ecosystem and everyday life in the destination. The aim of this research is to explore emerging hospitality practices developing on digital platforms, in times when many hospitality-related practices are increasingly being mediated through technology. The research consists of three peer-reviewed articles that explore how technologies of hospitality, such as Airbnb and platform-based virtual experiences, shape practices in tourism. The empirical cases of Airbnb and platform-based virtual experiences represent technologies of hospitality on the so-called sharing economy-based platforms and enable the exploration of practices in the tourism context in these digital encounters. This research follows the perspective of practice theory, where it is considered that social reality is produced through everyday actions, and the world comprises practices that are emergent and socio-material. The research materials include interviews, statistical data, focus groups, correspondence between hosts and guests, and written reflection papers by the guests. Practice theory approach allowed the researcher to zoom in and out of the practices and human and non-human arrangements involved in experiences of technology-mediated tourism. The findings indicate that digitalisation, increasingly individualised behaviour, and greater mobility are continuing to transform tourism from a formal, industrial structure into a post-structural organisation. Indeed, digital connections blur the lines between public and private, reduce the perceived distance, and enable intimacy and sharing to emerge in tourism interactions. The tourist flows are spread from the professional tourism industry to local people and places at destinations, beyond the control of the destination. Further, the findings make visible certain values, such as new intimacies, personalisation, and wider conceptions of service encounters expanding to digital spheres. Theoretically, this study contributes to research discussions in the fields of tourism, hospitality, and marketing, and extends knowledge regarding technologies of hospitality and practices concerning digital encounters in tourism. The concept of socio-technological practices is developed further in the research. The findings indicate that the socio-material dimensions are an important part of hospitality and tourism practices and experiences, and the role of technology is fundamental in digital encounters. The digital turn has democratised tourism, allowing more people to be active participants in tourism, but it has also raised questions. What are the consequences of spatial, material, and emotional sharing? Is it acceptable and sustainable? According to the United Nations (UN Tourism, 2025), digitalisation is proposed to contribute to more sustainable practices in tourism. To achieve this goal, it is beneficial for the destinations to understand more about the changing dynamics of hospitality practices, especially when practices and value are, at least partly, constructed and facilitated by international digital platforms. As new digital technologies, including the metaverse, AI, augmented reality, and diverse platforms are increasingly being developed, it is pertinent to continue to study the socio-technological practices in tourism for the development of more sustainable and hospitable destinations.; Digitalisaatio vaikuttaa elämäämme monin tavoin. Matkailussa entistä omatoimisempi matkailukäyttäytyminen ja erilaiset teknologiset ilmiöt, kuten Airbnb, muovaavat käytäntöjä, vuorovaikututusta ja myös elämää matkakohteissa. Matkailu on vieraanvaraisuuteen pohjautuvaa liiketoimintaa, jonka puitteissa isännät ja emännät, vieraat, yritykset, paikalliset asukkaat ja kohteet osallistuvat kokemuksen luomiseen yhdessä. Vieraanvaraisuus toteutuu yhä useammin digitaalisten kohtaamisten kautta ja myös jakamistalouden alustoilla. Digitaaliset alustat mahdollistavat paikallisille ihmisille käyttämättömien resurssien, kuten majoituksen, tiedon ja vieraanvaraisuuden jakamisen, sekä toisaalta matkailijalle matkan suunnittelun ja toteuttamisen omatoimisesti digitaalisessa matkailuekosysteemissä. Digitalisaatio ja jakamistalous ovat demokratisoineet matkailua mahdollistamalla yhä useammalle osallistumisen matkailutoimintaan, mutta ne ovat aiheuttaneet myös merkittäviä haasteita. Vaikka alustat luovat arvoa monille toimijoille ja kohteille, ne myös edistävät liikamatkailua, heikentävät matkailuvirtojen hallintaa, aiheuttavat asuntopulaa, lisäävät asukkaiden ja matkailijoiden välisiä ristiriitoja sekä luovat eripuraa ja kilpailua yritysten kanssa. Negatiiviset vaikutukset ovat herättäneet paljon keskustelua monissa matkakohteissa, kuten Rovaniemellä. Jakamisen alkuperäinen idea ja näkemys jakamistaloudesta kestävänä toimintamallina kyseenalaistetaan yhä useammin. Tässä väitöskirjatutkimuksessa Rovaniemi toimii esimerkkikohteena, jossa matkailun kasvu ja jakamistalouteen perustuvien käytäntöjen yleistyminen ovat vaikuttaneet matkailuekosysteemiin ja myös tavalliseen elämään kaupungissa. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella digitaalisilla alustoilla kehittyviä vieraanvaraisuuden käytäntöjä. Tutkimus koostuu kolmesta vertaisarvioidusta artikkelista, joissa tarkastellaan, kuinka vieraanvaraisuuden teknologiat, kuten Airbnb ja alustapohjaiset virtuaalielämykset, muovaavat matkailun käytäntöjä. Airbnb ja virtuaalielämykset edustavat jakamistalouteen perustuvia vieraanvaraisuuden teknologioita ja mahdollistavat käytäntöjen tarkastelun matkailukontekstissa digitaalisissa kohtaamisissa. Tutkimus pohjautuu käytäntöteoreettiseen näkökulmaan, jonka mukaan sosiaalinen todellisuus rakentuu arkisten toimintojen kautta sosiomateriaalisissa käytännöissä. Tutkimusaineistot sisältävät haastatteluja, tilastollista aineistoa, fokusryhmiä, isäntien, emäntien ja vieraiden välistä kirjeenvaihtoa sekä vieraiden kirjoittamia reflektioita. Käytäntöteoreettinen lähestymistapa mahdollisti sekä yksittäisten käytäntöjen että inhimillisen ja ei-inhimillisen toiminnan tarkastelun teknologian välittämissä matkailukokemuksissa. Tulokset osoittavat, että digitalisaation ja matkailun kasvu sekä entistä omatoimisempi matkailukäyttäytyminen vievät kohti matkailun poststrukturaalista organisoitumista, jolloin matkailuilmiön hallinta muuttuu ja vaikeutuu, kun matkailu osittain valuu matkailuteollisuudelta paikallisille ihmisille ja paikoille. Matkailukokemuksessa digitaalisuus voi hämärtää julkisen ja yksityisen välisiä rajoja, vähentää etäisyyden tunnetta ja mahdollistaa jakamisen matkailun vuorovaikutustilanteissa. Tulokset tuovat esiin tiettyjen arvojen, kuten läheisyyden ja henkilökohtaisen kokemuksen tärkeyden, kun palvelukohtaamiset laajentuvat digitaalisiin ympäristöihin. Teoreettisesti tutkimus osallistuu matkailun, vieraanvaraisuuden ja markkinoinnin keskusteluihin ja se myös laajentaa ymmärrystä vieraanvaraisuuden teknologioista sekä digitaalisia kohtaamisia koskevista käytännöistä matkailussa. Tutkimuksessa kehitetään sosioteknologisten käytäntöjen käsitettä. Tulokset osoittavat, että sosiomateriaaliset ulottuvuudet ovat olennainen osa vieraanvaraisuuden ja matkailun käytäntöjä ja kokemuksia ja teknologian rooli on keskeinen digitaalisissa kohtaamisissa. Digitaalinen murros on demokratisoinut matkailua ja mahdollistanut yhä useammalle aktiivisen osallistumisen matkailutoimintaan, mutta samalla on herännyt paljon kysymyksiä. Mitä seurauksia paikkojen, materiaalien ja tunteiden jakamisella on? Onko jakaminen hyväksyttävää ja kestävää? Yhdistyneiden kansakuntien mukaan (UN Tourism, 2025) digitalisaation nähdään edistävän kestävämpiä käytäntöjä matkailussa. On hyödyllistä ymmärtää enemmän vieraanvaraisuuden käytäntöjen dynamiikkaa, erityisesti tilanteissa, joissa käytännöt ja arvo rakentuvat ja välittyvät ainakin osittain kansainvälisten digitaalisten alustojen kautta. Kun uudet digitaaliset teknologiat, kuten tekoäly, lisätty todellisuus ja erilaiset alustat yleistyvät, on perusteltua jatkaa sosioteknologisten käytäntöjen tutkimusta matkailussa matkakohteiden vieraanvaraisuuden ja kestävyyden varmistamiseksi myös tulevaisuudessa.

2026-01-01T00:00:00Z Paloniemi, Petra Digitalisation transforms how we live, interact, and travel. More independent travel behaviour and diverse hospitality technologies have reshaped the tourism industry, its practices, and life in destinations. Tourism is a hospitality business where hosts, guests, companies, locals, and destinations engage in co-creating experiences. With growing international mobility and digitalisation, hospitality increasingly occurs through digital encounters. Tourists plan their journeys online through interactions across the digital tourism ecosystem, while platforms such as Airbnb enable locals to share unused resources, including accommodation, knowledge, and hospitality. Digitalisation and the sharing economy have democratised tourism by allowing wider participation but also raised significant challenges. While platforms create value for participants and destinations, they contribute to overtourism, limited control of tourist flows, housing shortages, resident conflicts, and competition with traditional businesses. These impacts have triggered debates in many destinations, including Rovaniemi in Finnish Lapland. The original idea of sharing and the vision of the sharing economy as a sustainable model are increasingly being questioned. This research examines Rovaniemi as a case where tourism growth and the rise of sharing economy practices highlight both opportunities and unintended consequences for the tourism ecosystem and everyday life in the destination. The aim of this research is to explore emerging hospitality practices developing on digital platforms, in times when many hospitality-related practices are increasingly being mediated through technology. The research consists of three peer-reviewed articles that explore how technologies of hospitality, such as Airbnb and platform-based virtual experiences, shape practices in tourism. The empirical cases of Airbnb and platform-based virtual experiences represent technologies of hospitality on the so-called sharing economy-based platforms and enable the exploration of practices in the tourism context in these digital encounters. This research follows the perspective of practice theory, where it is considered that social reality is produced through everyday actions, and the world comprises practices that are emergent and socio-material. The research materials include interviews, statistical data, focus groups, correspondence between hosts and guests, and written reflection papers by the guests. Practice theory approach allowed the researcher to zoom in and out of the practices and human and non-human arrangements involved in experiences of technology-mediated tourism. The findings indicate that digitalisation, increasingly individualised behaviour, and greater mobility are continuing to transform tourism from a formal, industrial structure into a post-structural organisation. Indeed, digital connections blur the lines between public and private, reduce the perceived distance, and enable intimacy and sharing to emerge in tourism interactions. The tourist flows are spread from the professional tourism industry to local people and places at destinations, beyond the control of the destination. Further, the findings make visible certain values, such as new intimacies, personalisation, and wider conceptions of service encounters expanding to digital spheres. Theoretically, this study contributes to research discussions in the fields of tourism, hospitality, and marketing, and extends knowledge regarding technologies of hospitality and practices concerning digital encounters in tourism. The concept of socio-technological practices is developed further in the research. The findings indicate that the socio-material dimensions are an important part of hospitality and tourism practices and experiences, and the role of technology is fundamental in digital encounters. The digital turn has democratised tourism, allowing more people to be active participants in tourism, but it has also raised questions. What are the consequences of spatial, material, and emotional sharing? Is it acceptable and sustainable? According to the United Nations (UN Tourism, 2025), digitalisation is proposed to contribute to more sustainable practices in tourism. To achieve this goal, it is beneficial for the destinations to understand more about the changing dynamics of hospitality practices, especially when practices and value are, at least partly, constructed and facilitated by international digital platforms. As new digital technologies, including the metaverse, AI, augmented reality, and diverse platforms are increasingly being developed, it is pertinent to continue to study the socio-technological practices in tourism for the development of more sustainable and hospitable destinations. Digitalisaatio vaikuttaa elämäämme monin tavoin. Matkailussa entistä omatoimisempi matkailukäyttäytyminen ja erilaiset teknologiset ilmiöt, kuten Airbnb, muovaavat käytäntöjä, vuorovaikututusta ja myös elämää matkakohteissa. Matkailu on vieraanvaraisuuteen pohjautuvaa liiketoimintaa, jonka puitteissa isännät ja emännät, vieraat, yritykset, paikalliset asukkaat ja kohteet osallistuvat kokemuksen luomiseen yhdessä. Vieraanvaraisuus toteutuu yhä useammin digitaalisten kohtaamisten kautta ja myös jakamistalouden alustoilla. Digitaaliset alustat mahdollistavat paikallisille ihmisille käyttämättömien resurssien, kuten majoituksen, tiedon ja vieraanvaraisuuden jakamisen, sekä toisaalta matkailijalle matkan suunnittelun ja toteuttamisen omatoimisesti digitaalisessa matkailuekosysteemissä. Digitalisaatio ja jakamistalous ovat demokratisoineet matkailua mahdollistamalla yhä useammalle osallistumisen matkailutoimintaan, mutta ne ovat aiheuttaneet myös merkittäviä haasteita. Vaikka alustat luovat arvoa monille toimijoille ja kohteille, ne myös edistävät liikamatkailua, heikentävät matkailuvirtojen hallintaa, aiheuttavat asuntopulaa, lisäävät asukkaiden ja matkailijoiden välisiä ristiriitoja sekä luovat eripuraa ja kilpailua yritysten kanssa. Negatiiviset vaikutukset ovat herättäneet paljon keskustelua monissa matkakohteissa, kuten Rovaniemellä. Jakamisen alkuperäinen idea ja näkemys jakamistaloudesta kestävänä toimintamallina kyseenalaistetaan yhä useammin. Tässä väitöskirjatutkimuksessa Rovaniemi toimii esimerkkikohteena, jossa matkailun kasvu ja jakamistalouteen perustuvien käytäntöjen yleistyminen ovat vaikuttaneet matkailuekosysteemiin ja myös tavalliseen elämään kaupungissa. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella digitaalisilla alustoilla kehittyviä vieraanvaraisuuden käytäntöjä. Tutkimus koostuu kolmesta vertaisarvioidusta artikkelista, joissa tarkastellaan, kuinka vieraanvaraisuuden teknologiat, kuten Airbnb ja alustapohjaiset virtuaalielämykset, muovaavat matkailun käytäntöjä. Airbnb ja virtuaalielämykset edustavat jakamistalouteen perustuvia vieraanvaraisuuden teknologioita ja mahdollistavat käytäntöjen tarkastelun matkailukontekstissa digitaalisissa kohtaamisissa. Tutkimus pohjautuu käytäntöteoreettiseen näkökulmaan, jonka mukaan sosiaalinen todellisuus rakentuu arkisten toimintojen kautta sosiomateriaalisissa käytännöissä. Tutkimusaineistot sisältävät haastatteluja, tilastollista aineistoa, fokusryhmiä, isäntien, emäntien ja vieraiden välistä kirjeenvaihtoa sekä vieraiden kirjoittamia reflektioita. Käytäntöteoreettinen lähestymistapa mahdollisti sekä yksittäisten käytäntöjen että inhimillisen ja ei-inhimillisen toiminnan tarkastelun teknologian välittämissä matkailukokemuksissa. Tulokset osoittavat, että digitalisaation ja matkailun kasvu sekä entistä omatoimisempi matkailukäyttäytyminen vievät kohti matkailun poststrukturaalista organisoitumista, jolloin matkailuilmiön hallinta muuttuu ja vaikeutuu, kun matkailu osittain valuu matkailuteollisuudelta paikallisille ihmisille ja paikoille. Matkailukokemuksessa digitaalisuus voi hämärtää julkisen ja yksityisen välisiä rajoja, vähentää etäisyyden tunnetta ja mahdollistaa jakamisen matkailun vuorovaikutustilanteissa. Tulokset tuovat esiin tiettyjen arvojen, kuten läheisyyden ja henkilökohtaisen kokemuksen tärkeyden, kun palvelukohtaamiset laajentuvat digitaalisiin ympäristöihin. Teoreettisesti tutkimus osallistuu matkailun, vieraanvaraisuuden ja markkinoinnin keskusteluihin ja se myös laajentaa ymmärrystä vieraanvaraisuuden teknologioista sekä digitaalisia kohtaamisia koskevista käytännöistä matkailussa. Tutkimuksessa kehitetään sosioteknologisten käytäntöjen käsitettä. Tulokset osoittavat, että sosiomateriaaliset ulottuvuudet ovat olennainen osa vieraanvaraisuuden ja matkailun käytäntöjä ja kokemuksia ja teknologian rooli on keskeinen digitaalisissa kohtaamisissa. Digitaalinen murros on demokratisoinut matkailua ja mahdollistanut yhä useammalle aktiivisen osallistumisen matkailutoimintaan, mutta samalla on herännyt paljon kysymyksiä. Mitä seurauksia paikkojen, materiaalien ja tunteiden jakamisella on? Onko jakaminen hyväksyttävää ja kestävää? Yhdistyneiden kansakuntien mukaan (UN Tourism, 2025) digitalisaation nähdään edistävän kestävämpiä käytäntöjä matkailussa. On hyödyllistä ymmärtää enemmän vieraanvaraisuuden käytäntöjen dynamiikkaa, erityisesti tilanteissa, joissa käytännöt ja arvo rakentuvat ja välittyvät ainakin osittain kansainvälisten digitaalisten alustojen kautta. Kun uudet digitaaliset teknologiat, kuten tekoäly, lisätty todellisuus ja erilaiset alustat yleistyvät, on perusteltua jatkaa sosioteknologisten käytäntöjen tutkimusta matkailussa matkakohteiden vieraanvaraisuuden ja kestävyyden varmistamiseksi myös tulevaisuudessa. Kylmänen, Anu https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67102 2026-03-30T11:00:13Z 2026-01-01T00:00:00Z

Miltä vaatteessa tuntuu? : tunteiden ja vaatteiden välisiä yhteyksiä eri olosuhteissa Kylmänen, Anu Tämän tutkimuksen keskiössä on vaatteiden ja tunteiden väliset yhteydet. Tutkimuksen tarkoituksena on luoda kokonaiskuva siitä, millaisia tunteita ja tuntemuksia vaatteet saavat pukeutujassa aikaan erilaisissa olosuhteissa. Perimmäisenä tavoitteena on edistää tutkivaa vaatetussuunnittelua. Tutkimukselle on asetettu yksi pääkysymys: Miltä vaatteessa tuntuu? Pääkysymyksestä on johdettu kolme osatutkimusta, joilla on omat tutkimuskysymykset alakysymyksineen. Tutkimuksen teoreettisessa taustassa kuvataan tunteita, vaatteita ja vaatetussuunnittelua lähtien käsitemäärittelyistä. Teoriataustassa syvennytään tarkastelemaan muotoilua, vaatetusalaa ja tunteita yhdistävää tutkimusta. Teoriaosan sisällössä nojaudutaan muotoilun ja tunteiden tutkimuksen teorioihin sekä alan tutkijoiden ja esimerkiksi Design & Emotion Society-organisaation virittämään aihepiirin aiempaan tutkimukseen. Tarkastelussa perehdytään muotoilua, vaatetusalaa ja tunteita koskeviin suunnittelumenetelmiin, keskeisiin tutkimussuuntauksiin sekä kehityslinjoihin. Teoriaosassa kuvataan myös vaatteiden valintaa ohjaavia tekijöitä yksilötason, sosiaalisen tason ja vaatetusalan yritystason näkökulmasta. Tutkimuksen empiirinen toteutus koostuu kolmesta erillisestä osatutkimuksesta. Paradigmaltaan tutkimus edustaa konstruktionismia, ja tutkimuksen lähestymistapa on monimenetelmällinen sisältäen autoetnografialle ja etnografialle tyypillisiä piirteitä. Tutkimukseen osallistuneet ovat iältään 19–50-vuotiaita Suomen kansalaisia, joista valtaosa on naisoletettuja. Aineisto on kerätty Rovaniemellä Suomessa sekä eteläisessä Afrikassa. Osatutkimusten aineistot on analysoitu määrällisen ja laadullisen sisällönanalyysin avulla. Ensimmäisen osatutkimuksen pääkysymys on "Mitä tunteita vaatteet herättävät tutkijan kokemusten mukaan eri olosuhteissa?" Tutkimusaineistona on eteläisessä Afrikassa vuosina 2017–2018 hankittu tutkijan päiväkirja-, muistovalokuva- ja havainnointiaineisto. Tutkimus on otteeltaan autoetnografinen. Tutkimustulokset osoittavat tunteiden vaihtelun eri olosuhteissa ja vuorokauden eri aikoina sekä niiden yhteyden vaate- ja materiaalivalintoihin. Yleisimmin havaitut tunteet ovat väsymys, rauhallisuus, ilo sekä hermostuneisuus ja niihin määräytyvät omat asukokonaisuudet. Tuloksina kuvataan monipuolisesti tunnemyönteisimmät vaatteet. Mieluisimmat materiaalit ovat puuvilla ja polyesteri. Toisen osatutkimuksen pääkysymys "Millaisia tunteita tai tuntemuksia vaatteet herättävät eri olosuhteissataiteiden opiskelijoiden kokemusten mukaan?" Tutkimushenkilöinä ovat Lapin yliopiston vaatetusalaa vuonna 2018-2023 opiskelevat ensimmäisen vuoden opiskelijat (N= 89). Aineisto kerättiin olosuhdeobservointilomakkeen avulla, jossa opiskelijat kuvasivat verbaalisesti ja visuaalisesti vaatteiden tuntua kehossaan, tunteitaan ja niiden yhteyttä vaatteisiin. Tulokset osoittavat tunnetermien jakaantuvan laajasti. Useimmin esiintyvät tunnetermit ovat hyvä olo, innostuneisuus, rauhallisuus, rentous ja väsymys. Tutkimushenkilöt kuvailevat alusvaatteitaan, vaatetuksen ylä- ja alaosaa sekä asusteitaan monipuolisesti. Omantyylinen pukeutuminen sekä mieluisa vaatetus antavat käyttäjälleen itsevarmuutta, piristävät ja saavat aikaan hyvän olon. Tällöin vaatteet ovat mitoitukseltaan sopivat, pehmeät ja lämpimät. Toisaalta kiristävät, hankaavat tai muuten epämiellyttävän tuntuiset, hiostavat, kosteutena, kutinana tai paineena tuntuvat vaatteet aiheuttavat kielteisiä tunteita, kuten ahdistusta ja jännitystä. Kolmannen osatutkimuksen tutkimuskysymys on "Miten kylmyyden tunne on yhteydessä vaatetukseen?" Tutkimushenkilöinä ovat Lapin yliopiston toisen vuoden vaatetusalan opiskelijat (N=11), joilta aineisto on hankittu olosuhdeobservointilomakkeiden ja muistovalokuvien avulla vuosina 2017 ja 2023. Tutkimustulokset osoittavat, että positiivisin tuntein kylmässä ilmanalassa seisoma-asennossa tyytyväisimpiä ovat ne tutkimushenkilöt, jotka ovat pukeutuneet kerroksittain ja ennakoineet pukeutumista, vaatteita ja asusteita ajatellen eri kehon osia ja olosuhteita kokonaisuutena. Lämpökamerakuvat osoittavat, että liian vähäisen vaatetuksen aiheuttama kylmyys näkyy yleensä kehon asennossa ensimmäisenä: kylmissään ihminen kiristää raajat yhteen, lähelle kehoa ja pyrkii käärimään käsivartensa ylävartalonsa suojaksi. Koko kehon kattava tasainen pukeutuminen, mukaan lukien ääreisverenkierrosta kädet ja jalat, turvaa parhaiten lämpimän olon. Myönteisimpiä tunteita saa aikaan vaatetus, joka on käyttäjälleen sopiva peittävyydeltään, suojaavuudeltaan, materiaalin tunnultaan ja mitoitukseltaan. Tällöin keho pysyy kuivana eikä tuuli mene materiaaleista läpi. Kaiken kaikkiaan tulokset osoittavat, että vaatteiden ja tunteiden välillä on yhteys. Vaatteet tuntuvat. Ne tuntuvat mukavina tai epämukavina: on osoitettavissa myönteisiä ja kielteisiä tunteita herättäviä vaatteita sekä niiden yksityiskohtia materiaaleineen eri olosuhteissa. Tutkimuksen pohdinnassa tarkastellaan tulosten yhteyttä aiempiin tutkimuksiin koskien muotoilua, vaatetusalaa ja tunteita yhdistäviä suunnittelumenetelmiä, tutkimussuuntauksia sekä kehityslinjoja. Tutkimuksen tulokset todentavat aikaisempia tutkimuksia siitä, kuinka vaatteet synnyttävät tunteita ja kuinka olosuhteisiin ja niistä selviämiseen voidaan vaikuttaa vaatteiden avulla. Johtopäätöksissä pohditaan myös tutkimuksen toteutuksen, ja erityisesti visualisoinnin sekä olosuhdeobservoinnin merkitystä ja hyödyntämistä vaatetussuunnittelussa, vaatetusteollisuudessa, muotoilun ja vaatetusalan koulutuksessa sekä vaatetusalan teoriassa ja tutkimustyössä. Olosuhdeobservointi on luova ja intuitioon perustuva, empatiaa edellyttävä lähestymistapa, jossa ihminen nähdään yhtenä kokonaisuutena tunteineen ja tuntemuksineen osana laajempaa olosuhdetta.; The focus of this study is the connection between clothing and emotions. The purpose of this study is to create an overall picture of emotions and sensations that clothing evokes in the wearer under different conditions. The ultimate goal is to promote investigative fashion design. The study has one main research question: How does the clothing feel? The main research question has been divided into three sub-studies, each with its own research questions and sub-questions. The theoretical background of the study describes emotions, clothing, and fashion design, starting with conceptual definitions. The theoretical background explores in depth research that integrates design, the fashion industry, and emotions. The content of the theoretical section is based on theories of design and emotions, as well as previous research in the field, including that conducted by scholars and organizations such as the Design & Emotion Society. The examination focuses on design methods related to fashion, emotions, and the fashion industry, key research directions, and development trends. The theoretical section also describes the factors guiding clothing choices from the perspectives of the individual level, the social level, and the clothing industry level. The empirical implementation of the study consists of three separate sub-studies. In terms of its paradigm, the study represents constructionism, and its approach is multimethod, incorporation features typical of autoethnography. The participants are Finnish citizens between 19 and 50 years of age, most of whom are female-assumed. The data were collected in Rovaniemi, Finland, and in southern Africa. The sub-study data were analysed using quantitative and qualitative content analysis. The main research question of the first sub-study is: “What emotions do clothing evoke according to the researcher’s experiences in different contexts?” The research data consists of diary entries, memory photographs, and observational data collected in southern Africa between 2016 and 2018. The study is autoethnographic in nature. The results indicate that emotions vary across different conditions and times of day, and that they are connected to clothing and material choices. The most commonly observed emotions are fatigue, calmness, joy, and nervousness, each of which determines its own specific outfits. The results provide a versatile description of the most emotionally positive clothing. The most favoured materials are cotton and polyester. The main research question of the second sub-study is: “What emotions does clothing evoke in students under different conditions?” The research subjects consist of first-year students in the Fashion and Textile Design program at the University of Lapland between 2018 and 2023 (N=89). The data was collected using a situational observation form, in which students provided verbal and visual descriptions of how the clothes felt on their bodies, their emotions, and the connection between these emotions and their clothing. The results showed that the emotion terms were widely distributed. The most frequently occurring emotion terms are well-being, excitement, calmness, relaxation, and fatigue. The research participants provide versatile descriptions of their underwear, tops, bottoms, and accessories. Personal style and preferred attire provide the wearer with self-confidence, act as a mood booster, and induce a feeling of well-being. Under these conditions, the garments are appropriately sized, soft to the touch, and provide warmth. On the other hand, clothing that is tight, abrasive or otherwise unpleasant to wear, and that may perceived as dampness, itching, or pressure, can evoke negative emotions such as anxiety and distress. The research question of the third sub-study is: “How is the perception of cold associated with clothing?” The research subjects consist of second-year students in the Fashion and Textile Design program at the University of Lapland (N=11) from whom the data was collected using a situational observation form and memory photographs between 2017 and 2023. The results showed that, when standing in a cold climate, the participants who reported the most positive emotions and highest levels of satisfaction were those who were dressed in layers and had anticipated their clothing needs by considering different parts of the body as well as the overall conditions. Thermal camera images show that cold caused by insufficient clothing is usually first reflected in body posture: When feeling cold, a person draws their limbs closer together, holds them close to the body, and tends to wrap their arms around the upper torso for protection. Even, full-body layering – including the extremities such as hands and feet – best ensures a feeling of warmth. Clothing that meets the wearer´s requirements for adequate coverage, protection, material tactile properties, and dimensional fit is associated with more positive emotional experiences. Under these conditions, the body remains dry, and wind penetration through the material is effectively prevented. Overall, the results indicate that there is an association between clothing and emotions. Clothing is perceived. It is perceived as comfortable or uncomfortable. It is possible to identify garments that and garment features, including materials that elicit positive or negative emotional responses under different conditions. The discussion examines the relationship between the results and previous research on design, the clothing and fashion field, and design approaches, research trends, and developmental trajectories that integrate. The results of this study support earlier research demonstrating how clothing generates emotional responses and how clothing can be used to modulate environmental conditions. The conclusions also reflect on the significance and potential applications of the study´s implementation, with particular emphasis on visualization and environmental observation, in fashion design, the clothing industry, design and fashion education, as well as in theoretical and empirical research within the apparel field. Environmental observation is a creative, intuition-based approach that requires empathy, in which a person is viewed as an integrated whole, with emotions and sensations, as part of a broader environment.

2026-01-01T00:00:00Z Kylmänen, Anu Tämän tutkimuksen keskiössä on vaatteiden ja tunteiden väliset yhteydet. Tutkimuksen tarkoituksena on luoda kokonaiskuva siitä, millaisia tunteita ja tuntemuksia vaatteet saavat pukeutujassa aikaan erilaisissa olosuhteissa. Perimmäisenä tavoitteena on edistää tutkivaa vaatetussuunnittelua. Tutkimukselle on asetettu yksi pääkysymys: Miltä vaatteessa tuntuu? Pääkysymyksestä on johdettu kolme osatutkimusta, joilla on omat tutkimuskysymykset alakysymyksineen. Tutkimuksen teoreettisessa taustassa kuvataan tunteita, vaatteita ja vaatetussuunnittelua lähtien käsitemäärittelyistä. Teoriataustassa syvennytään tarkastelemaan muotoilua, vaatetusalaa ja tunteita yhdistävää tutkimusta. Teoriaosan sisällössä nojaudutaan muotoilun ja tunteiden tutkimuksen teorioihin sekä alan tutkijoiden ja esimerkiksi Design & Emotion Society-organisaation virittämään aihepiirin aiempaan tutkimukseen. Tarkastelussa perehdytään muotoilua, vaatetusalaa ja tunteita koskeviin suunnittelumenetelmiin, keskeisiin tutkimussuuntauksiin sekä kehityslinjoihin. Teoriaosassa kuvataan myös vaatteiden valintaa ohjaavia tekijöitä yksilötason, sosiaalisen tason ja vaatetusalan yritystason näkökulmasta. Tutkimuksen empiirinen toteutus koostuu kolmesta erillisestä osatutkimuksesta. Paradigmaltaan tutkimus edustaa konstruktionismia, ja tutkimuksen lähestymistapa on monimenetelmällinen sisältäen autoetnografialle ja etnografialle tyypillisiä piirteitä. Tutkimukseen osallistuneet ovat iältään 19–50-vuotiaita Suomen kansalaisia, joista valtaosa on naisoletettuja. Aineisto on kerätty Rovaniemellä Suomessa sekä eteläisessä Afrikassa. Osatutkimusten aineistot on analysoitu määrällisen ja laadullisen sisällönanalyysin avulla. Ensimmäisen osatutkimuksen pääkysymys on "Mitä tunteita vaatteet herättävät tutkijan kokemusten mukaan eri olosuhteissa?" Tutkimusaineistona on eteläisessä Afrikassa vuosina 2017–2018 hankittu tutkijan päiväkirja-, muistovalokuva- ja havainnointiaineisto. Tutkimus on otteeltaan autoetnografinen. Tutkimustulokset osoittavat tunteiden vaihtelun eri olosuhteissa ja vuorokauden eri aikoina sekä niiden yhteyden vaate- ja materiaalivalintoihin. Yleisimmin havaitut tunteet ovat väsymys, rauhallisuus, ilo sekä hermostuneisuus ja niihin määräytyvät omat asukokonaisuudet. Tuloksina kuvataan monipuolisesti tunnemyönteisimmät vaatteet. Mieluisimmat materiaalit ovat puuvilla ja polyesteri. Toisen osatutkimuksen pääkysymys "Millaisia tunteita tai tuntemuksia vaatteet herättävät eri olosuhteissataiteiden opiskelijoiden kokemusten mukaan?" Tutkimushenkilöinä ovat Lapin yliopiston vaatetusalaa vuonna 2018-2023 opiskelevat ensimmäisen vuoden opiskelijat (N= 89). Aineisto kerättiin olosuhdeobservointilomakkeen avulla, jossa opiskelijat kuvasivat verbaalisesti ja visuaalisesti vaatteiden tuntua kehossaan, tunteitaan ja niiden yhteyttä vaatteisiin. Tulokset osoittavat tunnetermien jakaantuvan laajasti. Useimmin esiintyvät tunnetermit ovat hyvä olo, innostuneisuus, rauhallisuus, rentous ja väsymys. Tutkimushenkilöt kuvailevat alusvaatteitaan, vaatetuksen ylä- ja alaosaa sekä asusteitaan monipuolisesti. Omantyylinen pukeutuminen sekä mieluisa vaatetus antavat käyttäjälleen itsevarmuutta, piristävät ja saavat aikaan hyvän olon. Tällöin vaatteet ovat mitoitukseltaan sopivat, pehmeät ja lämpimät. Toisaalta kiristävät, hankaavat tai muuten epämiellyttävän tuntuiset, hiostavat, kosteutena, kutinana tai paineena tuntuvat vaatteet aiheuttavat kielteisiä tunteita, kuten ahdistusta ja jännitystä. Kolmannen osatutkimuksen tutkimuskysymys on "Miten kylmyyden tunne on yhteydessä vaatetukseen?" Tutkimushenkilöinä ovat Lapin yliopiston toisen vuoden vaatetusalan opiskelijat (N=11), joilta aineisto on hankittu olosuhdeobservointilomakkeiden ja muistovalokuvien avulla vuosina 2017 ja 2023. Tutkimustulokset osoittavat, että positiivisin tuntein kylmässä ilmanalassa seisoma-asennossa tyytyväisimpiä ovat ne tutkimushenkilöt, jotka ovat pukeutuneet kerroksittain ja ennakoineet pukeutumista, vaatteita ja asusteita ajatellen eri kehon osia ja olosuhteita kokonaisuutena. Lämpökamerakuvat osoittavat, että liian vähäisen vaatetuksen aiheuttama kylmyys näkyy yleensä kehon asennossa ensimmäisenä: kylmissään ihminen kiristää raajat yhteen, lähelle kehoa ja pyrkii käärimään käsivartensa ylävartalonsa suojaksi. Koko kehon kattava tasainen pukeutuminen, mukaan lukien ääreisverenkierrosta kädet ja jalat, turvaa parhaiten lämpimän olon. Myönteisimpiä tunteita saa aikaan vaatetus, joka on käyttäjälleen sopiva peittävyydeltään, suojaavuudeltaan, materiaalin tunnultaan ja mitoitukseltaan. Tällöin keho pysyy kuivana eikä tuuli mene materiaaleista läpi. Kaiken kaikkiaan tulokset osoittavat, että vaatteiden ja tunteiden välillä on yhteys. Vaatteet tuntuvat. Ne tuntuvat mukavina tai epämukavina: on osoitettavissa myönteisiä ja kielteisiä tunteita herättäviä vaatteita sekä niiden yksityiskohtia materiaaleineen eri olosuhteissa. Tutkimuksen pohdinnassa tarkastellaan tulosten yhteyttä aiempiin tutkimuksiin koskien muotoilua, vaatetusalaa ja tunteita yhdistäviä suunnittelumenetelmiä, tutkimussuuntauksia sekä kehityslinjoja. Tutkimuksen tulokset todentavat aikaisempia tutkimuksia siitä, kuinka vaatteet synnyttävät tunteita ja kuinka olosuhteisiin ja niistä selviämiseen voidaan vaikuttaa vaatteiden avulla. Johtopäätöksissä pohditaan myös tutkimuksen toteutuksen, ja erityisesti visualisoinnin sekä olosuhdeobservoinnin merkitystä ja hyödyntämistä vaatetussuunnittelussa, vaatetusteollisuudessa, muotoilun ja vaatetusalan koulutuksessa sekä vaatetusalan teoriassa ja tutkimustyössä. Olosuhdeobservointi on luova ja intuitioon perustuva, empatiaa edellyttävä lähestymistapa, jossa ihminen nähdään yhtenä kokonaisuutena tunteineen ja tuntemuksineen osana laajempaa olosuhdetta. The focus of this study is the connection between clothing and emotions. The purpose of this study is to create an overall picture of emotions and sensations that clothing evokes in the wearer under different conditions. The ultimate goal is to promote investigative fashion design. The study has one main research question: How does the clothing feel? The main research question has been divided into three sub-studies, each with its own research questions and sub-questions. The theoretical background of the study describes emotions, clothing, and fashion design, starting with conceptual definitions. The theoretical background explores in depth research that integrates design, the fashion industry, and emotions. The content of the theoretical section is based on theories of design and emotions, as well as previous research in the field, including that conducted by scholars and organizations such as the Design & Emotion Society. The examination focuses on design methods related to fashion, emotions, and the fashion industry, key research directions, and development trends. The theoretical section also describes the factors guiding clothing choices from the perspectives of the individual level, the social level, and the clothing industry level. The empirical implementation of the study consists of three separate sub-studies. In terms of its paradigm, the study represents constructionism, and its approach is multimethod, incorporation features typical of autoethnography. The participants are Finnish citizens between 19 and 50 years of age, most of whom are female-assumed. The data were collected in Rovaniemi, Finland, and in southern Africa. The sub-study data were analysed using quantitative and qualitative content analysis. The main research question of the first sub-study is: “What emotions do clothing evoke according to the researcher’s experiences in different contexts?” The research data consists of diary entries, memory photographs, and observational data collected in southern Africa between 2016 and 2018. The study is autoethnographic in nature. The results indicate that emotions vary across different conditions and times of day, and that they are connected to clothing and material choices. The most commonly observed emotions are fatigue, calmness, joy, and nervousness, each of which determines its own specific outfits. The results provide a versatile description of the most emotionally positive clothing. The most favoured materials are cotton and polyester. The main research question of the second sub-study is: “What emotions does clothing evoke in students under different conditions?” The research subjects consist of first-year students in the Fashion and Textile Design program at the University of Lapland between 2018 and 2023 (N=89). The data was collected using a situational observation form, in which students provided verbal and visual descriptions of how the clothes felt on their bodies, their emotions, and the connection between these emotions and their clothing. The results showed that the emotion terms were widely distributed. The most frequently occurring emotion terms are well-being, excitement, calmness, relaxation, and fatigue. The research participants provide versatile descriptions of their underwear, tops, bottoms, and accessories. Personal style and preferred attire provide the wearer with self-confidence, act as a mood booster, and induce a feeling of well-being. Under these conditions, the garments are appropriately sized, soft to the touch, and provide warmth. On the other hand, clothing that is tight, abrasive or otherwise unpleasant to wear, and that may perceived as dampness, itching, or pressure, can evoke negative emotions such as anxiety and distress. The research question of the third sub-study is: “How is the perception of cold associated with clothing?” The research subjects consist of second-year students in the Fashion and Textile Design program at the University of Lapland (N=11) from whom the data was collected using a situational observation form and memory photographs between 2017 and 2023. The results showed that, when standing in a cold climate, the participants who reported the most positive emotions and highest levels of satisfaction were those who were dressed in layers and had anticipated their clothing needs by considering different parts of the body as well as the overall conditions. Thermal camera images show that cold caused by insufficient clothing is usually first reflected in body posture: When feeling cold, a person draws their limbs closer together, holds them close to the body, and tends to wrap their arms around the upper torso for protection. Even, full-body layering – including the extremities such as hands and feet – best ensures a feeling of warmth. Clothing that meets the wearer´s requirements for adequate coverage, protection, material tactile properties, and dimensional fit is associated with more positive emotional experiences. Under these conditions, the body remains dry, and wind penetration through the material is effectively prevented. Overall, the results indicate that there is an association between clothing and emotions. Clothing is perceived. It is perceived as comfortable or uncomfortable. It is possible to identify garments that and garment features, including materials that elicit positive or negative emotional responses under different conditions. The discussion examines the relationship between the results and previous research on design, the clothing and fashion field, and design approaches, research trends, and developmental trajectories that integrate. The results of this study support earlier research demonstrating how clothing generates emotional responses and how clothing can be used to modulate environmental conditions. The conclusions also reflect on the significance and potential applications of the study´s implementation, with particular emphasis on visualization and environmental observation, in fashion design, the clothing industry, design and fashion education, as well as in theoretical and empirical research within the apparel field. Environmental observation is a creative, intuition-based approach that requires empathy, in which a person is viewed as an integrated whole, with emotions and sensations, as part of a broader environment. Nampajärvi, Noora https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67086 2026-03-17T08:00:11Z 2026-01-01T00:00:00Z

Lapin monikerroksisen historian saamat merkitykset peruskoulun paikallisissa historian opetussuunnitelmissa ja opetuksessa Nampajärvi, Noora Väitöskirjani sijoittuu kulttuurihistorian ja historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen tieteenaloille ja avaa uuden keskustelun niiden rajapinnalla. Kulttuurihistorian paradigmalle ominaisesti tarkastelen hermeneuttisessa kehässä, millaisia merkityksiä paikallishistoria saa Lapin alueen paikallisissa historian opetussuunnitelmissa ja historianopetuksessa. Tutkimusaineistonani analysoin Lapin alueen 17 perusopetuksen historian opetussuunnitelmaa sekä kahdeksan historiaa opettavan opettajan yksilöhaastattelua. Lähestyn aineistojani lähilukemisen keinoin kontekstisidonnaisina ja merkityksiä tuottavina teksteinä. Suomen koulujärjestelmässä historialle on perinteisesti annettu keskeinen asema kansallisen identiteetin rakentajana. 2000-luvulla opetussuunnitelmat ovat kuitenkin korostaneet moniperspektiivisyyttä, ja oppiaineen yhtenä tavoitteena on peruskouluissa ollut oppilaan henkilökohtaisen identiteetin tukeminen. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (POPS14) ohjeistetaan soveltuvissa kohdin kiinnittämään huomiota oppilaan oman perheen, paikkakunnan ja lähialueen historiaan. Näistä sisällöistä annetaan tarkemmat ohjeistukset paikallisissa opetussuunnitelmissa. Pohjoiset olosuhteet ja Lapin alue oman rikkaan kulttuurihistoriansa kanssa luovat omat haasteensa opetussuunnitelmille, oppimateriaaleille ja historiaa opettaville opettajille. Päätutkimuskysymykseni on tarkastella, millaisia merkityksiä Lapin alueen perusopetuksen paikalliset historian opetussuunnitelmat ja historian opettajat antavat paikallishistorialle. Artikkeliväitöskirjassani lähestyn tutkimusaihettani kolmen osatutkimuksen kautta. Ensimmäisessä osatutkimuksessani tarkastelen hermeneuttisessa kehässä, millaisia merkityksiä paikallishistoria saa opetussuunnitelmateksteissä. Toisessa osatutkimuksessani analysoin haastatteluaineistostani, millaisia historiakäsityksiä opettajat ilmentävät Lapin alueen historiaa käsiteltäessä. Kolmannessa osatutkimuksessani keskityn Jörn Rüsenin historiatietoisuusteorian avulla tarkastelemaan, miten opettajien historiatietoisuudet sijoittuvat Rüsenin typologian eri osiin saamelaisten historiaa opetettaessa. Väitöskirjani osoittaa, että opetussuunnitelmien laatuerot ja monitulkintaisuus asettavat opettajille suuren vastuun paikallisten sisältöjen valinnassa ja käytännön opetuksen toteutuksessa. Tutkimusaineistojeni analyysin pohjalta ilmenee, etteivät opettajat saa riittävää tukea opetussuunnitelmista ja kustantajien tarjoamista opetusmateriaaleista paikallisten sisältöjen opettamiseen historiaoppiaineessa. Tämä johtaa siihen, että opettajien subjektiivisilla historiakäsityksillä ja historiatietoisuuksilla on ratkaiseva merkitys sille, mitä ja miten paikallishistoriaa opetetaan. Tämä voi johtaa suuriin eroihin oppilaiden saaman historianopetuksen sisällöissä ja herättää myös kysymyksen siitä, kenen historiaa kouluissa opetetaan. Alkuperäiskansaan liittyvien politisoituneiden aiheiden käsittely on myös haastavaa historianopettajille, ja he joutuvat usein työssään tekemään subjektiivisia valintoja saamelaisten historiaan liittyvissä kysymyksissä. Tutkimukseni kontribuutio on tuoda uutta tietoa kulttuurihistorian ja historian didaktiikan tutkimuskentille. Osoitan väitöskirjassani, miten paikallishistorialla on merkittävä rooli opettajien työssä. Voin tulosteni pohjalta osoittaa, että kulttuurihistoriallisesti tarkasteltuna Lapin alueen moniperspektiivinen historia on peruskouluissa osa aktiivista kulttuuriperinnön siirtämistä. Opettajat kokevat paikallishistorian opetustyötään ja oppilaidensa identiteettejä rikastuttavana työkaluna. Tutkimukseni tulosten pohjalta ilmenee, että tulevissa opetussuunnitelmissa on huomioitava tarkemmin, miten paikallishistorian kirjaukset jatkossa laaditaan opetuksen ohjauskirjoihin.; This article-based dissertation examines how local history is given meaning in basic education history teaching in Finnish Lapland at the intersection of cultural history and history and social studies education. Following a cultural-historical paradigm, the study proceeds within the hermeneutic circle and uses close reading to analyse two data sets: 17 local basic education history curricula from Lapland (local implementations of the National Core Curriculum for Basic Education, 2014; POPS14) and eight individual interviews with history teachers. The materials are approached as context-bound, meaning-producing texts that reveal how local history is framed, justified, and operationalised in curriculum guidance and classroom-related talk. The dissertation consists of three sub-studies. The first investigates the curriculum texts and identifies how local history is written into (or omitted from) local curricula, and what kinds of meanings these references carry. The second analyses interview data to explore teachers’ conceptions of history when addressing Lapland’s past, focusing on how professional expertise, local attachments, and pedagogical judgement shape the use of curriculum guidance. The third applies Jörn Rüsen’s theory of historical consciousness to examine how teachers’ orientations of historical consciousness (traditional, exemplary, critical, and genetic) become visible specifically in relation to teaching Sámi history. The findings show considerable variation in the quality, placement, and specificity of local history references across the local curricula. Where guidance is vague or absent, responsibility for selecting and framing local content shifts to teachers. Teachers report limited support from curriculum documents and publisher-provided learning materials for integrating local and Sámi histories into coherent teaching sequences. Consequently, teachers’ conceptions of history and orientations of historical consciousness become decisive for what is taught and how, which may contribute to unequal learning opportunities and raises the question of whose history is taught in schools. The study highlights the need for clearer curriculum guidance and improved learning materials for local history and Sámi history in future curriculum work.

2026-01-01T00:00:00Z Nampajärvi, Noora Väitöskirjani sijoittuu kulttuurihistorian ja historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen tieteenaloille ja avaa uuden keskustelun niiden rajapinnalla. Kulttuurihistorian paradigmalle ominaisesti tarkastelen hermeneuttisessa kehässä, millaisia merkityksiä paikallishistoria saa Lapin alueen paikallisissa historian opetussuunnitelmissa ja historianopetuksessa. Tutkimusaineistonani analysoin Lapin alueen 17 perusopetuksen historian opetussuunnitelmaa sekä kahdeksan historiaa opettavan opettajan yksilöhaastattelua. Lähestyn aineistojani lähilukemisen keinoin kontekstisidonnaisina ja merkityksiä tuottavina teksteinä. Suomen koulujärjestelmässä historialle on perinteisesti annettu keskeinen asema kansallisen identiteetin rakentajana. 2000-luvulla opetussuunnitelmat ovat kuitenkin korostaneet moniperspektiivisyyttä, ja oppiaineen yhtenä tavoitteena on peruskouluissa ollut oppilaan henkilökohtaisen identiteetin tukeminen. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (POPS14) ohjeistetaan soveltuvissa kohdin kiinnittämään huomiota oppilaan oman perheen, paikkakunnan ja lähialueen historiaan. Näistä sisällöistä annetaan tarkemmat ohjeistukset paikallisissa opetussuunnitelmissa. Pohjoiset olosuhteet ja Lapin alue oman rikkaan kulttuurihistoriansa kanssa luovat omat haasteensa opetussuunnitelmille, oppimateriaaleille ja historiaa opettaville opettajille. Päätutkimuskysymykseni on tarkastella, millaisia merkityksiä Lapin alueen perusopetuksen paikalliset historian opetussuunnitelmat ja historian opettajat antavat paikallishistorialle. Artikkeliväitöskirjassani lähestyn tutkimusaihettani kolmen osatutkimuksen kautta. Ensimmäisessä osatutkimuksessani tarkastelen hermeneuttisessa kehässä, millaisia merkityksiä paikallishistoria saa opetussuunnitelmateksteissä. Toisessa osatutkimuksessani analysoin haastatteluaineistostani, millaisia historiakäsityksiä opettajat ilmentävät Lapin alueen historiaa käsiteltäessä. Kolmannessa osatutkimuksessani keskityn Jörn Rüsenin historiatietoisuusteorian avulla tarkastelemaan, miten opettajien historiatietoisuudet sijoittuvat Rüsenin typologian eri osiin saamelaisten historiaa opetettaessa. Väitöskirjani osoittaa, että opetussuunnitelmien laatuerot ja monitulkintaisuus asettavat opettajille suuren vastuun paikallisten sisältöjen valinnassa ja käytännön opetuksen toteutuksessa. Tutkimusaineistojeni analyysin pohjalta ilmenee, etteivät opettajat saa riittävää tukea opetussuunnitelmista ja kustantajien tarjoamista opetusmateriaaleista paikallisten sisältöjen opettamiseen historiaoppiaineessa. Tämä johtaa siihen, että opettajien subjektiivisilla historiakäsityksillä ja historiatietoisuuksilla on ratkaiseva merkitys sille, mitä ja miten paikallishistoriaa opetetaan. Tämä voi johtaa suuriin eroihin oppilaiden saaman historianopetuksen sisällöissä ja herättää myös kysymyksen siitä, kenen historiaa kouluissa opetetaan. Alkuperäiskansaan liittyvien politisoituneiden aiheiden käsittely on myös haastavaa historianopettajille, ja he joutuvat usein työssään tekemään subjektiivisia valintoja saamelaisten historiaan liittyvissä kysymyksissä. Tutkimukseni kontribuutio on tuoda uutta tietoa kulttuurihistorian ja historian didaktiikan tutkimuskentille. Osoitan väitöskirjassani, miten paikallishistorialla on merkittävä rooli opettajien työssä. Voin tulosteni pohjalta osoittaa, että kulttuurihistoriallisesti tarkasteltuna Lapin alueen moniperspektiivinen historia on peruskouluissa osa aktiivista kulttuuriperinnön siirtämistä. Opettajat kokevat paikallishistorian opetustyötään ja oppilaidensa identiteettejä rikastuttavana työkaluna. Tutkimukseni tulosten pohjalta ilmenee, että tulevissa opetussuunnitelmissa on huomioitava tarkemmin, miten paikallishistorian kirjaukset jatkossa laaditaan opetuksen ohjauskirjoihin. This article-based dissertation examines how local history is given meaning in basic education history teaching in Finnish Lapland at the intersection of cultural history and history and social studies education. Following a cultural-historical paradigm, the study proceeds within the hermeneutic circle and uses close reading to analyse two data sets: 17 local basic education history curricula from Lapland (local implementations of the National Core Curriculum for Basic Education, 2014; POPS14) and eight individual interviews with history teachers. The materials are approached as context-bound, meaning-producing texts that reveal how local history is framed, justified, and operationalised in curriculum guidance and classroom-related talk. The dissertation consists of three sub-studies. The first investigates the curriculum texts and identifies how local history is written into (or omitted from) local curricula, and what kinds of meanings these references carry. The second analyses interview data to explore teachers’ conceptions of history when addressing Lapland’s past, focusing on how professional expertise, local attachments, and pedagogical judgement shape the use of curriculum guidance. The third applies Jörn Rüsen’s theory of historical consciousness to examine how teachers’ orientations of historical consciousness (traditional, exemplary, critical, and genetic) become visible specifically in relation to teaching Sámi history. The findings show considerable variation in the quality, placement, and specificity of local history references across the local curricula. Where guidance is vague or absent, responsibility for selecting and framing local content shifts to teachers. Teachers report limited support from curriculum documents and publisher-provided learning materials for integrating local and Sámi histories into coherent teaching sequences. Consequently, teachers’ conceptions of history and orientations of historical consciousness become decisive for what is taught and how, which may contribute to unequal learning opportunities and raises the question of whose history is taught in schools. The study highlights the need for clearer curriculum guidance and improved learning materials for local history and Sámi history in future curriculum work. Karhu, Mari https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67083 2026-03-13T10:00:14Z 2026-01-01T00:00:00Z

Citizens' use of collaborative media in societal crises : navigating chronic and geographically distant uncertainty Karhu, Mari As the first half of the 2020s has drastically demonstrated, we are living in an era of a “permanent crisis” in which several societal crises, such as the COVID-19 pandemic and the climate and environmental crises, overlap. In these circumstances, media technologies can play an increasingly important role in creating constructive collaborations among citizens. Through constructive collaborations, this dissertation refers to how citizens foster mutual solidarity and engage in collective problem-solving. Nevertheless, prior research on citizens’ media-enabled crisis collaborations has mainly focused on people directly affected by immediate disasters and acute incidents. This dissertation, in contrast, provides a user-centred understanding of how citizens use collaborative media during societal crises characterised by chronic uncertainty and geographical distance. Specifically, it examines 1) how the platforms used for collaboration relate to a broader hybrid media environment, 2) the socio-technical framework within which collaboration unfolds, and 3) the outcomes that follow from such collaborations. The research is based on six empirical case studies. The datasets have been collected through semi-structured interviews, online surveys, diary studies, and the experience sampling (ESM) method. In addition, the content produced by participants on collaborative media platforms, including posts and comments, has been analysed, utilising thematic analysis as the method. The conducted research draws a picture that connects lines from the global youth for climate movement, craftivists’ more-than-human solidarity collaborations, an open-for-all online hackathon that addressed COVID-19-related challenges, as well as the massive experiment that turned homes into offices and classrooms during the restrictions that aimed to curb COVID-19. Based on the empirical case studies, this dissertation suggests that mediated crisis awareness and a sense of crisis may further channel into citizens’ collaboration – in which circulating emotions and affects play a key role. Collaborative media functions as a socio-technical shaker, enabling crisis collaborations in a constant mix of human-human and human-computer interaction. Socio-technical shaker is a metaphor for the fluid interplay of social interactions and technological circumstances, where configurations emerge case by case, shaped by situational conditions. Regardless of how the use of collaborative media in societal crises is organised and managed, it emphasises a coincidence of human encounters as collaboration evolves on the fly without prior agreements. In collaborative media-based projects: 1) people gather around loosely defined shared goals in the intrinsically volunteer / externally imposed use of collaborative media, 2) leadership emerges within the group, establishing a structure that interweaves real-life and virtual networks, 3) participants make spontaneous contributions according to their interests, knowledge, and skills, 4) non-monetary contributions are preferred, with participants immaterially rewarded, 5) trust is essential in the shaping boundaries of collaborative efforts, and 6) the use of collaborative media has accompanying effects on offline spaces and face-to-face relationships. From a technological viewpoint, citizens’ use of collaborative media in societal crises is a sum of technological compromises and entails constant balancing between technology-related advantages and challenges. In societal crisis situations, existing platforms and tools are rapidly appropriated, as their reach, familiarity, ease of use, and real-time communication are valued. Consequently, the appropriated platforms and tools are a mismatch with operations, leading to divided application usage, a lack of transparency, information overload, and disorder. Together, these properties shed light on how collaboration does not follow “naturally” from the technologies, but rather stems from the interplay between social and technological factors. After all, the activities in the socio-technical shaker grow into use purposes, including collaborative crisis intelligence, collaborative crisis action, and collaborative crisis adaptation. Together, the use purposes describe new opportunities and hope in the spirit of a certain kind of techno-optimism. The key contributions of this research are twofold. First, the dissertation provides a rich empirical understanding on citizens’ use of collaborative media in societal crises characterised by chronic uncertainty and geographical distance. Secondly, the empirical research findings fuse together in a conceptual framework as a theoretical research contribution. In the core of the framework is the concept of collaborative media. Applying the framework illuminates the role of collaborative media in the mediated crisis sphere, increases our understanding of the organisation and maintenance of collaborative activities through seizing the opportunities and tackling the constraints of the collaborative media platforms, and clarifies the use purposes of collaborative media as a part of versatile crisis settings. The results are useful for various societal actors – including sectors from business actors to public governance, associations, and self-initiated civil activities – who are willing to combat societal crises and build sustainable futures and welfare in cross-border collaborations.; Kuten 2020-luvun ensimmäinen puolikas on dramaattisesti osoittanut, elämme pysyvän kriisin aikaa. Päällekkäiset yhteiskunnalliset kriisit – kuten COVID-19-pandemia ja ilmasto- ja ympäristökriisit – luovat olosuhteet, joissa mediateknologioiden mahdollistamalla kansalaisten rakentavalla yhteistyöllä voi olla yhä tärkeämpi rooli. Rakentavalla yhteistyöllä tämä väitöskirja viittaa esimerkiksi keskinäisen solidaarisuuden edistämiseen ja yhteiseen ongelmanratkaisuun. Aiempi tutkimus on kuitenkin keskittynyt ihmisten mediateknologiavälitteiseen toimintaan erityisesti välittömissä kriisitilanteissa kuten äkillisissä luonnonkatastrofeissa tai terrori-iskuissa. Usein tarkastelun kohteena ovat olleet he, joita kriisit suoranaisesti koskevat. Tämä väitöskirja puolestaan tarjoaa käyttäjälähtöistä ymmärrystä siitä, miten kansalaiset käyttävät kollaboratiivista mediaa yhteiskunnallisissa kriiseissä, joita luonnehtivat krooninen epävarmuus ja maantieteellinen etäisyys. Erityisesti väitöskirja tarkastelee 1) kuinka kollaboratiiviset mediat suhteutuvat laajempaan hybridimediaympäristöön, 2) yhteistyön sosioteknisiä puitteita sekä 3) kollaboratiivisten medioiden yhteiskunnallisissa kriiseissä saamia käyttötarkoituksia. Tutkimus perustuu kuuteen empiiriseen tapaustutkimukseen, joissa yhdistyvät globaali nuorten ilmastoliike, Australian metsäpalojen eläinuhrien auttaminen käsitöin, COVID-19 verkko-hackathon ja massiivinen ”ihmiskoe”, jossa kodit muuttuivat etätoimistoiksi ja -luokkahuoneiksi koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi vain päivän varoitusajalla. Tutkimuksen aineistot on kerätty temaattisten haastattelujen, verkkokyselyjen, päiväkirjojen ja Experience Sampling -menetelmän avulla. Lisäksi tutkimuksessa on analysoitu osallistujien kollaboratiivisen median alustoilla tuottamia sisältöjä. Aineistot on analysoitu temaattisella analyysimenetelmällä. Empiiristen tapaustutkimusten perusteella väitän, että median välittämä kriisitietoisuus ja kriisitunne voivat kanavoitua tarpeeksi tehdä yhteistyötä – ja kriisisisältöjen synnyttämillä tunteilla on siinä keskeinen rooli. Kollaboratiivinen media toimii sosioteknisenä ”sekoittimena”, joka mahdollistaa kriisiyhteistyön jatkuvassa ihmisten ja teknologioiden välisessä vuorovaikutuksessa. Sosiotekninen sekoitin on metafora sosiaalisen vuorovaikutuksen ja teknologisten puitteiden vaihtelevalle vuorovaikutukselle, jossa kokoonpanot muodostuvat tapauskohtaisesti. Yhteistyön kehittyy lennossa ilman ennakkosopimuksia korostaen ihmisten välisten kohtaamisten sattumanvaraisuutta. Yhteen vedettynä kollaboratiiviseen mediaan perustuvissa projekteissa: 1) ihmiset kokoontuvat löyhästi määriteltyjen yhteisten tavoitteiden ympärille joko vapaaehtoisesti tai ulkoisesti ohjatussa kollaboratiivisen median käytössä, 2) johtajuus syntyy ryhmässä, jossa olemassa olevat ja virtuaaliset verkostot kietoutuvat yhteen, 3) ihmiset osallistuvat spontaanein panostuksin kiinnostuksen kohteidensa, tietojensa ja taitojensa mukaan, 4) rahallisten panosten sijaan suositaan aineettomia kontribuutioita, ja osallistujat kokevat tulevansa myös aineettomasti palkituiksi, 5) kaikki tämä edellyttää osallistujien välistä luottamusta ja 6) kollaboratiivisen median käyttö vaikuttaa myös fyysisiin tiloihin ja kasvokkaisiin suhteisiin. Teknologisesta näkökulmasta kollaboratiivisten medioiden käyttö yhteiskunnallisissa kriiseissä on teknologisten kompromissien summa ja edellyttää jatkuvaa tasapainoilua teknologisten etujen ja haasteiden välillä. Yhteiskunnallisissa kriisitilanteissa otetaan käyttöön olemassa Olevia alustoja ja työkaluja, joiden hyviä puolia ovat laaja käyttö, tuttuus, helppokäyttöisyys sekä reaaliaikainen viestintä. Seurauksena alustat ja työkalut eivät sovi yksi yhteen projektien tarpeiden kanssa, mikä johtaa hajautuneeseen sovellusten käyttöön, läpinäkyvyyden puutteeseen, tietotulvaan ja yleiseen epäjärjestykseen. Kaiken kaikkiaan yhteistyö ei seuraa ”luonnollisesti” teknologioista, vaan se muovautuu sosiaalisten ja teknologisten tekijöiden vuorovaikutuksessa. Sosioteknisessä sekoittimessa tapahtuva toiminta muotoutuu kollaboratiivisen media käyttötarkoituksiksi, joita ovat yhteisälykkyys, yhteistoiminta ja yhteissopeutuminen. Yhdessä käyttötarkoitukset kuvaavat uusia mahdollisuuksia ja toivoa tietynlaisen tekno-optimismin hengessä. Tämän väitöskirjan keskeisin panos on kaksijakoinen. Ensinnäkin se tarjoaa rikasta empiiristä tietoa siitä, miten kansalaiset käyttävät kollaboratiivista mediaa yhteiskunnallisissa kriiseissä. Toiseksi empiiriset tutkimustulokset sulautuvat yhteen käsitteellisessä viitekehyksessä, joka on tutkimuksen teoreettinen panos. Viitekehyksen ytimessä on kollaborativiisen media käsite. Sovellettuna viitekehys valaisee kollaboratiivisen median rooli osana hybridimediaympäristöä, lisää ymmärrystä yhteistyön organisoinnista ja ylläpitämisestä sekä media-alustojen haasteista ja mahdollisuuksista. Lisäksi tutkimus selventää kollaboratiivisen median käyttötarkoituksia osana yhteiskunnallisia kriisitilanteita. Tulokset ovat hyödyllisiä monille yhteiskunnan toimijoille – yrityksistä julkiseen hallintoon, yhdistyksiin ja vapaaseen kansalaistoimintaan – jotka ovat valmiita taistelemaan yhteiskunnallisia kriisejä vastaan ja rakentamaan kestävää tulevaisuutta ja hyvinvointia rajat ylittävässä yhteistyössä.

2026-01-01T00:00:00Z Karhu, Mari As the first half of the 2020s has drastically demonstrated, we are living in an era of a “permanent crisis” in which several societal crises, such as the COVID-19 pandemic and the climate and environmental crises, overlap. In these circumstances, media technologies can play an increasingly important role in creating constructive collaborations among citizens. Through constructive collaborations, this dissertation refers to how citizens foster mutual solidarity and engage in collective problem-solving. Nevertheless, prior research on citizens’ media-enabled crisis collaborations has mainly focused on people directly affected by immediate disasters and acute incidents. This dissertation, in contrast, provides a user-centred understanding of how citizens use collaborative media during societal crises characterised by chronic uncertainty and geographical distance. Specifically, it examines 1) how the platforms used for collaboration relate to a broader hybrid media environment, 2) the socio-technical framework within which collaboration unfolds, and 3) the outcomes that follow from such collaborations. The research is based on six empirical case studies. The datasets have been collected through semi-structured interviews, online surveys, diary studies, and the experience sampling (ESM) method. In addition, the content produced by participants on collaborative media platforms, including posts and comments, has been analysed, utilising thematic analysis as the method. The conducted research draws a picture that connects lines from the global youth for climate movement, craftivists’ more-than-human solidarity collaborations, an open-for-all online hackathon that addressed COVID-19-related challenges, as well as the massive experiment that turned homes into offices and classrooms during the restrictions that aimed to curb COVID-19. Based on the empirical case studies, this dissertation suggests that mediated crisis awareness and a sense of crisis may further channel into citizens’ collaboration – in which circulating emotions and affects play a key role. Collaborative media functions as a socio-technical shaker, enabling crisis collaborations in a constant mix of human-human and human-computer interaction. Socio-technical shaker is a metaphor for the fluid interplay of social interactions and technological circumstances, where configurations emerge case by case, shaped by situational conditions. Regardless of how the use of collaborative media in societal crises is organised and managed, it emphasises a coincidence of human encounters as collaboration evolves on the fly without prior agreements. In collaborative media-based projects: 1) people gather around loosely defined shared goals in the intrinsically volunteer / externally imposed use of collaborative media, 2) leadership emerges within the group, establishing a structure that interweaves real-life and virtual networks, 3) participants make spontaneous contributions according to their interests, knowledge, and skills, 4) non-monetary contributions are preferred, with participants immaterially rewarded, 5) trust is essential in the shaping boundaries of collaborative efforts, and 6) the use of collaborative media has accompanying effects on offline spaces and face-to-face relationships. From a technological viewpoint, citizens’ use of collaborative media in societal crises is a sum of technological compromises and entails constant balancing between technology-related advantages and challenges. In societal crisis situations, existing platforms and tools are rapidly appropriated, as their reach, familiarity, ease of use, and real-time communication are valued. Consequently, the appropriated platforms and tools are a mismatch with operations, leading to divided application usage, a lack of transparency, information overload, and disorder. Together, these properties shed light on how collaboration does not follow “naturally” from the technologies, but rather stems from the interplay between social and technological factors. After all, the activities in the socio-technical shaker grow into use purposes, including collaborative crisis intelligence, collaborative crisis action, and collaborative crisis adaptation. Together, the use purposes describe new opportunities and hope in the spirit of a certain kind of techno-optimism. The key contributions of this research are twofold. First, the dissertation provides a rich empirical understanding on citizens’ use of collaborative media in societal crises characterised by chronic uncertainty and geographical distance. Secondly, the empirical research findings fuse together in a conceptual framework as a theoretical research contribution. In the core of the framework is the concept of collaborative media. Applying the framework illuminates the role of collaborative media in the mediated crisis sphere, increases our understanding of the organisation and maintenance of collaborative activities through seizing the opportunities and tackling the constraints of the collaborative media platforms, and clarifies the use purposes of collaborative media as a part of versatile crisis settings. The results are useful for various societal actors – including sectors from business actors to public governance, associations, and self-initiated civil activities – who are willing to combat societal crises and build sustainable futures and welfare in cross-border collaborations. Kuten 2020-luvun ensimmäinen puolikas on dramaattisesti osoittanut, elämme pysyvän kriisin aikaa. Päällekkäiset yhteiskunnalliset kriisit – kuten COVID-19-pandemia ja ilmasto- ja ympäristökriisit – luovat olosuhteet, joissa mediateknologioiden mahdollistamalla kansalaisten rakentavalla yhteistyöllä voi olla yhä tärkeämpi rooli. Rakentavalla yhteistyöllä tämä väitöskirja viittaa esimerkiksi keskinäisen solidaarisuuden edistämiseen ja yhteiseen ongelmanratkaisuun. Aiempi tutkimus on kuitenkin keskittynyt ihmisten mediateknologiavälitteiseen toimintaan erityisesti välittömissä kriisitilanteissa kuten äkillisissä luonnonkatastrofeissa tai terrori-iskuissa. Usein tarkastelun kohteena ovat olleet he, joita kriisit suoranaisesti koskevat. Tämä väitöskirja puolestaan tarjoaa käyttäjälähtöistä ymmärrystä siitä, miten kansalaiset käyttävät kollaboratiivista mediaa yhteiskunnallisissa kriiseissä, joita luonnehtivat krooninen epävarmuus ja maantieteellinen etäisyys. Erityisesti väitöskirja tarkastelee 1) kuinka kollaboratiiviset mediat suhteutuvat laajempaan hybridimediaympäristöön, 2) yhteistyön sosioteknisiä puitteita sekä 3) kollaboratiivisten medioiden yhteiskunnallisissa kriiseissä saamia käyttötarkoituksia. Tutkimus perustuu kuuteen empiiriseen tapaustutkimukseen, joissa yhdistyvät globaali nuorten ilmastoliike, Australian metsäpalojen eläinuhrien auttaminen käsitöin, COVID-19 verkko-hackathon ja massiivinen ”ihmiskoe”, jossa kodit muuttuivat etätoimistoiksi ja -luokkahuoneiksi koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi vain päivän varoitusajalla. Tutkimuksen aineistot on kerätty temaattisten haastattelujen, verkkokyselyjen, päiväkirjojen ja Experience Sampling -menetelmän avulla. Lisäksi tutkimuksessa on analysoitu osallistujien kollaboratiivisen median alustoilla tuottamia sisältöjä. Aineistot on analysoitu temaattisella analyysimenetelmällä. Empiiristen tapaustutkimusten perusteella väitän, että median välittämä kriisitietoisuus ja kriisitunne voivat kanavoitua tarpeeksi tehdä yhteistyötä – ja kriisisisältöjen synnyttämillä tunteilla on siinä keskeinen rooli. Kollaboratiivinen media toimii sosioteknisenä ”sekoittimena”, joka mahdollistaa kriisiyhteistyön jatkuvassa ihmisten ja teknologioiden välisessä vuorovaikutuksessa. Sosiotekninen sekoitin on metafora sosiaalisen vuorovaikutuksen ja teknologisten puitteiden vaihtelevalle vuorovaikutukselle, jossa kokoonpanot muodostuvat tapauskohtaisesti. Yhteistyön kehittyy lennossa ilman ennakkosopimuksia korostaen ihmisten välisten kohtaamisten sattumanvaraisuutta. Yhteen vedettynä kollaboratiiviseen mediaan perustuvissa projekteissa: 1) ihmiset kokoontuvat löyhästi määriteltyjen yhteisten tavoitteiden ympärille joko vapaaehtoisesti tai ulkoisesti ohjatussa kollaboratiivisen median käytössä, 2) johtajuus syntyy ryhmässä, jossa olemassa olevat ja virtuaaliset verkostot kietoutuvat yhteen, 3) ihmiset osallistuvat spontaanein panostuksin kiinnostuksen kohteidensa, tietojensa ja taitojensa mukaan, 4) rahallisten panosten sijaan suositaan aineettomia kontribuutioita, ja osallistujat kokevat tulevansa myös aineettomasti palkituiksi, 5) kaikki tämä edellyttää osallistujien välistä luottamusta ja 6) kollaboratiivisen median käyttö vaikuttaa myös fyysisiin tiloihin ja kasvokkaisiin suhteisiin. Teknologisesta näkökulmasta kollaboratiivisten medioiden käyttö yhteiskunnallisissa kriiseissä on teknologisten kompromissien summa ja edellyttää jatkuvaa tasapainoilua teknologisten etujen ja haasteiden välillä. Yhteiskunnallisissa kriisitilanteissa otetaan käyttöön olemassa Olevia alustoja ja työkaluja, joiden hyviä puolia ovat laaja käyttö, tuttuus, helppokäyttöisyys sekä reaaliaikainen viestintä. Seurauksena alustat ja työkalut eivät sovi yksi yhteen projektien tarpeiden kanssa, mikä johtaa hajautuneeseen sovellusten käyttöön, läpinäkyvyyden puutteeseen, tietotulvaan ja yleiseen epäjärjestykseen. Kaiken kaikkiaan yhteistyö ei seuraa ”luonnollisesti” teknologioista, vaan se muovautuu sosiaalisten ja teknologisten tekijöiden vuorovaikutuksessa. Sosioteknisessä sekoittimessa tapahtuva toiminta muotoutuu kollaboratiivisen media käyttötarkoituksiksi, joita ovat yhteisälykkyys, yhteistoiminta ja yhteissopeutuminen. Yhdessä käyttötarkoitukset kuvaavat uusia mahdollisuuksia ja toivoa tietynlaisen tekno-optimismin hengessä. Tämän väitöskirjan keskeisin panos on kaksijakoinen. Ensinnäkin se tarjoaa rikasta empiiristä tietoa siitä, miten kansalaiset käyttävät kollaboratiivista mediaa yhteiskunnallisissa kriiseissä. Toiseksi empiiriset tutkimustulokset sulautuvat yhteen käsitteellisessä viitekehyksessä, joka on tutkimuksen teoreettinen panos. Viitekehyksen ytimessä on kollaborativiisen media käsite. Sovellettuna viitekehys valaisee kollaboratiivisen median rooli osana hybridimediaympäristöä, lisää ymmärrystä yhteistyön organisoinnista ja ylläpitämisestä sekä media-alustojen haasteista ja mahdollisuuksista. Lisäksi tutkimus selventää kollaboratiivisen median käyttötarkoituksia osana yhteiskunnallisia kriisitilanteita. Tulokset ovat hyödyllisiä monille yhteiskunnan toimijoille – yrityksistä julkiseen hallintoon, yhdistyksiin ja vapaaseen kansalaistoimintaan – jotka ovat valmiita taistelemaan yhteiskunnallisia kriisejä vastaan ja rakentamaan kestävää tulevaisuutta ja hyvinvointia rajat ylittävässä yhteistyössä.