https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/59345 2026-10-09T00:04:25Z 2026-10-09T00:04:25Z Pollari, Kirsi https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67488 2026-10-06T09:00:18Z 2019-01-01T00:00:00Z

Lapsipotilaan päätöksentekokyky ja sen arviointi Pollari, Kirsi

2019-01-01T00:00:00Z Pollari, Kirsi Isomursu, Esa Pekka https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67482 2026-10-01T09:31:29Z 2026-01-01T00:00:00Z

Maisemavalokuvan aitous : kuvallisen todellisuuden kerrostumia Pohjoisessa Isomursu, Esa Pekka Kysymys aitoudesta on maisemavalokuvassa ajankohtainen aikana, jolloin digitaaliset työprosessit, laskennallinen kuvankäsittely ja kuvien alustavälitteinen kierto muovaavat sekä kuvallista uskottavuutta että luontosuhteita. Tämä artikkeliväitöskirja tarkastelee Pohjoisen luonnon maisemavalokuvan aitouden rakentumista ja sen moniulotteisia merkityksiä. Aitous hahmotetaan ontologisesti relationaaliseksi ja performatiiviseksi ilmiöksi, joka ei sijaitse yksittäisessä kuvassa ominaisuutena vaan kuvaamisen, esittämisen ja katsomisen materiaalis–diskursiivisissa kokoonpanoissa. Tutkimus haastaa muokkaamattomuuden ja indeksisyyden ihanteisiin nojaavan käsityksen valokuvallisesta aitoudesta ja esittää sen sijaan relationaalisen ja performatiivisen mallin, jossa aitous aktualisoituu tekijän, paikan, kuvausapparaatin ja katsojan välisissä suhteissa. Samalla työ paikantaa maisemavalokuvauksen ekokulttuurisena käytäntönä: aitouden normit kytkeytyvät siihen, millaiset ympäristösuhteet, arvot ja toiminnan tavat tulevat kuvakulttuurissa mahdollisiksi ja uskottaviksi. Tutkimus rakentuu teoreettisen analyysin, taiteellisen työskentelyn ja katsomisaineistojen dialogina. Se hyödyntää semiotiikkaa valokuvallisten konventioiden, odotushorisonttien ja tulkinnallisten merkityskehysten jäsentämisessä. Paradigmaattisesti työ nojaa kriittiseen posthumanistiseen ajatteluun, jossa aitous ymmärretään materiaalisina ja relationaalisina järjestelyinä ja jossa myös ei-inhimilliset toimijat (kuten kuvausapparaatit ja ympäristön prosessit) osallistuvat siihen, mitä kuvissa tulee näkyväksi. Fenomenologista analyysia käytetään tämän rinnalla vastaanoton ja eletyn paikkasuhteen täsmentämiseen. Sen kautta valokuvien katsominen jäsentyy ruumiillisesti virittyneenä ja moniaistisena paikan tuntuna. Näin kuvallinen todentuntuisuus ei palaudu pelkkään optiseen vastaavuuteen, vaan siihen, miten kuva kykenee aktivoimaan koettua läsnäoloa ja luontosuhteen kokemuksellisia ulottuvuuksia. Aitouden arvioitavuus sidotaan menetelmälliseen läpinäkyvyyteen ja siihen, että tekniset ratkaisut perustellaan tarkasteltavan ilmiön ehdoilla. Näin aitouskeskustelu siirtyy “koskematon–muokattu” -akselilta kohti esitystapahtumaa ja sen etiikkaa: mitä tehdään näkyväksi ja millaisin ehdoin kuvan suhde todelliseen on tulkinnallisesti ymmärrettävä ja eettisesti hyväksyttävä. Tutkimusstrategiana on taideperustainen toimintatutkimus, joka hyödyntää paikantuneen tiedon (situated knowledge) periaatetta ja tekijän analyyttistä autoetnografista positiota. Tekijän valokuvateokset toimivat aktiivisena episteemisenä välineenä tiedon tuottamiseen ja välittämiseen. Tutkimus tuottaa metodologista ja pedagogista tietoa, jolla on annettavaa niin maisemavalokuvauksen käytännöille, taide- ja mediakasvatukselle, maisematutkimukselle kuin kriittiselle matkailututkimukselle. Tulokset osoittavat, että maisemavalokuvauksella on potentiaalia toimia ekokulttuurisen kiinnostuksen herättäjänä, joka voi ohjata ihmisryhmiä kohti kestävämpiä toimintatapoja ja syvempää vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Artikkeliväitöskirja koostuu neljästä vertaisarvioidusta artikkelista, niitä kokoavasta yhteenveto-osasta sekä taiteellisesta osasta, johon sisältyvät laajennettu näyttelykatalogi ja näyttely. Empiirisen aineiston ydin rakentuu taiteellisen työskentelyn prosesseista ja tuotoksista (sykleinä jäsennetyistä valokuvateoksista sekä niitä dokumentoivista prosessi- ja parateksteistä) sekä kahdesta valtakunnallisesta kyselyaineistosta. Kyselyt kartoittavat valokuvaajien ja katsojien käsityksiä aidosta maisemakuvasta sekä valokuvan kykyä välittää moniaistisia luontokokemuksia. Kyselyt tuottavat katsoja- ja valokuvaajavetoista tulkinta-aineistoa, kun taas omat teokset ja niiden esityskontekstit toimivat tutkimuksellisina koetilanteina aitouden ehtojen pohtimiseksi, testaamiseksi ja jäsentämiseksi. Tutkimuksen keskeinen käsitteellinen kontribuutio on aitouden jäsentäminen viiteen kategoriaan: subjektiiviseen (tekijän ja katsojan intentiot sekä tulkinnalliset positiot), laajennettuun (teknologinen havaintokyvyn ylitys), fyysiseen (kehollinen, moniaistinen ja paikantunut kokemus), emotionaaliseen (affektiivinen resonanssi) ja metafyysiseen (eksistentiaaliset ja spekulatiiviset merkityshorisontit) aitouteen. Näiden kategorioiden lisäksi aitoutta tarkastellaan kahden toisiinsa kietoutuvan ulottuvuuden, totuudellisuuden ja todentuntuisuuden, kautta. Totuudellisuus viittaa prosessin rehellisyyteen, eettisiin rajoihin ja jäljitettävyyteen, kun taas todentuntuisuus tarkoittaa kokemuksellista uskottavuutta ja läsnäolon vaikutelmaa myös silloin, kun esitystapa ylittää paljassilmäisen havainnon normin. Pohjoisen maisemavalokuvan aitous rakentuu usein juuri näiden ulottuvuuksien tilanteisena jännitteenä. Taiteellisessa osiossa kehitetään visuaalisen haikun konsepti, joka hyödyntää kamerassa tapahtuvaa kaksoisvalotusta emotionaalisen läsnäolon välittäjänä. Lisäksi tutkimus esittelee laajennetun havaitsemisen menetelmiä, kuten infrapuna- ja ultraviolettikuvausta, jotka tekevät näkyväksi ihmisaisteille tavoittamattomia luonnonilmiöitä ja avaavat kysymyksen tällaisten kuvien aitoudesta. Tutkimuksen keskeinen väite on, ettei aitous palaudu indeksiseen todellisuussuhteeseen tai paljassilmäisen havainnon normiin, vaan se neuvotellaan tuotannon, tekniikan ja vastaanoton käytännöissä. Tutkimus tarjoaa käsitteellisiä ja metodologisia työkaluja valokuvallisen aitouden jäsentämiseen ja tulkintaan totuudenjälkeisessä ja teknologisesti välittyneessä ajassa, jossa Pohjoista koskevat kulttuuriset mielikuvat ja sosiaalisen median kuvakäytännöt muokkaavat maisemakuvan lukutapoja. Työ luo perustan ymmärtää maisemavalokuvaus ekokulttuurisena tekona, joka voi tukea kestävämpää luontovalokuvauskulttuuria sekä ekokulttuurista osallistumista ja toimijuutta. Maisemavalokuvaus voi samalla ohjata kohti vastuullisempia ympäristösuhteita ja syvempää, paikantunutta luontosuhdetta.

2026-01-01T00:00:00Z Isomursu, Esa Pekka Kysymys aitoudesta on maisemavalokuvassa ajankohtainen aikana, jolloin digitaaliset työprosessit, laskennallinen kuvankäsittely ja kuvien alustavälitteinen kierto muovaavat sekä kuvallista uskottavuutta että luontosuhteita. Tämä artikkeliväitöskirja tarkastelee Pohjoisen luonnon maisemavalokuvan aitouden rakentumista ja sen moniulotteisia merkityksiä. Aitous hahmotetaan ontologisesti relationaaliseksi ja performatiiviseksi ilmiöksi, joka ei sijaitse yksittäisessä kuvassa ominaisuutena vaan kuvaamisen, esittämisen ja katsomisen materiaalis–diskursiivisissa kokoonpanoissa. Tutkimus haastaa muokkaamattomuuden ja indeksisyyden ihanteisiin nojaavan käsityksen valokuvallisesta aitoudesta ja esittää sen sijaan relationaalisen ja performatiivisen mallin, jossa aitous aktualisoituu tekijän, paikan, kuvausapparaatin ja katsojan välisissä suhteissa. Samalla työ paikantaa maisemavalokuvauksen ekokulttuurisena käytäntönä: aitouden normit kytkeytyvät siihen, millaiset ympäristösuhteet, arvot ja toiminnan tavat tulevat kuvakulttuurissa mahdollisiksi ja uskottaviksi. Tutkimus rakentuu teoreettisen analyysin, taiteellisen työskentelyn ja katsomisaineistojen dialogina. Se hyödyntää semiotiikkaa valokuvallisten konventioiden, odotushorisonttien ja tulkinnallisten merkityskehysten jäsentämisessä. Paradigmaattisesti työ nojaa kriittiseen posthumanistiseen ajatteluun, jossa aitous ymmärretään materiaalisina ja relationaalisina järjestelyinä ja jossa myös ei-inhimilliset toimijat (kuten kuvausapparaatit ja ympäristön prosessit) osallistuvat siihen, mitä kuvissa tulee näkyväksi. Fenomenologista analyysia käytetään tämän rinnalla vastaanoton ja eletyn paikkasuhteen täsmentämiseen. Sen kautta valokuvien katsominen jäsentyy ruumiillisesti virittyneenä ja moniaistisena paikan tuntuna. Näin kuvallinen todentuntuisuus ei palaudu pelkkään optiseen vastaavuuteen, vaan siihen, miten kuva kykenee aktivoimaan koettua läsnäoloa ja luontosuhteen kokemuksellisia ulottuvuuksia. Aitouden arvioitavuus sidotaan menetelmälliseen läpinäkyvyyteen ja siihen, että tekniset ratkaisut perustellaan tarkasteltavan ilmiön ehdoilla. Näin aitouskeskustelu siirtyy “koskematon–muokattu” -akselilta kohti esitystapahtumaa ja sen etiikkaa: mitä tehdään näkyväksi ja millaisin ehdoin kuvan suhde todelliseen on tulkinnallisesti ymmärrettävä ja eettisesti hyväksyttävä. Tutkimusstrategiana on taideperustainen toimintatutkimus, joka hyödyntää paikantuneen tiedon (situated knowledge) periaatetta ja tekijän analyyttistä autoetnografista positiota. Tekijän valokuvateokset toimivat aktiivisena episteemisenä välineenä tiedon tuottamiseen ja välittämiseen. Tutkimus tuottaa metodologista ja pedagogista tietoa, jolla on annettavaa niin maisemavalokuvauksen käytännöille, taide- ja mediakasvatukselle, maisematutkimukselle kuin kriittiselle matkailututkimukselle. Tulokset osoittavat, että maisemavalokuvauksella on potentiaalia toimia ekokulttuurisen kiinnostuksen herättäjänä, joka voi ohjata ihmisryhmiä kohti kestävämpiä toimintatapoja ja syvempää vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Artikkeliväitöskirja koostuu neljästä vertaisarvioidusta artikkelista, niitä kokoavasta yhteenveto-osasta sekä taiteellisesta osasta, johon sisältyvät laajennettu näyttelykatalogi ja näyttely. Empiirisen aineiston ydin rakentuu taiteellisen työskentelyn prosesseista ja tuotoksista (sykleinä jäsennetyistä valokuvateoksista sekä niitä dokumentoivista prosessi- ja parateksteistä) sekä kahdesta valtakunnallisesta kyselyaineistosta. Kyselyt kartoittavat valokuvaajien ja katsojien käsityksiä aidosta maisemakuvasta sekä valokuvan kykyä välittää moniaistisia luontokokemuksia. Kyselyt tuottavat katsoja- ja valokuvaajavetoista tulkinta-aineistoa, kun taas omat teokset ja niiden esityskontekstit toimivat tutkimuksellisina koetilanteina aitouden ehtojen pohtimiseksi, testaamiseksi ja jäsentämiseksi. Tutkimuksen keskeinen käsitteellinen kontribuutio on aitouden jäsentäminen viiteen kategoriaan: subjektiiviseen (tekijän ja katsojan intentiot sekä tulkinnalliset positiot), laajennettuun (teknologinen havaintokyvyn ylitys), fyysiseen (kehollinen, moniaistinen ja paikantunut kokemus), emotionaaliseen (affektiivinen resonanssi) ja metafyysiseen (eksistentiaaliset ja spekulatiiviset merkityshorisontit) aitouteen. Näiden kategorioiden lisäksi aitoutta tarkastellaan kahden toisiinsa kietoutuvan ulottuvuuden, totuudellisuuden ja todentuntuisuuden, kautta. Totuudellisuus viittaa prosessin rehellisyyteen, eettisiin rajoihin ja jäljitettävyyteen, kun taas todentuntuisuus tarkoittaa kokemuksellista uskottavuutta ja läsnäolon vaikutelmaa myös silloin, kun esitystapa ylittää paljassilmäisen havainnon normin. Pohjoisen maisemavalokuvan aitous rakentuu usein juuri näiden ulottuvuuksien tilanteisena jännitteenä. Taiteellisessa osiossa kehitetään visuaalisen haikun konsepti, joka hyödyntää kamerassa tapahtuvaa kaksoisvalotusta emotionaalisen läsnäolon välittäjänä. Lisäksi tutkimus esittelee laajennetun havaitsemisen menetelmiä, kuten infrapuna- ja ultraviolettikuvausta, jotka tekevät näkyväksi ihmisaisteille tavoittamattomia luonnonilmiöitä ja avaavat kysymyksen tällaisten kuvien aitoudesta. Tutkimuksen keskeinen väite on, ettei aitous palaudu indeksiseen todellisuussuhteeseen tai paljassilmäisen havainnon normiin, vaan se neuvotellaan tuotannon, tekniikan ja vastaanoton käytännöissä. Tutkimus tarjoaa käsitteellisiä ja metodologisia työkaluja valokuvallisen aitouden jäsentämiseen ja tulkintaan totuudenjälkeisessä ja teknologisesti välittyneessä ajassa, jossa Pohjoista koskevat kulttuuriset mielikuvat ja sosiaalisen median kuvakäytännöt muokkaavat maisemakuvan lukutapoja. Työ luo perustan ymmärtää maisemavalokuvaus ekokulttuurisena tekona, joka voi tukea kestävämpää luontovalokuvauskulttuuria sekä ekokulttuurista osallistumista ja toimijuutta. Maisemavalokuvaus voi samalla ohjata kohti vastuullisempia ympäristösuhteita ja syvempää, paikantunutta luontosuhdetta. Sirkka, Katriina https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67428 2026-09-21T12:00:22Z 2026-01-01T00:00:00Z

Tulisieluiset vaikuttajat sosiaalityössä : tutkimus sosiaalityöntekijöiden vaikuttamisen tarinoista Sirkka, Katriina Tässä sosiaalityön tieteenalaan kuuluvassa väitöstutkimuksessa tarkastellaan sosiaalityön julkista vaikuttamista. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa rakenteellisesta sosiaalityöstä analysoimalla sosiaalityöntekijöiden vaikuttamisen tarinoita. Tarkoituksena on vahvistaa vaikuttamisen ymmärrystä rakenteellisessa sosiaalityössä sekä teoreettisesti että sosiaalityön käytännön toiminnan tasolla. Tutkimuksessa vastataan seuraavaan tutkimuskysymykseen: Millaisia tarinoita sosiaalityöntekijät kertovat sosiaalityössä vaikuttamisesta? Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu rakenteellisen sosiaalityön, eettis-moraalisen ja kriittisen sosiaalityön taustateorioista sekä narratiivisesta tietoteoriasta. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu 19 sosiaalityöntekijän narratiivisista haastatteluista, jotka toteutettiin vuoden 2022 aikana. Tutkimukseen osallistui kolme miestä ja kuusitoista naista eri puolilta Suomea, ja heidän työkokemuksensa sosiaalityöntekijöinä vaihteli viidestä neljäänkymmeneen vuoteen. Kaikki haastatellut sosiaalityöntekijät vaikuttivat julkisesti ammatillisessa roolissaan. Analysoin aineiston narratiivisen lähestymistavan mukaisesti sosiaalityöntekijöiden vaikuttamista koskevien tarinoiden pohjalta. Analyysi perustui narratiiviseen ihmiskäsitykseen ja narratiiviseen tietokäsitykseen, jossa korostuvat kokemuksellisuus, tulkinnallisuus ja eletyn elämän merkitykset. Aineiston analyysi eteni kokonaisuuden hahmottamisesta narratiivien temaattiseen ja rakenteelliseen analyysiin. Tutkimus osoittaa, että vaikuttaminen näyttäytyi sosiaalityöntekijöille paitsi ammatillisena toimintana myös henkilökohtaisesti merkityksellisenä ja identiteettiin kytkeytyvänä tapana toimia yhteiskunnassa. Vaikuttaminen ei rajoittunut yksittäisiin tekoihin, vaan muodostui osaksi laajempaa narratiivista vaikuttajaidentiteettiä. Tutkimuksen tulosten perusteella sosiaalityöntekijöiden narratiivinen vaikuttajaidentiteetti rakentuu neljästä toisiinsa kietoutuvasta osakokonaisuudesta, jotka yhdessä jäsentävät vaikuttamisen luonnetta. Ensinnäkin ilmeni neljä erilaista vaikuttamiseen motivoitumisen taustatekijää, jotka muotoutuivat vuorovaikutussuhteissa: perhe- ja harrastussuhteet, sosiaalityön opiskelusuhteet, roolimallisuhteet ja mediasuhteet. Toiseksi vaikuttaminen hahmottui neljänä ammatillisena rooli-identiteettinä vaihtelevin painotuksin: asiakkaiden oikeuksien asianajajat, yhtenäisen ammattikunnan verkostorakentajat, sosiaalityötietoisuuden herättäjät ja sosiaalityön brändääjät. Kolmanneksi sosiaalityöntekijät peilasivat vaikuttamistaan sosiaalityöhön liitettyihin kulttuurisiin mallitarinoihin: verkostovaikuttaminen. Neljänneksi vaikuttamista suuntasivat kolme orientaatiota, jotka määrittivät toiminnan painopisteitä ja suuntaa: eettis-moraalinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen. Lisäksi näitä orientaatioita läpäisi yhteinen tapa jäsentää vaikuttamista dynaamisena ja reflektiivisenä toimintana: luova kriittisyys. Vaikuttaminen näyttäytyy sosiaalityöntekijöiden tarinoissa moniulotteisena, aktiivisena ja merkityksellisenä osana rakenteellista sosiaalityötä.; This doctoral dissertation in the field of social work examines public and structural advocacy in social work. The aim of the study is to generate knowledge on structural social work by analyzing social workers’ narratives of advocacy. The purpose is to strengthen the understanding of advocacy within structural social work both theoretically and at the level of social work practice. The study addresses the following research question: What kinds of narratives do social workers construct about advocacy in social work? The theoretical framework is grounded in theories of structural social work, ethical-moral and critical social work, as well as narrative epistemology. The empirical data of the study consist of narrative interviews with 19 social workers conducted in 2022. The participants included three men and sixteen women from different regions of Finland, with professional experience in social work ranging from five to forty years. All interviewed social workers engaged in public and structural advocacy in their professional roles. The data were analyzed using a narrative approach, focusing on the stories related to social workers’ advocacy. The analysis was grounded in a narrative conception of the human being and a narrative epistemology that emphasizes experiential knowledge, interpretative processes, and the meanings of lived experience. The analytical process progressed from an overall understanding of the data to thematic and structural narrative analyses. The study demonstrates that advocacy was perceived by social workers not only as a professional activity but also as a personally meaningful and identity-related way of engaging in society. Advocacy was not limited to individual acts; rather, it constituted part of a broader narrative advocate identity. Based on the findings, social workers’ narrative advocate identity is constructed through four intertwined components that together delineate the nature of advocacy. First, four distinct motivational sources for engaging in advocacy emerged, formed through relational and interactional contexts: family and leisure relationships, social work study relationships, role model relationships and media relationships. Second, advocacy manifested as four professional role identities with varying emphases: advocates of clients’ rights, network builders within the profession, advocates raising awareness of social work, builders of the social work brand. Third, social workers reflected their advocacy practices against culturally shared master narratives associated with social work: influencing through networks. Fourth, advocacy was oriented by three overarching orientations that shaped the focus and direction of action: ethical-moral, community, and societal. These orientations were further characterized by a shared understanding of advocacy as a dynamic and reflexive practice: creative criticality. In social workers’ narratives, advocacy appears as a multidimensional, active, and meaningful element of structural social work.

2026-01-01T00:00:00Z Sirkka, Katriina Tässä sosiaalityön tieteenalaan kuuluvassa väitöstutkimuksessa tarkastellaan sosiaalityön julkista vaikuttamista. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa rakenteellisesta sosiaalityöstä analysoimalla sosiaalityöntekijöiden vaikuttamisen tarinoita. Tarkoituksena on vahvistaa vaikuttamisen ymmärrystä rakenteellisessa sosiaalityössä sekä teoreettisesti että sosiaalityön käytännön toiminnan tasolla. Tutkimuksessa vastataan seuraavaan tutkimuskysymykseen: Millaisia tarinoita sosiaalityöntekijät kertovat sosiaalityössä vaikuttamisesta? Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu rakenteellisen sosiaalityön, eettis-moraalisen ja kriittisen sosiaalityön taustateorioista sekä narratiivisesta tietoteoriasta. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu 19 sosiaalityöntekijän narratiivisista haastatteluista, jotka toteutettiin vuoden 2022 aikana. Tutkimukseen osallistui kolme miestä ja kuusitoista naista eri puolilta Suomea, ja heidän työkokemuksensa sosiaalityöntekijöinä vaihteli viidestä neljäänkymmeneen vuoteen. Kaikki haastatellut sosiaalityöntekijät vaikuttivat julkisesti ammatillisessa roolissaan. Analysoin aineiston narratiivisen lähestymistavan mukaisesti sosiaalityöntekijöiden vaikuttamista koskevien tarinoiden pohjalta. Analyysi perustui narratiiviseen ihmiskäsitykseen ja narratiiviseen tietokäsitykseen, jossa korostuvat kokemuksellisuus, tulkinnallisuus ja eletyn elämän merkitykset. Aineiston analyysi eteni kokonaisuuden hahmottamisesta narratiivien temaattiseen ja rakenteelliseen analyysiin. Tutkimus osoittaa, että vaikuttaminen näyttäytyi sosiaalityöntekijöille paitsi ammatillisena toimintana myös henkilökohtaisesti merkityksellisenä ja identiteettiin kytkeytyvänä tapana toimia yhteiskunnassa. Vaikuttaminen ei rajoittunut yksittäisiin tekoihin, vaan muodostui osaksi laajempaa narratiivista vaikuttajaidentiteettiä. Tutkimuksen tulosten perusteella sosiaalityöntekijöiden narratiivinen vaikuttajaidentiteetti rakentuu neljästä toisiinsa kietoutuvasta osakokonaisuudesta, jotka yhdessä jäsentävät vaikuttamisen luonnetta. Ensinnäkin ilmeni neljä erilaista vaikuttamiseen motivoitumisen taustatekijää, jotka muotoutuivat vuorovaikutussuhteissa: perhe- ja harrastussuhteet, sosiaalityön opiskelusuhteet, roolimallisuhteet ja mediasuhteet. Toiseksi vaikuttaminen hahmottui neljänä ammatillisena rooli-identiteettinä vaihtelevin painotuksin: asiakkaiden oikeuksien asianajajat, yhtenäisen ammattikunnan verkostorakentajat, sosiaalityötietoisuuden herättäjät ja sosiaalityön brändääjät. Kolmanneksi sosiaalityöntekijät peilasivat vaikuttamistaan sosiaalityöhön liitettyihin kulttuurisiin mallitarinoihin: verkostovaikuttaminen. Neljänneksi vaikuttamista suuntasivat kolme orientaatiota, jotka määrittivät toiminnan painopisteitä ja suuntaa: eettis-moraalinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen. Lisäksi näitä orientaatioita läpäisi yhteinen tapa jäsentää vaikuttamista dynaamisena ja reflektiivisenä toimintana: luova kriittisyys. Vaikuttaminen näyttäytyy sosiaalityöntekijöiden tarinoissa moniulotteisena, aktiivisena ja merkityksellisenä osana rakenteellista sosiaalityötä. This doctoral dissertation in the field of social work examines public and structural advocacy in social work. The aim of the study is to generate knowledge on structural social work by analyzing social workers’ narratives of advocacy. The purpose is to strengthen the understanding of advocacy within structural social work both theoretically and at the level of social work practice. The study addresses the following research question: What kinds of narratives do social workers construct about advocacy in social work? The theoretical framework is grounded in theories of structural social work, ethical-moral and critical social work, as well as narrative epistemology. The empirical data of the study consist of narrative interviews with 19 social workers conducted in 2022. The participants included three men and sixteen women from different regions of Finland, with professional experience in social work ranging from five to forty years. All interviewed social workers engaged in public and structural advocacy in their professional roles. The data were analyzed using a narrative approach, focusing on the stories related to social workers’ advocacy. The analysis was grounded in a narrative conception of the human being and a narrative epistemology that emphasizes experiential knowledge, interpretative processes, and the meanings of lived experience. The analytical process progressed from an overall understanding of the data to thematic and structural narrative analyses. The study demonstrates that advocacy was perceived by social workers not only as a professional activity but also as a personally meaningful and identity-related way of engaging in society. Advocacy was not limited to individual acts; rather, it constituted part of a broader narrative advocate identity. Based on the findings, social workers’ narrative advocate identity is constructed through four intertwined components that together delineate the nature of advocacy. First, four distinct motivational sources for engaging in advocacy emerged, formed through relational and interactional contexts: family and leisure relationships, social work study relationships, role model relationships and media relationships. Second, advocacy manifested as four professional role identities with varying emphases: advocates of clients’ rights, network builders within the profession, advocates raising awareness of social work, builders of the social work brand. Third, social workers reflected their advocacy practices against culturally shared master narratives associated with social work: influencing through networks. Fourth, advocacy was oriented by three overarching orientations that shaped the focus and direction of action: ethical-moral, community, and societal. These orientations were further characterized by a shared understanding of advocacy as a dynamic and reflexive practice: creative criticality. In social workers’ narratives, advocacy appears as a multidimensional, active, and meaningful element of structural social work. Fusco, Sara https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67422 2026-09-14T12:00:24Z 2026-01-01T00:00:00Z

Environmental constitutionalism in the Arctic : indigenous rights recognition through environmental restorative justice Fusco, Sara This doctoral dissertation examines how constitutional law responds to environmental degradation that threatens the cultural survival of Indigenous Peoples in the Arctic. It asks whether constitutional systems, understood not merely as foundational legal texts but as evolving frameworks of justice, can recognise environmental harm as cultural harm and respond effectively to the complex relationship between ecological protection and Indigenous cultural continuity. To address this question, the dissertation develops Environmental Restorative Justice (ERJ) as an analytical framework for evaluating constitutional responses to environmental conflicts affecting Indigenous Peoples. ERJ operates through three interrelated dimensions: distributed environmental management, meaningful indigenous participation in environmental decision-making, and culturally grounded environmental impact assessments. Together, these dimensions provide a common framework for assessing how constitutional systems accommodate Indigenous rights, knowledge, and legal traditions within environmental governance. In doing so, the dissertation highlights the role of constitutional and supreme courts, together with national legislative mechanisms, in shaping culturally responsive interpretations of environmental law. Grounded in rights-based constitutionalism, it argues that constitutions are not static blueprints but compromissory legal frameworks capable of evolving through constitutional interpretation, legislative development, and dialogue with Indigenous legal traditions and international human rights law. Within this framework, culture is understood not merely as a symbolic or representational right, but as a constitutionally protected collective interest, particularly where environmental degradation threatens Indigenous identity, cultural continuity, and intergenerational relationships. In this respect, ERJ does not replace existing constitutional doctrines; rather, it provides an evaluative framework through which constitutional systems can better accommodate plural conceptions of justice and strengthen the constitutional legitimacy of environmental governance affecting Indigenous Peoples.

2026-01-01T00:00:00Z Fusco, Sara This doctoral dissertation examines how constitutional law responds to environmental degradation that threatens the cultural survival of Indigenous Peoples in the Arctic. It asks whether constitutional systems, understood not merely as foundational legal texts but as evolving frameworks of justice, can recognise environmental harm as cultural harm and respond effectively to the complex relationship between ecological protection and Indigenous cultural continuity. To address this question, the dissertation develops Environmental Restorative Justice (ERJ) as an analytical framework for evaluating constitutional responses to environmental conflicts affecting Indigenous Peoples. ERJ operates through three interrelated dimensions: distributed environmental management, meaningful indigenous participation in environmental decision-making, and culturally grounded environmental impact assessments. Together, these dimensions provide a common framework for assessing how constitutional systems accommodate Indigenous rights, knowledge, and legal traditions within environmental governance. In doing so, the dissertation highlights the role of constitutional and supreme courts, together with national legislative mechanisms, in shaping culturally responsive interpretations of environmental law. Grounded in rights-based constitutionalism, it argues that constitutions are not static blueprints but compromissory legal frameworks capable of evolving through constitutional interpretation, legislative development, and dialogue with Indigenous legal traditions and international human rights law. Within this framework, culture is understood not merely as a symbolic or representational right, but as a constitutionally protected collective interest, particularly where environmental degradation threatens Indigenous identity, cultural continuity, and intergenerational relationships. In this respect, ERJ does not replace existing constitutional doctrines; rather, it provides an evaluative framework through which constitutional systems can better accommodate plural conceptions of justice and strengthen the constitutional legitimacy of environmental governance affecting Indigenous Peoples.