https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/59345 Fri, 28 Aug 2026 16:24:41 GMT 2026-08-28T16:24:41Z https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67403 Climate hell, law, and arctic tourism : low-carbon accessibility in northern Finland Kähkönen, Juho This dissertation investigates the regulatory and climate-related drivers transforming tourism and transport in Northern Finland at the intersection of Climate Law, Polar Law, and International Relations. It demonstrates that existing mitigation instruments at the international, EU, and national levels are increasingly constraining mobility-related emissions. In aviation, this is particularly evident in emissions trading and fuel distribution obligations, which raise costs. This study problematises the distribution of the costs of transition to low-carbon tourism from multiple moral philosophical perspectives, and shows that the costs of the green transition are politically and institutionally contested. The aviation sector, the state, and local communities are generally unable or unwilling to assume the costs. EU legislation operationalises the polluter-pays principle and promotes modal shifts from air to rail, while producing asymmetric regional effects. The dissertation finds that current climate legislation and policy integration remain insufficient to restructure Arctic tourism. Instead, accelerating climate impacts are likely to become a more decisive structural driver over time, in line with United Nations Secretary-General António Guterres’ warning of a trajectory toward “climate hell”. In the North, a systemic shift away from aviation appears unlikely. In the Sami homeland, land-use conflicts, including ones regarding rail infrastructure, abound, as development projects may disrupt livelihoods and, more broadly, reflect colonial legacies. The study concludes that increasing carbon constraints and a changing climate call for economic diversification. It also introduces and explores the potential relevance of the EU Outermost Regions framework for the Sami homeland as a legal regime that could enable differentiated policy responses in structurally constrained regions.; Tämä väitöskirja tarkastelee ilmastonmuutoksen ja sitä hillitsevän lainsäädännön vaikutuksia Pohjois-Suomen matkailuun ja liikenteeseen. Tutkimus sijoittuu ilmasto-oikeuden, polaarioikeuden ja kansainvälisten suhteiden rajapintaan ja osoittaa, että ilmastonmuutoksen hillintäkeinot kohdentuvat yhä enemmän liikkumisesta aiheutuviin päästöihin niin Euroopan unionissa ja Suomessa kuin myös kansainvälisissä sopimusjärjestelmissä. Erityisesti päästökauppa ja polttoaineen jakeluvelvoite nostavat lentoliikenteen kustannuksia. Tutkimus problematisoi vähähiiliseen matkailuun siirtymisen kustannusten jakautumista useista moraalifilosofisista näkökulmista ja osoittaa, että ilmailuala, valtio ja paikallisyhteisöt ovat erimielisiä siitä, miten kustannukset tulisi jakaa. EU-lainsäädäntö nojaa saastuttaja maksaa -periaatteeseen ja tukee siirtymistä vähäpäästöisempiin liikennemuotoihin, erityisesti raideliikenteeseen. Samalla sääntelyn vaikutukset kohdistuvat alueille epätasaisesti. Väitöskirja toteaa, ettei ilmastolainsäädäntö vielä ohjaa arktisen alueen matkailun kehitystä merkittävästi. Sen sijaan ilmastonmuutoksen suorat vaikutukset muodostuvat ajan myötä yhä merkittävämmäksi elinkeinoa muovaavaksi tekijäksi. Kehitys heijastaa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerin António Guterresin esittämää arviota siitä, että maailma on ajautumassa kohti ”ilmastohelvettiä”. Pohjoisessa laajempi siirtymä pois lentoliikenteestä näyttäytyy epätodennäköiseltä. Saamelaisten kotiseutualueella infrastruktuurihankkeet ovat usein kiistanalaisia ja kytkeytyvät kolonialismiin liittyviin jännitteisiin. Tutkimus kiteyttää, että ilmastonmuutos ja kiristyvä sääntely puoltavat alueen elinkeinorakenteen monipuolistamista. Lopuksi tutkimus avaa keskustelun siitä, voisiko EU:n syrjäisimpien alueiden järjestelmä tarjota saamelaisten kotiseutualueelle sen erityisolosuhteisiin paremmin soveltuvia oikeudellisia ja poliittisia ratkaisuja. Thu, 01 Jan 2026 00:00:00 GMT https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67403 2026-01-01T00:00:00Z Kähkönen, Juho This dissertation investigates the regulatory and climate-related drivers transforming tourism and transport in Northern Finland at the intersection of Climate Law, Polar Law, and International Relations. It demonstrates that existing mitigation instruments at the international, EU, and national levels are increasingly constraining mobility-related emissions. In aviation, this is particularly evident in emissions trading and fuel distribution obligations, which raise costs. This study problematises the distribution of the costs of transition to low-carbon tourism from multiple moral philosophical perspectives, and shows that the costs of the green transition are politically and institutionally contested. The aviation sector, the state, and local communities are generally unable or unwilling to assume the costs. EU legislation operationalises the polluter-pays principle and promotes modal shifts from air to rail, while producing asymmetric regional effects. The dissertation finds that current climate legislation and policy integration remain insufficient to restructure Arctic tourism. Instead, accelerating climate impacts are likely to become a more decisive structural driver over time, in line with United Nations Secretary-General António Guterres’ warning of a trajectory toward “climate hell”. In the North, a systemic shift away from aviation appears unlikely. In the Sami homeland, land-use conflicts, including ones regarding rail infrastructure, abound, as development projects may disrupt livelihoods and, more broadly, reflect colonial legacies. The study concludes that increasing carbon constraints and a changing climate call for economic diversification. It also introduces and explores the potential relevance of the EU Outermost Regions framework for the Sami homeland as a legal regime that could enable differentiated policy responses in structurally constrained regions. Tämä väitöskirja tarkastelee ilmastonmuutoksen ja sitä hillitsevän lainsäädännön vaikutuksia Pohjois-Suomen matkailuun ja liikenteeseen. Tutkimus sijoittuu ilmasto-oikeuden, polaarioikeuden ja kansainvälisten suhteiden rajapintaan ja osoittaa, että ilmastonmuutoksen hillintäkeinot kohdentuvat yhä enemmän liikkumisesta aiheutuviin päästöihin niin Euroopan unionissa ja Suomessa kuin myös kansainvälisissä sopimusjärjestelmissä. Erityisesti päästökauppa ja polttoaineen jakeluvelvoite nostavat lentoliikenteen kustannuksia. Tutkimus problematisoi vähähiiliseen matkailuun siirtymisen kustannusten jakautumista useista moraalifilosofisista näkökulmista ja osoittaa, että ilmailuala, valtio ja paikallisyhteisöt ovat erimielisiä siitä, miten kustannukset tulisi jakaa. EU-lainsäädäntö nojaa saastuttaja maksaa -periaatteeseen ja tukee siirtymistä vähäpäästöisempiin liikennemuotoihin, erityisesti raideliikenteeseen. Samalla sääntelyn vaikutukset kohdistuvat alueille epätasaisesti. Väitöskirja toteaa, ettei ilmastolainsäädäntö vielä ohjaa arktisen alueen matkailun kehitystä merkittävästi. Sen sijaan ilmastonmuutoksen suorat vaikutukset muodostuvat ajan myötä yhä merkittävämmäksi elinkeinoa muovaavaksi tekijäksi. Kehitys heijastaa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerin António Guterresin esittämää arviota siitä, että maailma on ajautumassa kohti ”ilmastohelvettiä”. Pohjoisessa laajempi siirtymä pois lentoliikenteestä näyttäytyy epätodennäköiseltä. Saamelaisten kotiseutualueella infrastruktuurihankkeet ovat usein kiistanalaisia ja kytkeytyvät kolonialismiin liittyviin jännitteisiin. Tutkimus kiteyttää, että ilmastonmuutos ja kiristyvä sääntely puoltavat alueen elinkeinorakenteen monipuolistamista. Lopuksi tutkimus avaa keskustelun siitä, voisiko EU:n syrjäisimpien alueiden järjestelmä tarjota saamelaisten kotiseutualueelle sen erityisolosuhteisiin paremmin soveltuvia oikeudellisia ja poliittisia ratkaisuja. https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67397 Kulmalle, kulmalla, kulmalta : tutkimus kamppailulajien sukupuolittuneesta valmentajuudesta Erdoğan, Sanna Tämän väitöstutkimuksen tavoitteena on tarkastella sosiaalisesti muotoutuvia käsityksiä kilpaurheilijoiden valmentajana toimimisen mahdollisuuksista. Tutkimuksen valmentajat toimivat kamppailulajeissa, tarkemmin judon, nyrkkeilyn ja painin parissa. Valmentajat ovat osa vapaaehtoisuuteen perustuvaa kamppailulajien seura-, kilpailu- ja valmennustoimintaa. Tutkimuksen pääkysymys on: miten valmentajuus tuotetaan kamppailulajien toimintakentässä? Pääkysymystä lähestytään kolmen alakysymyksen avulla: a) millaisia sosiaalisia odotuksia liittyy valmentajuuteen, b) millaiset sukupuolittuneet tavat määrittelevät valmentajuutta ja c) millaisia eroja sukupuoli tekee valmentajuuteen? Tutkimus on feministinen etnografia, jonka aineisto koostuu valmentajien ryhmäkeskusteluista (n=8), kamppailulajien harjoituksista (n=34), kilpailutapahtumista (n=3) ja tutkimuspäiväkirjan teksteistä. Feministinen etnografia yhdistää aineistot kokonaisuudeksi, jota läpäisevät valmentajien teot, käsitykset, odotukset ja tiedon muodostamisen tavat. Empiriaa käsitellään moniulotteisena ristiriitoja sisältävänä kokonaisuutena, ja sen analyysissä sovelletaan reflektiivistä temaattista menetelmää. Aineiston luennassa keskustellaan sosiologisten, feminististen ja kriittisten miestutkimusten teorioiden kanssa. Tutkimuskysymysten vastaukset eritellään kolmena pääteemana, joissa valmentajuuden määrittelyjä, sosiaalisia kategorisointeja, sukupuolittuneita ominaisuuksia ja valmentamiseen liitettyjä tekoja merkityksellistetään ja arvotetaan monitulkintaisilla tavoilla. Lajikulttuuriset merkityksenannot ja valmentajien toiminnat muotoilevat sitä, mikä tunnistetaan ja tunnustetaan kilpaurheilijoiden valmentajuudeksi kamppailulajien toimintakentällä. Valmentajuutta tuotetaan tavoilla, joissa vakiintuneita valmennusprosesseja ja niiden sisältämiä arvojärjestyksiä normalisoidaan antamalla arvoa kokemustiedolle ja -taidolle. Normalisointi vahvistaa käsityksiä hyväksytystä ja tavoittelemisen arvoisesta valmentajien keskinäisestä toiminnasta. Valmentajien tekemistä kehystävät maskuliinisuuteen perustuvat toistamisen tavat, jotka tuottavat ideaalia mielikuvaa valmentajuudesta. Määrittelyprosesseja ympäröivät valmentajien väliset asemoinnit sekä käsitykset valmentajuuden ja sukupuolen välisistä yhteyksistä. Sukupuolta käytetään valmentajien positioiden määrittelyissä, joissa tuotetaan uudelleen vakiintuneita sukupuolittuneita toimintajärjestyksiä. Valmentajien sukupuolittunut tekeminen sisältää moniulotteisia toistamisen tapoja. Yhtäältä valmentajuutta oikeuttavia tekoja jäsennetään linjassa miestapaisuuden kanssa, mikä vahvistaa käsityksiä valmentamisen ja miesnormatiivisuuden liitoksesta. Toisaalta naiset valmentajina kiinnittyvät maskuliiniseen valmennuskulttuuriin ja irtautuvat traditionaalisista feminiinisistä toiminnoista. Huolimatta naisten maskuliinisiksi luokitelluista teoista sukupuolesta muotoutuu erotteleva tekijä lajikulttuureja myötäilevissä sosiaalisissa arvojärjestyksissä. Naisten valmentajuus sukupuolittuu, eikä siksi tule täysin tunnistetuksi tai tunnustetuksi miesten tottumuksiin nojautuvissa valmennuskulttuureissa. Erityisesti naisten ruumiillisuudesta tuotettuja käsityksiä käytetään erottelun keinoina prosesseissa, joissa määritellään valmentajien taitoja, kykyjä, tapoja ja sosiaalisia yhteenliittymiä. Tutkimuksen johtopäätökset kertovat siitä, että sukupuolta on osittain vaikea tunnistaa, kun se liittoutuu valmennuksessa toistettavien tavanomaiseksi muotoutuneiden tekojen kanssa. Sukupuolen tunnistamatta jääminen vahvistaa sukupuolittuneiden tapojen normatiivisia toimintamuotoja, jotka vastaavasti tuottavat uudelleen valmentajuuden määrittelyjä. Valmentajuuden sukupuoli tulee näkyväksi keskinäisessä toiminnassa, jossa sosiaalisilla kategorisoinneilla tuotetaan erotteluja valmentamisen mahdollisuuksissa. Tutkimuksessa esitetään, että sukupuolittuneiden mallien ja normien tutkiminen vaatii laajempaa tarkastelua niiden häivyttämisen sijaan.; This dissertation examines coaches in judo, boxing, and wrestling, referred to as combat sports. Coaches are part of volunteer-based sports clubs. In this study, they discuss competition-level coaching activities. The main question of the research is: how is coaching socially constructed in the field of combat sports? The main question is approached with the help of three sub-questions: a) what kind of social expectations are associated with coaching, b) what kind of gendered habits define coaching, and c) what kind of differences gender does in coaching? The study is a feminist ethnography, consisting of data from focus group discussions (n=8), combat sports training sessions (n=34), competition events (n=3), and the author’s research diary. Feminist ethnography compounds extensive data on coaches’ actions, habits, perceptions, expectations, interpretations, and ways of forming knowledge. Altogether, empirical data is a multidimensional entity, containing intersecting contradictions. The data is analysed using reflexive thematic analysis. It is interpreted using theories from sociology, feminist research and critical studies on masculinity. The answers to the sub-questions are provided across three empirical chapters, in which the definitions of coaching, social categorisations, gendered characteristics, and actions associated with coaching are given nuanced meaning and values. The analysis shed light on the socially shared, cultural understandings of what is recognised as competition-level coaching in combat sports. Hierarchical coaching positions establish the value of experiential coaching knowledge and skills, constructing masculine performance styles that maintain the perception of coaching habits. These repetition processes strengthen the male-dominated coaching culture and engagement with socially shared age bonding. Acting as a coach with masculine behaviours is understood as a synonym for a legitimate coaching position. Additionally, masculine coaching habits are constructed as promises of getting social acceptance. Thus, both men and women are unwilling to coach with traditional feminine characteristics. Despite women’s willingness to coach in line with masculine performance norms, gender matters within the sport’s male-dominated culture and social value systems. Constructions of women’s embodied capacity are emphasised in discussions evaluating coaching skills, abilities, habits, and social inclusion. The history of women in sports and the traditional gender order prevent women from taking responsibility in coaching. Gender, as a category, becomes visible when evaluating the possibilities of taking a coaching position. Women are gendered and not fully recognised as coaches in a sport-specific culture that relies on men’s habits. The conclusions indicate that gendered coaching styles involve multidimensional repetitions. Gender can be challenging to identify when it aligns with actions that have become habitual in coaching. Subsequently, the lack of gender recognition reinforces normative gendered habits, which, in turn, reproduce male normativity in coaching. Hence, gender becomes visible in activities, where social categorisations construct gender-based exclusion from coaching. The study suggests that gendered habits and norms require a more extensive examination rather than ignoring gender in coaching. Thu, 01 Jan 2026 00:00:00 GMT https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67397 2026-01-01T00:00:00Z Erdoğan, Sanna Tämän väitöstutkimuksen tavoitteena on tarkastella sosiaalisesti muotoutuvia käsityksiä kilpaurheilijoiden valmentajana toimimisen mahdollisuuksista. Tutkimuksen valmentajat toimivat kamppailulajeissa, tarkemmin judon, nyrkkeilyn ja painin parissa. Valmentajat ovat osa vapaaehtoisuuteen perustuvaa kamppailulajien seura-, kilpailu- ja valmennustoimintaa. Tutkimuksen pääkysymys on: miten valmentajuus tuotetaan kamppailulajien toimintakentässä? Pääkysymystä lähestytään kolmen alakysymyksen avulla: a) millaisia sosiaalisia odotuksia liittyy valmentajuuteen, b) millaiset sukupuolittuneet tavat määrittelevät valmentajuutta ja c) millaisia eroja sukupuoli tekee valmentajuuteen? Tutkimus on feministinen etnografia, jonka aineisto koostuu valmentajien ryhmäkeskusteluista (n=8), kamppailulajien harjoituksista (n=34), kilpailutapahtumista (n=3) ja tutkimuspäiväkirjan teksteistä. Feministinen etnografia yhdistää aineistot kokonaisuudeksi, jota läpäisevät valmentajien teot, käsitykset, odotukset ja tiedon muodostamisen tavat. Empiriaa käsitellään moniulotteisena ristiriitoja sisältävänä kokonaisuutena, ja sen analyysissä sovelletaan reflektiivistä temaattista menetelmää. Aineiston luennassa keskustellaan sosiologisten, feminististen ja kriittisten miestutkimusten teorioiden kanssa. Tutkimuskysymysten vastaukset eritellään kolmena pääteemana, joissa valmentajuuden määrittelyjä, sosiaalisia kategorisointeja, sukupuolittuneita ominaisuuksia ja valmentamiseen liitettyjä tekoja merkityksellistetään ja arvotetaan monitulkintaisilla tavoilla. Lajikulttuuriset merkityksenannot ja valmentajien toiminnat muotoilevat sitä, mikä tunnistetaan ja tunnustetaan kilpaurheilijoiden valmentajuudeksi kamppailulajien toimintakentällä. Valmentajuutta tuotetaan tavoilla, joissa vakiintuneita valmennusprosesseja ja niiden sisältämiä arvojärjestyksiä normalisoidaan antamalla arvoa kokemustiedolle ja -taidolle. Normalisointi vahvistaa käsityksiä hyväksytystä ja tavoittelemisen arvoisesta valmentajien keskinäisestä toiminnasta. Valmentajien tekemistä kehystävät maskuliinisuuteen perustuvat toistamisen tavat, jotka tuottavat ideaalia mielikuvaa valmentajuudesta. Määrittelyprosesseja ympäröivät valmentajien väliset asemoinnit sekä käsitykset valmentajuuden ja sukupuolen välisistä yhteyksistä. Sukupuolta käytetään valmentajien positioiden määrittelyissä, joissa tuotetaan uudelleen vakiintuneita sukupuolittuneita toimintajärjestyksiä. Valmentajien sukupuolittunut tekeminen sisältää moniulotteisia toistamisen tapoja. Yhtäältä valmentajuutta oikeuttavia tekoja jäsennetään linjassa miestapaisuuden kanssa, mikä vahvistaa käsityksiä valmentamisen ja miesnormatiivisuuden liitoksesta. Toisaalta naiset valmentajina kiinnittyvät maskuliiniseen valmennuskulttuuriin ja irtautuvat traditionaalisista feminiinisistä toiminnoista. Huolimatta naisten maskuliinisiksi luokitelluista teoista sukupuolesta muotoutuu erotteleva tekijä lajikulttuureja myötäilevissä sosiaalisissa arvojärjestyksissä. Naisten valmentajuus sukupuolittuu, eikä siksi tule täysin tunnistetuksi tai tunnustetuksi miesten tottumuksiin nojautuvissa valmennuskulttuureissa. Erityisesti naisten ruumiillisuudesta tuotettuja käsityksiä käytetään erottelun keinoina prosesseissa, joissa määritellään valmentajien taitoja, kykyjä, tapoja ja sosiaalisia yhteenliittymiä. Tutkimuksen johtopäätökset kertovat siitä, että sukupuolta on osittain vaikea tunnistaa, kun se liittoutuu valmennuksessa toistettavien tavanomaiseksi muotoutuneiden tekojen kanssa. Sukupuolen tunnistamatta jääminen vahvistaa sukupuolittuneiden tapojen normatiivisia toimintamuotoja, jotka vastaavasti tuottavat uudelleen valmentajuuden määrittelyjä. Valmentajuuden sukupuoli tulee näkyväksi keskinäisessä toiminnassa, jossa sosiaalisilla kategorisoinneilla tuotetaan erotteluja valmentamisen mahdollisuuksissa. Tutkimuksessa esitetään, että sukupuolittuneiden mallien ja normien tutkiminen vaatii laajempaa tarkastelua niiden häivyttämisen sijaan. This dissertation examines coaches in judo, boxing, and wrestling, referred to as combat sports. Coaches are part of volunteer-based sports clubs. In this study, they discuss competition-level coaching activities. The main question of the research is: how is coaching socially constructed in the field of combat sports? The main question is approached with the help of three sub-questions: a) what kind of social expectations are associated with coaching, b) what kind of gendered habits define coaching, and c) what kind of differences gender does in coaching? The study is a feminist ethnography, consisting of data from focus group discussions (n=8), combat sports training sessions (n=34), competition events (n=3), and the author’s research diary. Feminist ethnography compounds extensive data on coaches’ actions, habits, perceptions, expectations, interpretations, and ways of forming knowledge. Altogether, empirical data is a multidimensional entity, containing intersecting contradictions. The data is analysed using reflexive thematic analysis. It is interpreted using theories from sociology, feminist research and critical studies on masculinity. The answers to the sub-questions are provided across three empirical chapters, in which the definitions of coaching, social categorisations, gendered characteristics, and actions associated with coaching are given nuanced meaning and values. The analysis shed light on the socially shared, cultural understandings of what is recognised as competition-level coaching in combat sports. Hierarchical coaching positions establish the value of experiential coaching knowledge and skills, constructing masculine performance styles that maintain the perception of coaching habits. These repetition processes strengthen the male-dominated coaching culture and engagement with socially shared age bonding. Acting as a coach with masculine behaviours is understood as a synonym for a legitimate coaching position. Additionally, masculine coaching habits are constructed as promises of getting social acceptance. Thus, both men and women are unwilling to coach with traditional feminine characteristics. Despite women’s willingness to coach in line with masculine performance norms, gender matters within the sport’s male-dominated culture and social value systems. Constructions of women’s embodied capacity are emphasised in discussions evaluating coaching skills, abilities, habits, and social inclusion. The history of women in sports and the traditional gender order prevent women from taking responsibility in coaching. Gender, as a category, becomes visible when evaluating the possibilities of taking a coaching position. Women are gendered and not fully recognised as coaches in a sport-specific culture that relies on men’s habits. The conclusions indicate that gendered coaching styles involve multidimensional repetitions. Gender can be challenging to identify when it aligns with actions that have become habitual in coaching. Subsequently, the lack of gender recognition reinforces normative gendered habits, which, in turn, reproduce male normativity in coaching. Hence, gender becomes visible in activities, where social categorisations construct gender-based exclusion from coaching. The study suggests that gendered habits and norms require a more extensive examination rather than ignoring gender in coaching. https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67167 Jätekansalaisuus kiertotaloudessa Loikkanen, Teemu Kotitalouksissa tuotettujen jätteiden kanssa toimiminen on muuttunut pelkästä arkisesta käytännöstä osaksi Euroopan Unionin ympäristöön ja resurssien hallintaan kytkeytyviä tavoitteita. Tätä kansalaisiin keskittyvää ympäristöpolitiikkaa toteutetaan EU:ssa kiertotalouden käsitteen kautta. Kansalaisia pyritään aktivoimaan informaatio-ohjauksella ja taloudellisella ohjauksella toteuttamaan kiertotalouteen kytkeytyviä toimia. Lisäksi kiertotaloudessa muovataan jätteitä kuljettavia ja eri muotoon muuttavia infrastruktuureja. Jätehallinnassa nämä kolme eri tasoa, käsitteellinen, yksilöllinen ja infrastruktuurinen kietoutuvat yhteen. Jätehallinta on riippuvainen kotitalouksissa tehtävistä jätteiden käsittelyä koskevista päätöksistä ja lajittelun edellyttämästä työstä. Jätelaki määrittelee kansalaiset velvollisiksi lajittelemaan jätteensä materiaalien mukaan. Tässä väitöstutkimuksessa hahmottelen kiertotalouden jätekansalaisuutta, jonka kautta pyrin ymmärtämään kansalaisiin kohdistuvia muuttuvia odotuksia ja vastuita kiertotalouden aikana. Tutkimus kiinnittyy yhteiskuntatieteellisen jätetutkimuksen alaan, jossa on tarkasteltu niin jätteiden hallitsemiseksi tehtyjä politiikkatoimia ja infrastruktuureja kuin kansalaisten asenteita, valintoja ja toimintaa osana jätehallintaa. Aiempi tutkimus on osoittanut, että kansalaisten asema nousee usein keskeiseksi kiertotalouteen liittyvissä suunnitelmissa, mutta jää epämääräiseksi. Tämä tutkimus tuottaa tietoa kiertotalouden vaikutuksista kansalaisten asemaan rakentamalla jätekansalaisuuden käsitteen tavanomaisen hallinnan viitekehyksessä, joka yhdistää keskusteluja ympäristökansalaisuudesta ja infrastruktuurien kansalaisuudesta. Kysyn tutkimuksessa, millaista subjektiasemaa kansalaisille tarjotaan kiertotalouden ajan jätehallinnassa. Tarkastelen tätä empiirisesti analysoimalla kansalaisiin kohdistettavia oikeuksia, velvollisuuksia, sitä mihin instanssiin kansalaiset ovat suhteessa ja kansalaisilta odotettavia keinoja kiertotalouden tavoitteiden saavuttamiseksi. Tutkimus osoittaa, miten jätekansalaisuuteen kietoutuu ristiriitaisia odotuksia hyveellisestä ympäristökansalaisuudesta ja teknis-rationaalisesta infrastruktuurien toimintalogiikasta. Tutkimuksen aineistot koostuvat jätehallintaa ja kiertotaloutta toteuttavien, pääasiassa Suomen Lapissa ja Rovaniemen kaupungissa toimivien asiantuntijoiden haastatteluista, jätehallintaa koskevista media-aineistoista sekä eduskunnassa käydyistä lainsäädäntö- ja istuntokeskusteluista. Olen rakentanut tutkimuksessa jätekansalaisuuden käsitteellistyksen, jota olen hyödyntänyt aineistojen analyysissa kiinnittäen huomiota kansalaisiin kohdistuvissa odotuksissa ilmeneviin jännitteisiin. Tutkimus koostuu kolmesta osatutkimuksesta, jotka avaavat jätekansalaisuutta yksilön, infrastruktuurin ja kaupungin tasoilla. Analyysini osoittaa, että kiertotalouspolitiikassa tuotettu jätekansalaisuus onnistuu yhdistämään kaksi keskenään ristiriitaista subjektiasemaa. Ideaali jätekansalaisuus keskittyy jätteiden tuottamisen vähentämiseen hyveiden ja asenteiden kautta, kun taas infrastruktuurisessa jätekansalaisuudessa kansalaiset velvoitetaan tuottamaan resursseja kiertotalouden tarpeisiin tekemällä konkreettista työtä. Nämä subjektiasemat ovat samanaikaisesti läsnä, mutta niin että toinen korostuu eri tilanteissa toisen kustannuksella. Infrastruktuurisen kansalaisuuden painotukset ylläpitävät kiertotalouden poliittista hyväksyttävyyttä, koska jätteiden lajittelun korostaminen estää kuluttamisen vähentämistä nousemasta keskeiseksi kansalaisiin kohdistuvissa odotuksissa. Jätekansalaisuuden käsite tarjoaa välineitä jäsentää sosiologisesti kansalaiskeskeistä jätehallintaa ja kiertotalouden rakentumista.; Discarding and sorting out household waste has changed from a mere everyday practice to being part of the European Union’s environmental and resource management objectives. This citizen-centred environmental policy is implemented in the EU through the concept of the circular economy (CE). The aim is to encourage citizens to take CE-related action through information steering and economic incentives. Additionally, the CE involves creating infrastructure for transporting and processing waste. These three levels – conceptual, individual and infrastructural – are intertwined in waste management. Waste management depends on decisions made by households regarding waste treatment and sorting. The Finnish Waste Act specifically defines citizens as being responsible for sorting their waste by material type. In this doctoral dissertation, I outline the concept of waste citizenship in CE, through which I seek to understand the changing expectations and responsibilities of citizens in the CE. This dissertation contributes to the field of social scientific waste research, which examines policy measures, infrastructure, and citizens’ attitudes, choices, and actions in relation to waste management. Previous research has shown that citizens often play a central role in CE-related plans, but this role is left undefined. This study examines the impact of the CE by developing the concept of waste citizenship within a framework of mundane governance, combining discussions on environmental and infrastructural citizenship. In this dissertation, I ask what kind of subject position is offered to citizens in waste management in the CE era. I examine this empirically by analysing the expectations, rights and obligations placed on citizens in achieving the CE’s goals. The study shows how waste citizenship is intertwined with conflicting expectations of virtuous environmental citizenship and the technical-rational operating logic of infrastructure. The research data consists of interviews with waste management and CE experts, primarily in Finnish Lapland and the city of Rovaniemi, as well as media material on waste management and legislative and parliamentary debates. I have constructed a conceptualisation of waste citizenship for the analysis of this data, paying attention to the tensions arising from the expectations placed on citizens. The study comprises three sub-studies that explore waste citizenship at individual, infrastructural and city levels. My analysis shows that waste citizenship produced in CE policy combines two conflicting subject positions. Ideal waste citizenship focuses on reducing waste generation through virtues and attitudes, whereas infrastructural waste citizenship obligates citizens to contribute resources to the circular economy by performing concrete waste work. These subject positions coexist, but in such a way that one is emphasised in different situations at the expense of the other. The emphasis on infrastructural citizenship sustains the political acceptability of the CE by preventing reducing consumption from becoming the main expectation placed on citizens. The concept of waste citizenship offers a sociological framework for analysing citizen-centred waste management and the development of the circular economy. Thu, 01 Jan 2026 00:00:00 GMT https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67167 2026-01-01T00:00:00Z Loikkanen, Teemu Kotitalouksissa tuotettujen jätteiden kanssa toimiminen on muuttunut pelkästä arkisesta käytännöstä osaksi Euroopan Unionin ympäristöön ja resurssien hallintaan kytkeytyviä tavoitteita. Tätä kansalaisiin keskittyvää ympäristöpolitiikkaa toteutetaan EU:ssa kiertotalouden käsitteen kautta. Kansalaisia pyritään aktivoimaan informaatio-ohjauksella ja taloudellisella ohjauksella toteuttamaan kiertotalouteen kytkeytyviä toimia. Lisäksi kiertotaloudessa muovataan jätteitä kuljettavia ja eri muotoon muuttavia infrastruktuureja. Jätehallinnassa nämä kolme eri tasoa, käsitteellinen, yksilöllinen ja infrastruktuurinen kietoutuvat yhteen. Jätehallinta on riippuvainen kotitalouksissa tehtävistä jätteiden käsittelyä koskevista päätöksistä ja lajittelun edellyttämästä työstä. Jätelaki määrittelee kansalaiset velvollisiksi lajittelemaan jätteensä materiaalien mukaan. Tässä väitöstutkimuksessa hahmottelen kiertotalouden jätekansalaisuutta, jonka kautta pyrin ymmärtämään kansalaisiin kohdistuvia muuttuvia odotuksia ja vastuita kiertotalouden aikana. Tutkimus kiinnittyy yhteiskuntatieteellisen jätetutkimuksen alaan, jossa on tarkasteltu niin jätteiden hallitsemiseksi tehtyjä politiikkatoimia ja infrastruktuureja kuin kansalaisten asenteita, valintoja ja toimintaa osana jätehallintaa. Aiempi tutkimus on osoittanut, että kansalaisten asema nousee usein keskeiseksi kiertotalouteen liittyvissä suunnitelmissa, mutta jää epämääräiseksi. Tämä tutkimus tuottaa tietoa kiertotalouden vaikutuksista kansalaisten asemaan rakentamalla jätekansalaisuuden käsitteen tavanomaisen hallinnan viitekehyksessä, joka yhdistää keskusteluja ympäristökansalaisuudesta ja infrastruktuurien kansalaisuudesta. Kysyn tutkimuksessa, millaista subjektiasemaa kansalaisille tarjotaan kiertotalouden ajan jätehallinnassa. Tarkastelen tätä empiirisesti analysoimalla kansalaisiin kohdistettavia oikeuksia, velvollisuuksia, sitä mihin instanssiin kansalaiset ovat suhteessa ja kansalaisilta odotettavia keinoja kiertotalouden tavoitteiden saavuttamiseksi. Tutkimus osoittaa, miten jätekansalaisuuteen kietoutuu ristiriitaisia odotuksia hyveellisestä ympäristökansalaisuudesta ja teknis-rationaalisesta infrastruktuurien toimintalogiikasta. Tutkimuksen aineistot koostuvat jätehallintaa ja kiertotaloutta toteuttavien, pääasiassa Suomen Lapissa ja Rovaniemen kaupungissa toimivien asiantuntijoiden haastatteluista, jätehallintaa koskevista media-aineistoista sekä eduskunnassa käydyistä lainsäädäntö- ja istuntokeskusteluista. Olen rakentanut tutkimuksessa jätekansalaisuuden käsitteellistyksen, jota olen hyödyntänyt aineistojen analyysissa kiinnittäen huomiota kansalaisiin kohdistuvissa odotuksissa ilmeneviin jännitteisiin. Tutkimus koostuu kolmesta osatutkimuksesta, jotka avaavat jätekansalaisuutta yksilön, infrastruktuurin ja kaupungin tasoilla. Analyysini osoittaa, että kiertotalouspolitiikassa tuotettu jätekansalaisuus onnistuu yhdistämään kaksi keskenään ristiriitaista subjektiasemaa. Ideaali jätekansalaisuus keskittyy jätteiden tuottamisen vähentämiseen hyveiden ja asenteiden kautta, kun taas infrastruktuurisessa jätekansalaisuudessa kansalaiset velvoitetaan tuottamaan resursseja kiertotalouden tarpeisiin tekemällä konkreettista työtä. Nämä subjektiasemat ovat samanaikaisesti läsnä, mutta niin että toinen korostuu eri tilanteissa toisen kustannuksella. Infrastruktuurisen kansalaisuuden painotukset ylläpitävät kiertotalouden poliittista hyväksyttävyyttä, koska jätteiden lajittelun korostaminen estää kuluttamisen vähentämistä nousemasta keskeiseksi kansalaisiin kohdistuvissa odotuksissa. Jätekansalaisuuden käsite tarjoaa välineitä jäsentää sosiologisesti kansalaiskeskeistä jätehallintaa ja kiertotalouden rakentumista. Discarding and sorting out household waste has changed from a mere everyday practice to being part of the European Union’s environmental and resource management objectives. This citizen-centred environmental policy is implemented in the EU through the concept of the circular economy (CE). The aim is to encourage citizens to take CE-related action through information steering and economic incentives. Additionally, the CE involves creating infrastructure for transporting and processing waste. These three levels – conceptual, individual and infrastructural – are intertwined in waste management. Waste management depends on decisions made by households regarding waste treatment and sorting. The Finnish Waste Act specifically defines citizens as being responsible for sorting their waste by material type. In this doctoral dissertation, I outline the concept of waste citizenship in CE, through which I seek to understand the changing expectations and responsibilities of citizens in the CE. This dissertation contributes to the field of social scientific waste research, which examines policy measures, infrastructure, and citizens’ attitudes, choices, and actions in relation to waste management. Previous research has shown that citizens often play a central role in CE-related plans, but this role is left undefined. This study examines the impact of the CE by developing the concept of waste citizenship within a framework of mundane governance, combining discussions on environmental and infrastructural citizenship. In this dissertation, I ask what kind of subject position is offered to citizens in waste management in the CE era. I examine this empirically by analysing the expectations, rights and obligations placed on citizens in achieving the CE’s goals. The study shows how waste citizenship is intertwined with conflicting expectations of virtuous environmental citizenship and the technical-rational operating logic of infrastructure. The research data consists of interviews with waste management and CE experts, primarily in Finnish Lapland and the city of Rovaniemi, as well as media material on waste management and legislative and parliamentary debates. I have constructed a conceptualisation of waste citizenship for the analysis of this data, paying attention to the tensions arising from the expectations placed on citizens. The study comprises three sub-studies that explore waste citizenship at individual, infrastructural and city levels. My analysis shows that waste citizenship produced in CE policy combines two conflicting subject positions. Ideal waste citizenship focuses on reducing waste generation through virtues and attitudes, whereas infrastructural waste citizenship obligates citizens to contribute resources to the circular economy by performing concrete waste work. These subject positions coexist, but in such a way that one is emphasised in different situations at the expense of the other. The emphasis on infrastructural citizenship sustains the political acceptability of the CE by preventing reducing consumption from becoming the main expectation placed on citizens. The concept of waste citizenship offers a sociological framework for analysing citizen-centred waste management and the development of the circular economy. https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67142 Projektikommunikaatio : systeemiteoreettisen sosiologian näkökulma julkisen sektorin projektifikaatioon 2010–2020-luvuilla Koskela, Juha Tutkimus tarkastelee julkisen sektorin projektifikaatiota sosiologisesta näkökulmasta. Tarkoitan projektifikaatiolla yhteiskunnallista muutosprosessia, jossa projektimuotoinen toimintalogiikka – projektikommunikaatio – on vakiintunut ja institutionalisoitunut osaksi julkisten organisaatioiden toimintaa. Tutkimukseni kohdistuu empiirisesti Lapin alueella toteutettuihin Euroopan Aluekehitysrahastosta (EAKR) ja Euroopan Sosiaalirahastosta (ESR) rahoitettuihin kehittämisprojekteihin, joissa toteuttajana on ollut julkinen organisaatio. Kysyn tutkimuksessani, miten projektikommunikaatio on muotoutunut osaksi julkisen sektorin organisaatioiden toimintalogiikkaa. Lähestyn projektifikaation ilmiötä Niklas Luhmannin yhteiskuntateoriaan perustuvan systeemiteoreettisen sosiologian tarjoamasta näkökulmasta sekä sen puitteissa kehitettyjen käsitteiden ja analyysitapojen avulla. Tutkimuksellani on kaksi tavoitetta: empiirinen ja teoreettinen. Empiirisenä tavoitteena on osallistua julkisen sektorin projektifikaatiota koskevaan keskusteluun tuottamalla tietoa siitä, millä tavalla Euroopan unionin taholta ohjattu kehittämispolitiikka toteutuu paikallisissa organisaatioissa erityisellä aluekehitysalueella Suomen Lapissa. Tuotan tietoa siitä, minkälaisia ajattelutapoja ja toimintalogiikoita yleistyneet kehittämisprojektit julkisen sektorin organisaatioihin tuottavat. Teoreettisena tavoitteena on soveltaa ja omalta osaltani myös kehittää systeemiteoreettisen sosiologian abstrakteja käsitteitä tutkimusteorian sekä empiirisen tutkimusasetelman muodostamisen välineiksi. Lähestyn projektikommunikaatiota omana kommunikaation alueenaan, jolla on oma kielensä sekä merkitysten muodostumisen ja havainnoinnin logiikkansa. Merkitysten muodostumista tarkastelen projektikommunikaation semantiikan ja käsitteistön kautta. Toisaalta hyödynnän myös Luhmannin teoriaa modernin yhteiskunnan organisaatioista päätöskommunikaatiosta ja sitä ohjaavista rakenteista muodostuvana järjestelmänä. Käytän erityisesti Niels Åkerstrøm Andersenin kehittämiä analyysistrategioita, kuten semanttista analyysiä ja muotoanalyysiä. Lainaan lisäksi tutkimustapaa semioottisesta perinteestä ja sovellan aktanttianalyysia tutkimukseni aineiston ensivaiheen analyysiin. Nämä tutkimustavat ohjaavat soveltamaan systeemiteoriaa diskursiivisena tutkimussuuntauksena, jossa tarkastellaan kommunikaation muodostamia rakenteita ja kommunikaatiossa syntyviä merkityksiä niin sanotun toisen asteen havainnoinnin näkökulmasta. Tutkimusaineisto koostuu kahdesta osasta: dokumenttiaineisto ja haastatteluaineisto. Dokumenttiaineisto muodostuu projektien itse tuottamista teksteistä kuten projektien toiminnan kuvaukset, loppuraportit ja muut projektien tuotokset. Haastatteluaineistoa varten olen haastatellut 12 projekteissa työskennellyttä henkilöä, jotka ovat vastuuhenkilöiden, projektipäälliköiden ja projektien toteuttajaorganisaatioiden johtajan rooleissa. Tutkimustulokseni osoittavat, että projektikommunikaatio on vakiintunut julkisiin organisaatioihin omanlaisenaan toimintalogiikkana ja ajattelutapana. Projektikommunikaatio on vakiintunut julkisiin organisaatioihin tavaksi hahmottaa ja muotoilla yhteiskunnallisia ongelmia projektimaiseen teknis-rationaaliseen ratkaisukehikkoon sopivaksi. Projektikommunikaatio ilmenee myös kehittämisen itsestäänselvyyden ja kyseenalaistamattomuuden vahvistumisena, rutiinista erottautumisen käytäntöinä sekä jatkuvaa muutosta vaativana potentiaalisuushallintana. Projektikommunikaatio konstruoi oman ajallisen, sosiaalisen ja tiedollisen semanttisen verkostonsa, jossa kollektiivisuus, monialaisuus, tiedollistaminen ja jatkuva muutos ovat keskeisiä merkityskategorioita.; This study examines the projectification of the public sector from a sociological perspective. By projectification, I refer to a societal transformation in which a project-based logic of operation – project communication – has become established and institutionalized as part of the operations of public organizations. Empirically, the study focuses on development projects implemented in the Lapland region and funded by the European Regional Development Fund (ERDF) and the European Social Fund (ESF), in which the implementing body has been a public organization. The study asks how project communication has become integrated into the operational logic of public sector organizations. The phenomenon of projectification is approached through systems-theoretical sociology based on the social theory of Niklas Luhmann, as well as through the concepts and analytical approaches developed within this theoretical framework. The study has two main objectives: an empirical and a theoretical one. The empirical objective is to contribute to discussions on the projectification of the public sector by producing knowledge about how development policy guided by the European Union is implemented within local organizations in the specific regional development area of Finnish Lapland. The study provides insight into the modes of thinking and operational logics that increasingly common development projects produce within public sector organizations. The theoretical objective is to apply and further develop the abstract concepts of systems-theoretical sociology as tools for constructing research theory and an empirical research design. Project communication is approached as a distinct domain of communication with its own language and its own logic of meaning-making and observation. The formation of meaning is examined through the semantics and concepts of project communication. The study also draws on Luhmann’s theory of modern organizations as systems constituted by decision communication and the structures that guide it. The study particularly employs analytical strategies developed by Niels Åkerstrøm Andersen, such as semantic analysis and form analysis. In addition, a method borrowed from the semiotic tradition is applied by using actant analysis in the initial phase of analyzing the research material. These analytical approaches guide the application of systems theory as a discursive research orientation that examines structures formed in communication and the meanings produced within communication from the perspective of so-called second-order observation. The research material consists of two parts: documents and interview material. The documentary material is composed of texts produced by the projects themselves, such as project descriptions, final reports, and other project outputs. For the interview material, twelve individuals who have worked in these projects were interviewed. They represent roles such as project managers, responsible project officers, and managers of the implementing organizations. The results of the study indicate that project communication has become established in public organizations as a distinctive operational logic and way of thinking. Project communication has become institutionalized as a way of perceiving and framing societal problems so that they fit within a project-based techno-rational solution framework. It also manifests itself in the strengthening of the taken-for-granted and unquestioned nature of development, in practices that distinguish development activities from routine work, and in forms of potentiality management that demand continuous change. Project communication constructs its own temporal, social, and factual semantic network in which collectivity, multidisciplinarity, knowledge production, and continuous change emerge as central categories of meaning. Thu, 01 Jan 2026 00:00:00 GMT https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67142 2026-01-01T00:00:00Z Koskela, Juha Tutkimus tarkastelee julkisen sektorin projektifikaatiota sosiologisesta näkökulmasta. Tarkoitan projektifikaatiolla yhteiskunnallista muutosprosessia, jossa projektimuotoinen toimintalogiikka – projektikommunikaatio – on vakiintunut ja institutionalisoitunut osaksi julkisten organisaatioiden toimintaa. Tutkimukseni kohdistuu empiirisesti Lapin alueella toteutettuihin Euroopan Aluekehitysrahastosta (EAKR) ja Euroopan Sosiaalirahastosta (ESR) rahoitettuihin kehittämisprojekteihin, joissa toteuttajana on ollut julkinen organisaatio. Kysyn tutkimuksessani, miten projektikommunikaatio on muotoutunut osaksi julkisen sektorin organisaatioiden toimintalogiikkaa. Lähestyn projektifikaation ilmiötä Niklas Luhmannin yhteiskuntateoriaan perustuvan systeemiteoreettisen sosiologian tarjoamasta näkökulmasta sekä sen puitteissa kehitettyjen käsitteiden ja analyysitapojen avulla. Tutkimuksellani on kaksi tavoitetta: empiirinen ja teoreettinen. Empiirisenä tavoitteena on osallistua julkisen sektorin projektifikaatiota koskevaan keskusteluun tuottamalla tietoa siitä, millä tavalla Euroopan unionin taholta ohjattu kehittämispolitiikka toteutuu paikallisissa organisaatioissa erityisellä aluekehitysalueella Suomen Lapissa. Tuotan tietoa siitä, minkälaisia ajattelutapoja ja toimintalogiikoita yleistyneet kehittämisprojektit julkisen sektorin organisaatioihin tuottavat. Teoreettisena tavoitteena on soveltaa ja omalta osaltani myös kehittää systeemiteoreettisen sosiologian abstrakteja käsitteitä tutkimusteorian sekä empiirisen tutkimusasetelman muodostamisen välineiksi. Lähestyn projektikommunikaatiota omana kommunikaation alueenaan, jolla on oma kielensä sekä merkitysten muodostumisen ja havainnoinnin logiikkansa. Merkitysten muodostumista tarkastelen projektikommunikaation semantiikan ja käsitteistön kautta. Toisaalta hyödynnän myös Luhmannin teoriaa modernin yhteiskunnan organisaatioista päätöskommunikaatiosta ja sitä ohjaavista rakenteista muodostuvana järjestelmänä. Käytän erityisesti Niels Åkerstrøm Andersenin kehittämiä analyysistrategioita, kuten semanttista analyysiä ja muotoanalyysiä. Lainaan lisäksi tutkimustapaa semioottisesta perinteestä ja sovellan aktanttianalyysia tutkimukseni aineiston ensivaiheen analyysiin. Nämä tutkimustavat ohjaavat soveltamaan systeemiteoriaa diskursiivisena tutkimussuuntauksena, jossa tarkastellaan kommunikaation muodostamia rakenteita ja kommunikaatiossa syntyviä merkityksiä niin sanotun toisen asteen havainnoinnin näkökulmasta. Tutkimusaineisto koostuu kahdesta osasta: dokumenttiaineisto ja haastatteluaineisto. Dokumenttiaineisto muodostuu projektien itse tuottamista teksteistä kuten projektien toiminnan kuvaukset, loppuraportit ja muut projektien tuotokset. Haastatteluaineistoa varten olen haastatellut 12 projekteissa työskennellyttä henkilöä, jotka ovat vastuuhenkilöiden, projektipäälliköiden ja projektien toteuttajaorganisaatioiden johtajan rooleissa. Tutkimustulokseni osoittavat, että projektikommunikaatio on vakiintunut julkisiin organisaatioihin omanlaisenaan toimintalogiikkana ja ajattelutapana. Projektikommunikaatio on vakiintunut julkisiin organisaatioihin tavaksi hahmottaa ja muotoilla yhteiskunnallisia ongelmia projektimaiseen teknis-rationaaliseen ratkaisukehikkoon sopivaksi. Projektikommunikaatio ilmenee myös kehittämisen itsestäänselvyyden ja kyseenalaistamattomuuden vahvistumisena, rutiinista erottautumisen käytäntöinä sekä jatkuvaa muutosta vaativana potentiaalisuushallintana. Projektikommunikaatio konstruoi oman ajallisen, sosiaalisen ja tiedollisen semanttisen verkostonsa, jossa kollektiivisuus, monialaisuus, tiedollistaminen ja jatkuva muutos ovat keskeisiä merkityskategorioita. This study examines the projectification of the public sector from a sociological perspective. By projectification, I refer to a societal transformation in which a project-based logic of operation – project communication – has become established and institutionalized as part of the operations of public organizations. Empirically, the study focuses on development projects implemented in the Lapland region and funded by the European Regional Development Fund (ERDF) and the European Social Fund (ESF), in which the implementing body has been a public organization. The study asks how project communication has become integrated into the operational logic of public sector organizations. The phenomenon of projectification is approached through systems-theoretical sociology based on the social theory of Niklas Luhmann, as well as through the concepts and analytical approaches developed within this theoretical framework. The study has two main objectives: an empirical and a theoretical one. The empirical objective is to contribute to discussions on the projectification of the public sector by producing knowledge about how development policy guided by the European Union is implemented within local organizations in the specific regional development area of Finnish Lapland. The study provides insight into the modes of thinking and operational logics that increasingly common development projects produce within public sector organizations. The theoretical objective is to apply and further develop the abstract concepts of systems-theoretical sociology as tools for constructing research theory and an empirical research design. Project communication is approached as a distinct domain of communication with its own language and its own logic of meaning-making and observation. The formation of meaning is examined through the semantics and concepts of project communication. The study also draws on Luhmann’s theory of modern organizations as systems constituted by decision communication and the structures that guide it. The study particularly employs analytical strategies developed by Niels Åkerstrøm Andersen, such as semantic analysis and form analysis. In addition, a method borrowed from the semiotic tradition is applied by using actant analysis in the initial phase of analyzing the research material. These analytical approaches guide the application of systems theory as a discursive research orientation that examines structures formed in communication and the meanings produced within communication from the perspective of so-called second-order observation. The research material consists of two parts: documents and interview material. The documentary material is composed of texts produced by the projects themselves, such as project descriptions, final reports, and other project outputs. For the interview material, twelve individuals who have worked in these projects were interviewed. They represent roles such as project managers, responsible project officers, and managers of the implementing organizations. The results of the study indicate that project communication has become established in public organizations as a distinctive operational logic and way of thinking. Project communication has become institutionalized as a way of perceiving and framing societal problems so that they fit within a project-based techno-rational solution framework. It also manifests itself in the strengthening of the taken-for-granted and unquestioned nature of development, in practices that distinguish development activities from routine work, and in forms of potentiality management that demand continuous change. Project communication constructs its own temporal, social, and factual semantic network in which collectivity, multidisciplinarity, knowledge production, and continuous change emerge as central categories of meaning.