"Metsä vie mukanaan" : ylälappilainen erämaa inarilaiskirjailija Martti Peltomaan kertomana
Ratavaara-Peltomaa, Soile (2013)
Ratavaara-Peltomaa, Soile
Lapin yliopistokustannus
2013
ISBN:978-952-484-661-5
openAccess
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN: 978-952-484-661-5
https://urn.fi/URN:ISBN: 978-952-484-661-5
Tiivistelmä
Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millainen on ylälappilainen erämaa ja mitkä ovat sen keskeiset elementit inarilaiskirjailija Martti Peltomaan kokemuskerronnassa ja tuotannossa. Tutkimuksessa kuvaillaan erämaata elettynä ja koettuna paikkana sekä toiminnallisena ympäristönä. Lisäksi huomio kiinnittyy siihen, millaisia muutoksia ylälappilaisessa erämaassa on tapahtunut lähivuosikymmenien aikana.
Tutkimuksen teoreettinen tausta hahmottuu monitieteisen erämaatutkimuksen, humanistisen maantieteen ja ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen lähtökohdista. Tutkimus perustuu narratiivis-elämäkerralliseen tutkimusotteeseen ja se tarkastelee pohjoisia erämaaalueita inarilaisen luonnonkäyttäjän ja eräkirjailijan näkökulmasta hänen suullisesti ja kirjallisesti tuottamiensa paikkaelämäkerrallisten kertomusten avulla. Tutkimus tuo esiin erämaaluontosuhteen pitkäkestoisuuden ja ympärivuotisena näkyvän jatkumon sekä erämaiden merkityksen arkipäiväisenä toimintaympäristönä.
Martti Peltomaan kerronnalle tyypillistä on erämaan paikkojen kuvaaminen niiden konkreettisten ja maantieteellisten sijaintien perusteella. Erämaahan liittyvä kerronta paikantui ylälappilaisiin fyysis-sijainnillisiin ympäristöihin, kuten Ivalojoelle, Inarijärvelle, Hammastunturin ja Tsarmitunturin erämaahan sekä Lemmenjoen ja Urho Kekkosen kansallispuistojen alueille. Osa näistä alueista on myös lainsäädännöllisesti luonnonsuojelualueiksi tai erämaiksi määriteltyjä alueita, jotka toisaalta ovat Peltomaalle henkilökohtaisesti elettyjä ja koettuja ympäristöjä. Inarin kunnan alueilla sijainneisiin erämaisiin alueisiin liittyi merkityksellisiä ja pitkäaikaisia sidoksia sekä eränkäynnin että rajavartijan työn kautta.
Hiljaisuus ja syrjäisyys ovat merkittäviä erämaisuutta lisääviä tekijöitä Peltomaan kerronnassa. Tähän liittyy myös pyrkimys tavoittaa alkuperäisen erämaaluonnon, syrjäänvetäytymisen ja rauhoittumisen kokemus, jolloin ihminen voi tuntea olevansa omien selviytymistaitojensa varassa. Inarijärven saaret, vanhat puut ja yleensäkin vanhaa puustoa kasvavat aarnimetsät ja laajoja maisemanäkymiä avaavat, helppokulkuiset vaaramaat tuottavat merkityksellisiä erämaakokemuksia.
Erämaan määrittely periferia-ajattelun mukaan ei ole aivan yksinkertaista. Koetut, eletyt ja kerrotut paikat käsittivät lähinnä laajoja erämaisia alueita, mutta myös lähellä asutusta olevia suhteellisen pieniä erämaisia paikkoja Peltomaan kuvauksissa. Myös ihminen ja sivilisaatio historiallisine kehityskulkuineen ja etenkin pohjoisen luontoon sitoutuva elämäntapa ovat osa erämaata, joka määrittyy ja saa merkityksiä inhimillisessä ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa.
Vuodenkierto ja vuodenajat asettuvat luontevaksi kehykseksi erämaassa tapahtuville toiminnoille, kuten kalastukselle, metsästykselle, luonnonmarjojen keräilylle ja luonnossa liikkumiselle. Luonnonhyödyntäminen arkisina käytänteinä ilmenee toisaalta elämyksellisyytenä luonnossa liikkumisen yhteydessä ja toisaalta kohtuullisuuden periaattein hankitun ja ravintona käytettävän saaliin merkityksenä. Luonto ja erämaa ovat edelleen riista- ja raaka-aineaitta, ja etenkin kotitarvekalastus on ympärivuotinen luonnonhyödyntämisen tapa. Eränkäynnin taitojen ja asianmukaisen pyyntivälineistön käytön hallitseminen ovat olennainen osa luonnonhyödyntämisen arkirutiineja.
Martti Peltomaan kerronnalle tyypillistä on traditionaaliseen erämaakäsitykseen pohjautuva suhtautuminen paikkoihin ja toimintaan. Paikallisesti rakentunut tekijyys erämaisten paikkojen ja käytäntöjen osana ovat voimakkaasti läsnä pohjoisessa erämaaluontosuhteessa. Matkailullisiin luonnonkäytön malleihin liittyviä kysymyksiä ei juuri tule esille, mutta erämaan suojelullisia näkökohtia on nähtävissä erityisesti niissä kertomuksissa, joissa käsitellään luonnonympäristöissä tapahtuneita muutoksia.
Viime vuosikymmeninä tapahtuneet ympäristönmuutokset tulevat näkyviksi sekä ympäristön luonnollisten muutosprosessien että ihmisen toiminnan välittömien tai välillisten seurausten kuvauksina. Ihmisen luonnonmuutoksia aiheuttava aktiivinen toimijarooli ilmenee paikallisesti erämaiden virkistyskäytön, metsätaloustoimenpiteiden ja nykyaikaisen porotalouden yhteydessä. Toisaalta erämaaympäristöihin kohdistuvat kasvavat poliittiset ja taloudelliset hyödyntämispaineet herättävät huolta. Ympäristönmuutosten lisäksi luonnossa liikkumisen teknistyminen ja viestintäteknologian kehittyminen ovat nykyaikaistaneet raja- ja erämiehen arkipäivää ja eränkäyntiä.
Martti Peltomaan kirjallisen tuotannon voidaan katsoa kuuluvan pohjoiseen kirjallisuuteen. Tuotannossa toistuvat aiheet noudattelevat pohjoiselle kirjallisuudelle tyypillistä tematiikkaa, johon ne osallistuvat eräkirjallisuuden lajin erityispiirteiden kautta. Myös Peltomaan eräkirjatuotanto ilmentää kertomustensa ja luontokuvauksensa kautta erämaan traditionaalista ja toiminnallista perustaa.
Tutkimus haastaa pohtimaan erämaiden merkitystä arktisen pohjoisen ihmisen, yhteiskunnan, ympäristön ja näiden vuorovaikutuksen näkökulmasta sekä etsimään avaimia kestävään erämaaluontosuhteeseen.
Tutkimuksen teoreettinen tausta hahmottuu monitieteisen erämaatutkimuksen, humanistisen maantieteen ja ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen lähtökohdista. Tutkimus perustuu narratiivis-elämäkerralliseen tutkimusotteeseen ja se tarkastelee pohjoisia erämaaalueita inarilaisen luonnonkäyttäjän ja eräkirjailijan näkökulmasta hänen suullisesti ja kirjallisesti tuottamiensa paikkaelämäkerrallisten kertomusten avulla. Tutkimus tuo esiin erämaaluontosuhteen pitkäkestoisuuden ja ympärivuotisena näkyvän jatkumon sekä erämaiden merkityksen arkipäiväisenä toimintaympäristönä.
Martti Peltomaan kerronnalle tyypillistä on erämaan paikkojen kuvaaminen niiden konkreettisten ja maantieteellisten sijaintien perusteella. Erämaahan liittyvä kerronta paikantui ylälappilaisiin fyysis-sijainnillisiin ympäristöihin, kuten Ivalojoelle, Inarijärvelle, Hammastunturin ja Tsarmitunturin erämaahan sekä Lemmenjoen ja Urho Kekkosen kansallispuistojen alueille. Osa näistä alueista on myös lainsäädännöllisesti luonnonsuojelualueiksi tai erämaiksi määriteltyjä alueita, jotka toisaalta ovat Peltomaalle henkilökohtaisesti elettyjä ja koettuja ympäristöjä. Inarin kunnan alueilla sijainneisiin erämaisiin alueisiin liittyi merkityksellisiä ja pitkäaikaisia sidoksia sekä eränkäynnin että rajavartijan työn kautta.
Hiljaisuus ja syrjäisyys ovat merkittäviä erämaisuutta lisääviä tekijöitä Peltomaan kerronnassa. Tähän liittyy myös pyrkimys tavoittaa alkuperäisen erämaaluonnon, syrjäänvetäytymisen ja rauhoittumisen kokemus, jolloin ihminen voi tuntea olevansa omien selviytymistaitojensa varassa. Inarijärven saaret, vanhat puut ja yleensäkin vanhaa puustoa kasvavat aarnimetsät ja laajoja maisemanäkymiä avaavat, helppokulkuiset vaaramaat tuottavat merkityksellisiä erämaakokemuksia.
Erämaan määrittely periferia-ajattelun mukaan ei ole aivan yksinkertaista. Koetut, eletyt ja kerrotut paikat käsittivät lähinnä laajoja erämaisia alueita, mutta myös lähellä asutusta olevia suhteellisen pieniä erämaisia paikkoja Peltomaan kuvauksissa. Myös ihminen ja sivilisaatio historiallisine kehityskulkuineen ja etenkin pohjoisen luontoon sitoutuva elämäntapa ovat osa erämaata, joka määrittyy ja saa merkityksiä inhimillisessä ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa.
Vuodenkierto ja vuodenajat asettuvat luontevaksi kehykseksi erämaassa tapahtuville toiminnoille, kuten kalastukselle, metsästykselle, luonnonmarjojen keräilylle ja luonnossa liikkumiselle. Luonnonhyödyntäminen arkisina käytänteinä ilmenee toisaalta elämyksellisyytenä luonnossa liikkumisen yhteydessä ja toisaalta kohtuullisuuden periaattein hankitun ja ravintona käytettävän saaliin merkityksenä. Luonto ja erämaa ovat edelleen riista- ja raaka-aineaitta, ja etenkin kotitarvekalastus on ympärivuotinen luonnonhyödyntämisen tapa. Eränkäynnin taitojen ja asianmukaisen pyyntivälineistön käytön hallitseminen ovat olennainen osa luonnonhyödyntämisen arkirutiineja.
Martti Peltomaan kerronnalle tyypillistä on traditionaaliseen erämaakäsitykseen pohjautuva suhtautuminen paikkoihin ja toimintaan. Paikallisesti rakentunut tekijyys erämaisten paikkojen ja käytäntöjen osana ovat voimakkaasti läsnä pohjoisessa erämaaluontosuhteessa. Matkailullisiin luonnonkäytön malleihin liittyviä kysymyksiä ei juuri tule esille, mutta erämaan suojelullisia näkökohtia on nähtävissä erityisesti niissä kertomuksissa, joissa käsitellään luonnonympäristöissä tapahtuneita muutoksia.
Viime vuosikymmeninä tapahtuneet ympäristönmuutokset tulevat näkyviksi sekä ympäristön luonnollisten muutosprosessien että ihmisen toiminnan välittömien tai välillisten seurausten kuvauksina. Ihmisen luonnonmuutoksia aiheuttava aktiivinen toimijarooli ilmenee paikallisesti erämaiden virkistyskäytön, metsätaloustoimenpiteiden ja nykyaikaisen porotalouden yhteydessä. Toisaalta erämaaympäristöihin kohdistuvat kasvavat poliittiset ja taloudelliset hyödyntämispaineet herättävät huolta. Ympäristönmuutosten lisäksi luonnossa liikkumisen teknistyminen ja viestintäteknologian kehittyminen ovat nykyaikaistaneet raja- ja erämiehen arkipäivää ja eränkäyntiä.
Martti Peltomaan kirjallisen tuotannon voidaan katsoa kuuluvan pohjoiseen kirjallisuuteen. Tuotannossa toistuvat aiheet noudattelevat pohjoiselle kirjallisuudelle tyypillistä tematiikkaa, johon ne osallistuvat eräkirjallisuuden lajin erityispiirteiden kautta. Myös Peltomaan eräkirjatuotanto ilmentää kertomustensa ja luontokuvauksensa kautta erämaan traditionaalista ja toiminnallista perustaa.
Tutkimus haastaa pohtimaan erämaiden merkitystä arktisen pohjoisen ihmisen, yhteiskunnan, ympäristön ja näiden vuorovaikutuksen näkökulmasta sekä etsimään avaimia kestävään erämaaluontosuhteeseen.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [397]