https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/64254 Tue, 13 Oct 2026 12:07:44 GMT 2026-10-13T12:07:44Z https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67493 Lainopillinen ja empiirinen tutkielma surman tunnusmerkistöstä Järvenpää, Eija Surma on ollut rikosnimikkeenä voimassa jo noin 30 vuotta, mutta sitä ei ole tutkittu kattavasti. Tutkielmassa selvitetään, mitä tarkoitetaan rikoksen poikkeuksellisilla olosuhteilla, rikoksentekijän vaikuttimilla ja muilla rikokseen liittyvillä seikoilla sekä sillä, että teko on kokonaisuutena arvostellen lieventävien asianhaarojen vallitessa tehty. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, millaisia surmaan liittyviä tuomioita yleisissä tuomioistuimissa on annettu. Tutkimusmetodina käytetään lainoppia sekä empiiristä tutkimusta. Aineistona käytetään erityisesti Suomen lainsäädäntöä sekä lain esitöitä, oikeuskirjallisuutta ja kansallisten tuomioistuinten ratkaisuja. Empiirinen aineisto koostuu vuosina 2000–2024 annetuista tuomioistuinratkaisuista. Tutkielmassa todetaan surman tunnusmerkistön perustuvan kokonaisarviointiin. Säännöksessä mainitut poikkeukselliset olosuhteet ja rikoksentekijän vaikuttimet ovat esimerkkejä surman tunnusmerkistön täyttävistä perusteita. Poikkeukselliset olosuhteet voivat liittyä pakkotilaa muistuttaviin tilanteisiin, mistä esimerkkinä on käytetty jatkuvan perheväkivallan kohteeksi joutuneen henkilön toteuttamaa surmatekoa. Toinen esimerkki koskee poikkeuksellisen järkytyksen vuoksi tehtyä surmaa. Lisäksi poikkeukselliset olosuhteet voivat olla käsillä, jos tilanne muistuttaa hätävarjelutilannetta tai uhri on voimakkaasti provosoinut tekijää. Rikoksentekijän vaikuttimilla viitataan sellaisiin säälistä tehtyihin henkirikoksiin, joista oli aikaisemmin pyynnöstä surmaamisen erityissäännös. Myös lapsensurmaa vastaava teko, avustettu itsemurha sekä eutanasia voivat tulla tuomituiksi surmina. Vuosina 2000–2024 annetut surmaa koskevat tuomioistuinratkaisut voidaan tapausten perusteella jakaa viiteen kategoriaan eli pitkäkestoisen lähisuhdeväkivallan, pakon tai painostuksen sekä provokaation jälkeisiin tilanteisiin. Lisäksi oman ryhmän muodostavat teot, jotka muistuttavat pyynnöstä surmaamista ja lapsensurmaa. Aineistosta todetaan, että surmasta on ollut yleisimmin kyse, kun teon taustalla oli ollut pitkäkestoista lähisuhdeväkivaltaa. Sen sijaan toisen hengen riistäminen reaktiona lyhytkestoiseen provokaatioon näyttäytyy tavallisesti täysin suhteettomana, ja näissä tilanteissa on harvemmin kyse tapon lievemmästä tekomuodosta. Johtopäätöksenä esitetään, että surman tunnusmerkistöstä ei voida antaa kaikkiin tilanteisiin soveltuvaa ohjetta. Tunnusmerkistön täyttyminen arvioidaan tapauskohtaisesti. Tutkielman perusteella voidaan kuitenkin todeta, ettei yksittäinen lieventävä asianhaara tyypillisesti riitä täyttämään surman tunnusmerkistöä. Thu, 01 Jan 2026 00:00:00 GMT https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67493 2026-01-01T00:00:00Z Järvenpää, Eija Surma on ollut rikosnimikkeenä voimassa jo noin 30 vuotta, mutta sitä ei ole tutkittu kattavasti. Tutkielmassa selvitetään, mitä tarkoitetaan rikoksen poikkeuksellisilla olosuhteilla, rikoksentekijän vaikuttimilla ja muilla rikokseen liittyvillä seikoilla sekä sillä, että teko on kokonaisuutena arvostellen lieventävien asianhaarojen vallitessa tehty. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, millaisia surmaan liittyviä tuomioita yleisissä tuomioistuimissa on annettu. Tutkimusmetodina käytetään lainoppia sekä empiiristä tutkimusta. Aineistona käytetään erityisesti Suomen lainsäädäntöä sekä lain esitöitä, oikeuskirjallisuutta ja kansallisten tuomioistuinten ratkaisuja. Empiirinen aineisto koostuu vuosina 2000–2024 annetuista tuomioistuinratkaisuista. Tutkielmassa todetaan surman tunnusmerkistön perustuvan kokonaisarviointiin. Säännöksessä mainitut poikkeukselliset olosuhteet ja rikoksentekijän vaikuttimet ovat esimerkkejä surman tunnusmerkistön täyttävistä perusteita. Poikkeukselliset olosuhteet voivat liittyä pakkotilaa muistuttaviin tilanteisiin, mistä esimerkkinä on käytetty jatkuvan perheväkivallan kohteeksi joutuneen henkilön toteuttamaa surmatekoa. Toinen esimerkki koskee poikkeuksellisen järkytyksen vuoksi tehtyä surmaa. Lisäksi poikkeukselliset olosuhteet voivat olla käsillä, jos tilanne muistuttaa hätävarjelutilannetta tai uhri on voimakkaasti provosoinut tekijää. Rikoksentekijän vaikuttimilla viitataan sellaisiin säälistä tehtyihin henkirikoksiin, joista oli aikaisemmin pyynnöstä surmaamisen erityissäännös. Myös lapsensurmaa vastaava teko, avustettu itsemurha sekä eutanasia voivat tulla tuomituiksi surmina. Vuosina 2000–2024 annetut surmaa koskevat tuomioistuinratkaisut voidaan tapausten perusteella jakaa viiteen kategoriaan eli pitkäkestoisen lähisuhdeväkivallan, pakon tai painostuksen sekä provokaation jälkeisiin tilanteisiin. Lisäksi oman ryhmän muodostavat teot, jotka muistuttavat pyynnöstä surmaamista ja lapsensurmaa. Aineistosta todetaan, että surmasta on ollut yleisimmin kyse, kun teon taustalla oli ollut pitkäkestoista lähisuhdeväkivaltaa. Sen sijaan toisen hengen riistäminen reaktiona lyhytkestoiseen provokaatioon näyttäytyy tavallisesti täysin suhteettomana, ja näissä tilanteissa on harvemmin kyse tapon lievemmästä tekomuodosta. Johtopäätöksenä esitetään, että surman tunnusmerkistöstä ei voida antaa kaikkiin tilanteisiin soveltuvaa ohjetta. Tunnusmerkistön täyttyminen arvioidaan tapauskohtaisesti. Tutkielman perusteella voidaan kuitenkin todeta, ettei yksittäinen lieventävä asianhaara tyypillisesti riitä täyttämään surman tunnusmerkistöä. https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67479 Osakassopimuksen lunastusehdon sitovuus osakkeen luovutuksensaajaa kohtaan Sieppi, Mirka Tutkielma käsittelee osakassopimuksen lunastusehdon sitovuutta suhteessa osakkeen luovutuksensaajaan. Osakassopimus on järjestely, jolla osakeyhtiön asioista sovitaan muutoin kuin osakeyhtiölaissa säädettyä menettelytapaa noudattaen. Osakassopimukseen kuuluu tavallisesti osakkeiden luovutusta rajoittavia ehtoja, joilla pyritään pitämään osakeyhtiön osakaspiiri rajoitettuna. Yksi tavallisimmista osakassopimuksen luovutusrajoituksista on osakkeiden lunastusta koskeva ehto, jonka mukaan osakkailla tai yhtiöllä on oikeus lunastaa henkilöltä toiselle siirtyvät osakkeet. Yhtiöjärjestyksen lunastuslauseke saa aikaan yhtiöoikeudellisia vaikutuksia, mutta osakassopimuksen lunastusehto jää lähtökohtaisesti sopimusoikeudelliseksi, eikä sillä siksi ole luovutuksensaajaa sitovaa vaikutusta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voiko osakassopimuksen lunastuslausekkeella olla luovutuksensaajaa sitovaa merkitystä. Velvoiteoikeudellinen pääsääntö on, että sopimukset sitovat vain siihen sitoutuneita tahoja, jonka vuoksi myös osakassopimukseen otetut osakkeiden luovutusta rajoittavat ehdot sitovat lähtökohtaisesti vain osakassopimuksen osapuolia. Tutkimuksessa syvennytään erityisesti siihen, mikä merkitys luovutuksensaajan tietoisuudella ja selonottovelvollisuudella on osakassopimuksen sivullissitovuuteen. Ongelman ytimessä on osakassopimuksen lunastusehtoa laajempi velvoiteoikeudellinen kysymys siitä, missä määrin yksityishenkilöiden välinen sopimus voi ulottaa vaikutuksensa sen ulkopuolisiin. Koska osakassopimuksia koskevaa lainsäädäntöä tai oikeuskäytäntöä ei juurikaan ole, tarkastellaan tutkimuksessa pääosin oikeuskirjallisuutta ja yleisesti sivullissitovuutta koskevaa oikeuskäytäntöä. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty erilaisia tulkintoja siitä, sitooko lunastusoikeus siitä tietoista luovutuksensaajaa. Oikeuskäytäntö on toistaiseksi pysynyt sopimusten sivullissitomattomuuden pääsäännössä. Normipohjan puuttumisen vuoksi tuomioistuimen on arvioitava tapauskohtaisesti, milloin kolmannen osapuolen tietämys on ollut riittävä sitovuuden synnyttämiseksi. Oikeuskirjallisuudessa on sitä vastoin havaittavissa kehityssuunta kohti laajempaa sitovuuskäsitystä ainakin tilanteissa, joissa luovutuksensaajan tietoisuus lunastusehdosta on ollut kattavaa. Oikeusvarmuuden näkökulmasta tehokkain keino suojata osakkaiden lunastusintressit on kuitenkin edelleen lunastusehdon kirjaaminen yhtiöjärjestykseen. Thu, 01 Jan 2026 00:00:00 GMT https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67479 2026-01-01T00:00:00Z Sieppi, Mirka Tutkielma käsittelee osakassopimuksen lunastusehdon sitovuutta suhteessa osakkeen luovutuksensaajaan. Osakassopimus on järjestely, jolla osakeyhtiön asioista sovitaan muutoin kuin osakeyhtiölaissa säädettyä menettelytapaa noudattaen. Osakassopimukseen kuuluu tavallisesti osakkeiden luovutusta rajoittavia ehtoja, joilla pyritään pitämään osakeyhtiön osakaspiiri rajoitettuna. Yksi tavallisimmista osakassopimuksen luovutusrajoituksista on osakkeiden lunastusta koskeva ehto, jonka mukaan osakkailla tai yhtiöllä on oikeus lunastaa henkilöltä toiselle siirtyvät osakkeet. Yhtiöjärjestyksen lunastuslauseke saa aikaan yhtiöoikeudellisia vaikutuksia, mutta osakassopimuksen lunastusehto jää lähtökohtaisesti sopimusoikeudelliseksi, eikä sillä siksi ole luovutuksensaajaa sitovaa vaikutusta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voiko osakassopimuksen lunastuslausekkeella olla luovutuksensaajaa sitovaa merkitystä. Velvoiteoikeudellinen pääsääntö on, että sopimukset sitovat vain siihen sitoutuneita tahoja, jonka vuoksi myös osakassopimukseen otetut osakkeiden luovutusta rajoittavat ehdot sitovat lähtökohtaisesti vain osakassopimuksen osapuolia. Tutkimuksessa syvennytään erityisesti siihen, mikä merkitys luovutuksensaajan tietoisuudella ja selonottovelvollisuudella on osakassopimuksen sivullissitovuuteen. Ongelman ytimessä on osakassopimuksen lunastusehtoa laajempi velvoiteoikeudellinen kysymys siitä, missä määrin yksityishenkilöiden välinen sopimus voi ulottaa vaikutuksensa sen ulkopuolisiin. Koska osakassopimuksia koskevaa lainsäädäntöä tai oikeuskäytäntöä ei juurikaan ole, tarkastellaan tutkimuksessa pääosin oikeuskirjallisuutta ja yleisesti sivullissitovuutta koskevaa oikeuskäytäntöä. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty erilaisia tulkintoja siitä, sitooko lunastusoikeus siitä tietoista luovutuksensaajaa. Oikeuskäytäntö on toistaiseksi pysynyt sopimusten sivullissitomattomuuden pääsäännössä. Normipohjan puuttumisen vuoksi tuomioistuimen on arvioitava tapauskohtaisesti, milloin kolmannen osapuolen tietämys on ollut riittävä sitovuuden synnyttämiseksi. Oikeuskirjallisuudessa on sitä vastoin havaittavissa kehityssuunta kohti laajempaa sitovuuskäsitystä ainakin tilanteissa, joissa luovutuksensaajan tietoisuus lunastusehdosta on ollut kattavaa. Oikeusvarmuuden näkökulmasta tehokkain keino suojata osakkaiden lunastusintressit on kuitenkin edelleen lunastusehdon kirjaaminen yhtiöjärjestykseen. https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67477 Myyjän vastuu ja sen rajoittaminen asunnon tai asuinkiinteistön piilevästä virheestä Puoskari, Frans Tutkielmassa tarkastellaan myyjän vastuuta asunnon ja asuinkiinteistön piilevästä virheestä sekä mahdollisuuksia rajoittaa tätä vastuuta vastuunrajoitusehdoilla. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millä edellytyksillä myyjä vastaa kaupanteon jälkeen ilmenneestä piilevästä virheestä ja millä edellytyksillä vastuuta voidaan pätevästi rajoittaa asunto- ja kiinteistökaupassa. Tutkielma keskittyy yksityishenkilöiden välisiin käytetyn asunnon ja asuinkiinteistön kauppoihin. Tutkimusmenetelmänä käytetään lainoppia eli oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Tutkielmassa tulkitaan ja systematisoidaan voimassa olevaa oikeutta, erityisesti asuntokauppalain ja maakaaren piilevää virhettä sekä vastuunrajoittamista koskevia säännöksiä. Keskeisinä lähteinä säännösten tulkinnassa käytetään lakien lisäksi esitöitä, korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta. Tutkielmassa havaitaan, että myyjän vastuu piilevistä virheistä on asunto- ja kiinteistökaupassa lähtökohtaisesti laaja, mutta virheen tulee olla merkittävä. Tutkimus osoittaa, että piilevän virheen vastuun arvioinnissa korostuu virheen merkittävyys suhteessa ostajan perusteltuihin odotuksiin. Vastuunrajoitusehtojen osalta tutkimuksessa käy ilmi, että lainsäädännön mukaan myyjän virhevastuuta asunnon tai asuinkiinteistön virheestä voidaan rajoittaa sopimuksin vain riittävän yksilöidyillä ja selkeillä vastuunrajoitusehdoilla. Tutkimus osoittaa, että piilevien virheiden osalta yksilöintivaatimus aiheuttaa kuitenkin tulkinnallisia ongelmia säännösten tulkinnanvaraisuuden vuoksi. Yksilöintivaatimusta on tulkittu oikeuskäytännössä vanhastaan tiukasti ja sekä oikeuskäytännössä että -kirjallisuudessa on edellytetty vastuunrajoitusehdolta tarkkaa virhekohtaista yksilöintiä. Tarkka virhekohtainen yksilöinti ei ole piilevissä virheissä käytännössä mahdollista, koska virhe ei ole kaupantekohetkellä myyjänkään tiedossa. Tutkimuksen keskeisimpänä johtopäätöksenä havaitaan vastuunrajoitusehtojen osalta, että myös laajat vastuunrajoitusehdot voivat tietyin edellytyksin olla päteviä, mikäli ne ovat riittävän täsmällisiä ja yksiselitteisiä. Keskeistä on virhekohtaisen yksilöinnin sijaan se, että ostaja on ymmärtänyt ehdon ja voinut arvioida sen vaikutuksen kauppahintaan. Näin ollen vastuun rajoittaminen myös piilevistä virheistä on asuntokauppalain ja maakaaren mukaan mahdollista. Thu, 01 Jan 2026 00:00:00 GMT https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67477 2026-01-01T00:00:00Z Puoskari, Frans Tutkielmassa tarkastellaan myyjän vastuuta asunnon ja asuinkiinteistön piilevästä virheestä sekä mahdollisuuksia rajoittaa tätä vastuuta vastuunrajoitusehdoilla. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millä edellytyksillä myyjä vastaa kaupanteon jälkeen ilmenneestä piilevästä virheestä ja millä edellytyksillä vastuuta voidaan pätevästi rajoittaa asunto- ja kiinteistökaupassa. Tutkielma keskittyy yksityishenkilöiden välisiin käytetyn asunnon ja asuinkiinteistön kauppoihin. Tutkimusmenetelmänä käytetään lainoppia eli oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Tutkielmassa tulkitaan ja systematisoidaan voimassa olevaa oikeutta, erityisesti asuntokauppalain ja maakaaren piilevää virhettä sekä vastuunrajoittamista koskevia säännöksiä. Keskeisinä lähteinä säännösten tulkinnassa käytetään lakien lisäksi esitöitä, korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta. Tutkielmassa havaitaan, että myyjän vastuu piilevistä virheistä on asunto- ja kiinteistökaupassa lähtökohtaisesti laaja, mutta virheen tulee olla merkittävä. Tutkimus osoittaa, että piilevän virheen vastuun arvioinnissa korostuu virheen merkittävyys suhteessa ostajan perusteltuihin odotuksiin. Vastuunrajoitusehtojen osalta tutkimuksessa käy ilmi, että lainsäädännön mukaan myyjän virhevastuuta asunnon tai asuinkiinteistön virheestä voidaan rajoittaa sopimuksin vain riittävän yksilöidyillä ja selkeillä vastuunrajoitusehdoilla. Tutkimus osoittaa, että piilevien virheiden osalta yksilöintivaatimus aiheuttaa kuitenkin tulkinnallisia ongelmia säännösten tulkinnanvaraisuuden vuoksi. Yksilöintivaatimusta on tulkittu oikeuskäytännössä vanhastaan tiukasti ja sekä oikeuskäytännössä että -kirjallisuudessa on edellytetty vastuunrajoitusehdolta tarkkaa virhekohtaista yksilöintiä. Tarkka virhekohtainen yksilöinti ei ole piilevissä virheissä käytännössä mahdollista, koska virhe ei ole kaupantekohetkellä myyjänkään tiedossa. Tutkimuksen keskeisimpänä johtopäätöksenä havaitaan vastuunrajoitusehtojen osalta, että myös laajat vastuunrajoitusehdot voivat tietyin edellytyksin olla päteviä, mikäli ne ovat riittävän täsmällisiä ja yksiselitteisiä. Keskeistä on virhekohtaisen yksilöinnin sijaan se, että ostaja on ymmärtänyt ehdon ja voinut arvioida sen vaikutuksen kauppahintaan. Näin ollen vastuun rajoittaminen myös piilevistä virheistä on asuntokauppalain ja maakaaren mukaan mahdollista. https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67441 Tunnustaminen todisteena rikosoikeudenkäynnissä Virtanen, Katri Tutkielma käsittelee tunnustusta todisteena rikosoikeudenkäynnissä ja tunnustuksen suhdetta vastaajan oikeusturvaan. Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaiset seikat voivat altistaa tai muuten vaikuttaa väärien tunnustusten antamiseen ja miten peruutettua tunnustusta tulee näyttönä arvioida. Apukysymyksenä tutkitaan myös sitä, minkälainen tunnustus voidaan panna tuomion perustaksi. Tutkielman tutkimusmenetelmänä on lainoppi, joka tulkitsee ja systematisoi voimassa olevaa oikeutta. Tutkimusmenetelmänä se on oikeustieteen ydinaluetta. Lähdeaineistona käytetään vahvasti velvoittavia, heikosti velvoittavia ja sallittuja oikeuslähteitä. Näitä ovat lainsäädäntö, oikeuskäytäntö ja oikeuskirjallisuus. Tutkielma jakautuu viiteen päälukuun. Johdantokappaleessa esitellään niitä historiallisia tapahtumia, jotka ovat lopulta johtaneet nykyiseen tunnustusta ja itsekriminointisuojaa sääntelevään lainsäädäntöön. Toisessa luvussa käsitellään tunnustamista todisteena ja syvennytään tunnustamisen merkitykseen rikosprosessissa ja tunnustuksen oikeellisuuden arviointiin. Kolmas luku käsittelee tunnustamista rikosprosessin välineenä. Luvussa selvitetään tarkemmin, miten tunnustus ohjaa rikosprosessin kulkua eri menettelyissä ja mitä edellytyksiä eri rikosprosesseilla on. Neljäs luku esittää kritiikkiä vastaajan oikeusturvan toteutumiseen erityisesti syyteneuvottelumenettelyssä. Luvussa tarkastellaan siten vastaajan oikeusturvan suhdetta prosessiekonomisiin hyötyihin. Viides luku esittelee tutkielmasta johdetut johtopäätökset. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että kolmannessa luvussa esitellyistä menettelyistä kaikki, eli syyteneuvottelut ja tunnustamisoikeudenkäynti, kirjallinen menettely sekä poissaolokäsittely ovat rakenteellisesti ongelmallisia vastaajan itsekriminointisuojan kannalta. Ongelmien poistaminen ja kontrolloiminen vaativat tuomioistuimilta vastaajan tunnustuksen aitouden ja oikeellisuuden varmistamista kaikissa menettelyissä. Tunnustuksen lisäksi tarvitaan myös muuta syytettä tukevaa näyttöä. Tutkielman perusteella voidaan esittää johtopäätöksenä peruutetun tunnustuksen arvioinnin osalta, että se on aina korostuneen tapauskohtaista eikä ohjaavaa oikeuskäytäntöä ole onnistuttu antamaan. Peruutettu tunnustus ei menettelystä riippumatta voi yksin johtaa langettavaan tuomioon ja sen arviointi edellyttää tunnustusolosuhteiden ja esitutkinnan asianmukaisuuden tutkimista. Tunnustuksen tulee olla vapaaehtoisesti annettu ja sen tulee sisältää sellaisia yksityiskohtaisia seikkoja, jotka voivat olla vain tekijän tiedossa. Thu, 01 Jan 2026 00:00:00 GMT https://lauda.ulapland.fi:443/handle/10024/67441 2026-01-01T00:00:00Z Virtanen, Katri Tutkielma käsittelee tunnustusta todisteena rikosoikeudenkäynnissä ja tunnustuksen suhdetta vastaajan oikeusturvaan. Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaiset seikat voivat altistaa tai muuten vaikuttaa väärien tunnustusten antamiseen ja miten peruutettua tunnustusta tulee näyttönä arvioida. Apukysymyksenä tutkitaan myös sitä, minkälainen tunnustus voidaan panna tuomion perustaksi. Tutkielman tutkimusmenetelmänä on lainoppi, joka tulkitsee ja systematisoi voimassa olevaa oikeutta. Tutkimusmenetelmänä se on oikeustieteen ydinaluetta. Lähdeaineistona käytetään vahvasti velvoittavia, heikosti velvoittavia ja sallittuja oikeuslähteitä. Näitä ovat lainsäädäntö, oikeuskäytäntö ja oikeuskirjallisuus. Tutkielma jakautuu viiteen päälukuun. Johdantokappaleessa esitellään niitä historiallisia tapahtumia, jotka ovat lopulta johtaneet nykyiseen tunnustusta ja itsekriminointisuojaa sääntelevään lainsäädäntöön. Toisessa luvussa käsitellään tunnustamista todisteena ja syvennytään tunnustamisen merkitykseen rikosprosessissa ja tunnustuksen oikeellisuuden arviointiin. Kolmas luku käsittelee tunnustamista rikosprosessin välineenä. Luvussa selvitetään tarkemmin, miten tunnustus ohjaa rikosprosessin kulkua eri menettelyissä ja mitä edellytyksiä eri rikosprosesseilla on. Neljäs luku esittää kritiikkiä vastaajan oikeusturvan toteutumiseen erityisesti syyteneuvottelumenettelyssä. Luvussa tarkastellaan siten vastaajan oikeusturvan suhdetta prosessiekonomisiin hyötyihin. Viides luku esittelee tutkielmasta johdetut johtopäätökset. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että kolmannessa luvussa esitellyistä menettelyistä kaikki, eli syyteneuvottelut ja tunnustamisoikeudenkäynti, kirjallinen menettely sekä poissaolokäsittely ovat rakenteellisesti ongelmallisia vastaajan itsekriminointisuojan kannalta. Ongelmien poistaminen ja kontrolloiminen vaativat tuomioistuimilta vastaajan tunnustuksen aitouden ja oikeellisuuden varmistamista kaikissa menettelyissä. Tunnustuksen lisäksi tarvitaan myös muuta syytettä tukevaa näyttöä. Tutkielman perusteella voidaan esittää johtopäätöksenä peruutetun tunnustuksen arvioinnin osalta, että se on aina korostuneen tapauskohtaista eikä ohjaavaa oikeuskäytäntöä ole onnistuttu antamaan. Peruutettu tunnustus ei menettelystä riippumatta voi yksin johtaa langettavaan tuomioon ja sen arviointi edellyttää tunnustusolosuhteiden ja esitutkinnan asianmukaisuuden tutkimista. Tunnustuksen tulee olla vapaaehtoisesti annettu ja sen tulee sisältää sellaisia yksityiskohtaisia seikkoja, jotka voivat olla vain tekijän tiedossa.