Onko puhelinkoppi koru? : nykykoru taiteen kentällä

Abstract

Nykykoru (englannin kielellä contemporary jewellery) on korutaidetta, joka poikkeaa perinteisestä korusta. Se on kansainvälinen ilmiö, jota on tutkittu ja määritelty vain vähän. Nimityksensä puolesta se rinnastetaan nykytaiteeseen. Olennaisina piirteinä on pidetty uudenlaisten materiaalien, tekniikoiden ja aiheiden käyttämistä sekä perinteisestä korusta poikkeavia tapoja lähestyä kehollisuutta ja korumaisuutta. Tutkimus käsittelee sitä, millainen nykykoru on ja miten se sijoittuu taiteen kentälle siitä tuotettujen puheiden perusteella sekä millaisten doksien ja kamppailujen kohteena nykykoru on. Doksa on Pierre Bourdieun käyttämä käsite, jolla kuvataan itsestäänselvyyksiä tai hyväksyttyinä totuuksina pidettyjä asioita.

Tutkimusaineisto koostuu yleisö- ja korutaiteilijahaastatteluista, yleisökyselystä, media-aineistosta ja korualan kirjallisuudesta. Suuri osa tutkimusaineistosta on koottu Lappeenrannassa vuonna 2006 pidetyssä kansainvälisessä KORU2 -näyttelyssä. Haastattelut on tehty teemahaastatteluina. Tutkimusaineiston kirjallisuus muodostuu kotimaisesta ja kansainvälisestä kirjallisuudesta. Tutkimusaineisto on analysoitu käyttäen soveltaen kahta menetelmää: ensin grounded theorya ja sen jälkeen diskurssianalyysia. Kuva-aineistoa on analysoitu visuaalisen kulttuurin näkökulmasta soveltaen perinteisiä ja uudenlaisia kuvan analysointitapoja. Tutkimuksen teoreettisena runkona on ollut Pierre Bourdieun kenttäteoria.

Tutkimuksessani tuli esiin neljä erilaista diskurssia, joilla muovataan käsityksiä nykykorusta ilmiönä. Nämä diskurssit on nimetty Bourdieun uskontometaforan mukaisesti uudeksi ja vanhaksi fundamentalistidiskurssiksi, perinteenkannattajadiskurssiksi ja uudistajadiskurssiksi. Nimiensä mukaisesti diskursseissa halutaan säilyttää kentän vallitseva tilanne, ortodoksa, tai tarjotaan tilalle muuttumista, heterodoksaa. Diskurssit määrittelevät nykykorun olemusta ja sen rajoja sekä asettavat sen taiteen kentälle. Uusia ja vanhoja fundamentalistipuheita yhdistävä tekijä on vahva usko oman asian oikeutukseen, jolloin puheissa määritellään tiukkoja rajoja. Perinteenkannattajien puheessa korua tarkastellaan historiasta käsin ja muuttumisen halutaan tapahtuvan perinteen ehdoilla. Uudistajien puheessa korun muuttuminen toisenlaiseksi asettuu hyväksytyksi realiteetiksi, mutta korun rajoja ei määritellä.

Korualalla on käynnissä kamppailuja näiden diskurssien kesken. Kamppailut kulminoituvat käsityksiin korun olemuksen olennaisista piirteistä. Korun doksia ovat tutkimukseni mukaan suhtautuminen kehollisuuteen, kauneus, sukupuolittuneisuus, korumaisuus, koristaminen, tekniikat ja materiaalit sekä korun tekemisen lähtökohdat. Diskurssien suhde näihin doksiin vaihtelee, jolloin esimerkiksi kauneus on epämielenkiintoinen asia uudistajille ja uusille fundamentalisteille, mutta sen sijaan se on ehdoton korun olemuksen osa perinteenkannattajille ja vanhoille fundamentalisteille. Doksat ovat merkittäviä perinteisen korun ja nykykorun erottajia.

Nykykoru ei tutkimuksessani näyttäydy selkeärajaisena, homogeenisena ilmiönä, vaan pikemminkin se näyttää olevan jatkuvassa muutoksen tilassa. Siinä korostuvat kansainvälisyys ja näkymättömyys taiteen kentällä. Se haastaa perinteistä korutaidetta sallimalla ripustettavien korujen lisäksi korun olemisen objekteina, valokuvina tai tilataiteena. Nykykorun tekemisen lähtökohdat ovat taiteellisessa tekemisessä, joten sen käyttämät materiaalit ja tekniikat valitaan idean pohjalta, toisin kuin perinteistä korua tehtäessä.

Taiteen kentän kamppailuissa nykykoru ei ole tasavertainen nykytaiteen kanssa. Näin on siitäkin huolimatta, että nykykorun ja nykytaiteen toimintakäytännöt ovat melko samanlaisia ja nykykorun ja kehotaiteen yhtymäkohtia on paljon. Nykykoru on huomattavasti marginaalisempi ilmiönä kuin nykytaide, joten sen infrastruktuuri on ohut. Tutkimukseni osoittaa nykykorun olevan ehdolla osaksi nykytaidetta, mutta nykykoru jää taiteen ja muotoilun väliin. Tämä johtuu korun historiasta, traditiosta ja markkinoinnista, jotka ovat muokanneet korusta syntyneitä käsityksiä. Korua ei nähdä taiteena sen käytettävyyden ja koristavuuden takia, vaan koru nähdään koristavana käyttöesineenä. Samanlaisessa tilanteessa nykykorun kanssa ovat keramiikka ja nykytekstiilitaide.

Nykykoru kamppailee perinteisen korun kanssa kyseenalaistaen perinteisen korun doksia tai käsitellen niitä toisin. Doksia ovat suhde kauneuteen ja siihen liittyvät käsitykset samalla tavalla kuin käsitykset kehollisuudesta, koristautumisesta, materiaaleista ja aiheista. Bourdieun kenttäteorian mukaisesti nykykoru heterodoksan edustajana tulee murtamaan taiteen kentän ortodoksaa ja toimintakulttuuria.

Contemporary jewellery is jewellery art which differentiates from traditional jewellery. It is an international phenomenon which has so far been insufficiently researched and defined, and which is by definition contrasted with contemporary art as a whole. The essential characteristics of contemporary jewellery are generally considered to include the usage of new materials, techniques and subject matter, as well as the utilization of new ways to approach the corporeal and jewellery-like aspects of jewellery. This research examines what contemporary jewellery is and how it places in the field of the art, based on the discussion it has generated and by the doxas and struggles that contemporary jewellery faces. A doxa is a term used by Pierre Bourdieu to describe things which are self-evidently or generally agreed to be true.

The research material consists of interviews of exhibition audience and jewellery artists, questionnaires, media materials and various literature in the field of jewellery. Much of the material was assembled in the international KORU2 exhibition in Lappeenranta in 2006. The interviews were conducted as theme interviews. The research literature includes both Finnish and international material. The material was analysed using two methods: first using grounded theory, and subsequently through discourse analysis. The pictorial material has been analysed from the point of view of visual culture, applying both traditional as well more new methods of image analysis. The theoretical basis of the study has been Pierre Bourdieu’s field theory.

In my research I uncovered four different types of discourse that are useful in shaping views of contemporary jewellery. These discourses are named, in accordance with Bourdieu’s metaphor as religion, new fundamentalist discourse, old fundamentalist discourse, discourse of upholding tradition and discourse of renewing. In accordance with their names, these forms of discourse seek to either maintain the orthodoxa, the current ruling situation in the field, or to offer heterodoxa, the change. These various discourses define the essence and boundaries of contemporary jewellery and locate its position on the field of art. The combining factor with the two fundamentalist discourses is the strong belief in the justifications of one’s own position, which presents itself as tight boundaries. In the discourse of upholding tradition, jewellery is generally viewed from a historical perspective, and change is expected to happen under the terms presented by tradition. In the discourse of renewal, the changing of jewellery becomes an accepted reality, but the boundaries of what jewellery is are not defined.

These discourses currently struggle with each other in the jewellery sector. These struggles culminate in varying conceptions concerning the essential features which create a piece of jewellery. The doxas associated with jewellery, according to my study, include the corporeal aspects of jewellery, beauty, gender, jewellery-likeness, decorative aspects, techniques and materials, and the fundamentals of jewellery making. Relations between discourses and these doxas vary: for example, beauty is generally an uninteresting issue for renewers and new fundamentalists, but an absolute essential part for upholders and old fundametalists. Doxas are vital in differentiating traditional and contemporary jewellery.

In this research, contemporary jewellery does not manifest as a precise, homogeneous phenomenon, but rather as something in a constant state of metamorphosis. The study emphasizes the international, yet invisible presence of contemporary jewellery in the art field. It challenges traditional jewellery by allowing not only hangable pieces, but allowing the piece to exist as an object, a photo, or as spatial art. The basics of creating contemporary jewellery exist in the creative process, so the materials and techniques are chosen based on the idea at hand, unlike with traditional jewellery design.

In the internal struggle within the field, contemporary jewellery is not on equal ground with contemporary art as a whole. This is despite the relative similarities in practices between contemporary jewellery and contemporary art, as well as similarities which link body art with contemporary jewellery. Contemporary jewellery is a remarkably marginal phenomenon compared to contemporary art and it’s infrastructure is weak.

My study shows that contemporary jewellery is up for a part in contemporary art as a whole, but is nonetheless stuck as an in-between of art and design. This is due to the history, traditions and marketing of jewellery, all of which have sculpted general conceptions of jewellery. Because of it’s practical essence and decorative aspects, jewellery is not seen as an art form, but as decorative pieces of everyday objects. Caught in a similar situation are ceramics and contemporary textile art.

Contemporary jewellery battles the traditional jewellery by questioning the existing doxas or reusing them. These include the relation to and views concerning beauty, corporeality, decoration, materials and subjects. According to Bourdieu’s field theory, contemporary jewellery as a representative of the heterodoxy will change the orthodoxa and the action mechanisms of the art field.