European Convention on Human Rights and transition of the legal culture : reception of the argumentation of the European Court of Human Rights by the Finnish supreme jurisdictions

Abstract

Tämä väitöskirja tarkastelee Suomen oikeuskulttuurin muuttumista siitä lähtien, kun Suomi liittyi Euroopan ihmisoikeussopimukseen (ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehty eurooppalainen yleissopimus). Ihmis- ja perusoikeuksien suojaamiseen liittyvä oikeuskulttuuri on laaja käsite ja tutkimuksen rajaamiseksi sillä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa ihmisoikeussopimuksiin ja perustuslakiin sisältyvien oikeuksien soveltamista ja tulkintaa sekä niihin perustuvaa oikeuskäytäntöä. Tutkimus on myös rajattu koskemaan Euroopan ihmisoikeussopimusta ja siihen liittyvää Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä ja niiden vaikutusta Suomen kansalliseen oikeuskäytäntöön. Kansallinen oikeuskäytäntö on rajattu koskemaan korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden päätöksiä. Suomen valtiosäännön kehitystä ja perusoikeussääntelyä verrataan Euroopan ihmisoikeussopimukseen, ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä tarkastellaan ja verrataan suomalaiseen oikeuskäytäntöön. Tutkimus perustuu laajaan oikeusvertailevaan lähestymistapaan, jossa on huomioitu muiden ihmisoikeussopimusten vaikutus ja käytetty vertailukohtina tietyin kriteerein valittujen ihmisoikeussopimuksen osapuolten kansallisia valtiosääntöperinteitä, perusoikeussääntelyä ja tuomioiden tyyliä sekä laintulkinnan periaatteita. Näitä on tarkasteltu erityisesti sen varmistamiseksi, että johtopäätöksissä huomioidaan muiden Suomen oikeusjärjestelmän ulkopuolisten tekijöiden vaikutus korkeimpien oikeuksien diskurssiin. Oikeuskäytännön tutkimuksessa on käytetty yksityiskohtaisempaa vertailua diskurssianalyysin avulla.

Tutkimus perustuu olettamukseen, että oikeuskulttuuri on muuttunut kolmessa vaiheessa siitä lukien, kun Suomi liittyi Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Ensimmäisessä vaiheessa oikeuskulttuuri on muuttunut sekä Suomessa että koko Euroopassa ihmisoikeussopimuksen tekemisen seurauksena, kun neuvotteluihin osallistuneiden valtioiden valtiosääntö- ja perusoikeusperinteet saivat rinnalleen yhteisen eurooppalaisen oikeusperustan ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien suojaamiseksi sekä tähän liittyvän valvontamekanismin. Suomi oli jo aiemmin ratifioinut Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen, jonka sisältö muistuttaa monilta osin Euroopan ihmisoikeussopimuksen määräyksiä, joten sisällöltään Euroopan ihmisoikeussopimus ei ollut kovinkaan vieras. Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimusta ei kuitenkaan juurikaan sovellettu oikeuskäytännössä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen vaikutusta Suomen oikeuskulttuuriin on pidetty merkittävämpänä siitä huolimatta, että kehitys alkoi pari vuosikymmentä aiemmin. Euroopan ihmisoikeussopimukseen liittymisen aikoihin muutettiin myös Suomen perustuslain perusoikeussäännökset, perustuslain ja ihmisoikeussopimuksen yhtenäisen tulkinnan ja perusoikeussäännösten suoran sovellettavuuden varmistamiseksi. Tämä on osaltaan vahvistanut ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien suojaa Suomessa.

Euroopan ihmisoikeussopimus kuitenkin saa osan merkityksestään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kautta. Toisessa vaiheessa Suomen ihmis- ja perusoikeuksien suojaan liittyvä oikeuskulttuuri on muuttunut sen seurauksena, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tulkinnut ihmisoikeussopimuksen määräyksiä yksittäisissä tapauksissa. Näistä on ajan myötä muodostunut yhtenäinen tulkintakäytäntö, jonka myötä ihmisoikeustuomioistuin on eräiden sopimusmääräysten osalta laajentanut niiden merkitystä tai soveltamisalaa huomattavastikin siitä, mitä sopimusmääräyksistä niiden kirjaimellisen tulkinnan valossa ilmenisi. Tuomioistuin on toistuvasti käsitellyt sopimusta elävänä instrumenttina ja on antanut osalle siinä käytetyistä käsitteistä itsenäisen merkityksen, joka voi poiketa kansallisen oikeusjärjestelmän mukaisesta merkityksestä, siitä huolimatta, että kansallisilla oikeusjärjestelmillä ja niitä edustavien tuomareiden henkilökohtaisilla taustoilla ja kokemuksella on vaikutusta oikeuskäytännön kehittymiseen. Ihmisoikeustuomioistuimen käytäntöä ja tuomioistuimen diskurssia tarkastellaan sen soveltamien tulkintaperiaatteiden valossa siitä näkökulmasta, minkälaisia merkkejä oikeuskulttuurin muuttumisesta niihin liittyviin esimerkkitapauksiin sisältyy. Toista oikeuskulttuurin muuttumisvaihetta koskeva tutkimus perustuu olettamukseen, että ihmisoikeustuomioistuin tulkitsee sopimusta itsenäisesti, mikä aiheuttaa haasteen omaksua sen tulkinnat kansallisissa oikeusjärjestelmissä, joissa sopimusta myös sovelletaan. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö on huomattavasti vahvistanut ihmis- ja perusoikeuksien suojaa, ottaen huomioon, että tuomiot ovat sitovia valtiolle, ja niitä myös Suomessa pidetään vahvana oikeuslähteenä.

Kolmannessa vaiheessa oikeuskulttuuri on muuttunut kansallisissa tuomioistuimissa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön seurauksena. Ensinnäkin tuomioistuimen oikeuskäytännöllä voi olla vaikutusta kansalliseen lainsäädäntöön siinä tapauksessa, että lainsäädäntöä pidetään ihmisoikeussopimuksen määräysten vastaisena. Toiseksi sen oikeuskäytännöllä on vaikutusta siihen, millä tavalla kansalliset tuomioistuimet soveltavat ja tulkitsevat oikeuslähteitä. Euroopan ihmisoikeussopimus ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö saavat todellisen merkityksensä sen perusteella, missä määrin kansalliset tuomioistuimet soveltavat niitä. Tämän kolmannen oikeuskulttuurin muuttumisen vaiheen tutkimus perustuu olettamukseen, että kolmas vaihe Suomessa ei alkanut välittömästi ihmisoikeussopimukseen liittymisen ajankohtana, vaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun tuomioistuimet alkoivat soveltaa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä todellisena oikeuslähteenä. Korkeimpien oikeuksien oikeuskäytäntöä tarkastellaan muutaman Suomen näkökulmasta merkittävimmän sopimusartiklan valossa. Kolmas vaihe on ikään kuin tutkimuksen huipennus, jonka tarkoituksena on osoittaa kahden ensimmäisen muutosvaiheen tutkimuksen avulla, mistä syystä ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön syvällinen soveltaminen ja sisäistäminen on haaste suomalaisille tuomioistuimille. Ydinargumentti kolmannen tutkimusvaiheen osalta on, että Suomen ylimmät tuomioistuimet ovat yhä enenevässä määrin alkaneet soveltaa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä ja ovat muuttaneet vähitellen tapaa, jolla sen tuomioihin viitataan. Tämä muutos ei ole vielä päättynyt, mutta ihmis- ja perusoikeuksien suojaan liittyvä oikeuskulttuuri on vahvistunut.

Ihmis- ja perusoikeuksien suojaan liittyvän oikeuskulttuurin muuttumiseen vaikuttavat kuitenkin useat tekijät. Olisi virheellistä väittää, että kansallisten tuomioistuinten oikeuskäytäntö on muuttunut pelkästään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön seurauksena. Tähän ovat Suomessa vaikuttaneet erityisesti muut kansainväliset ihmisoikeussopimukset, oikeusjärjestelmän kansainvälistyminen, Suomen jäsenyys Euroopan unionissa sekä EU:n lainsäädäntö ja EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntö, tarvittavat muutokset kansalliseen lainsäädäntöön, mukaan lukien perustuslain muutokset, ja muutokset yleisessä suhtautumisessa kansainvälisiin oikeuslähteisiin. Lisäksi on muistettava, että oikeuskulttuuri ei voi muuttua täydellisesti ilman perustavaa laatua olevaa ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien ymmärtämistä koko yhteiskunnassa, mukaan lukien lainsäätäjä, poliittiset päätöksentekijät ja tuomioistuinlaitos. Tämä tutkimus on rajattu tarkastelemaan pelkästään ylimpiä kansallisia tuomioistuimia, mutta peruslähtökohtana on, että ylimpien tuomioistuimen tuomioiden diskurssi heijastaa oikeuskulttuurin muuttumista. Verrattuna aiemmin ihmisoikeussopimuksesta ja sen vaikutuksista tehtyihin tutkimuksiin Suomessa, tämä väitöskirja poikkeaa valitun lähestymistavan osalta ja tutkimuksen viimeisessä vaiheessa keskittyy syvällisempään oikeuskäytännön vertailevaan tutkimukseen diskurssin kautta, mikä jossain määrin tarkentaa aiempia havaintoja. Tällä on myös vaikutusta tutkimuksen johtopäätöksiin.