Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa

Abstract

Tutkimuksessa on kyse parisuhdeväkivaltailmiön sovittelukäytännöistä. Hahmotan parisuhdeväkivaltarikosten sovittelumenettelyä käytännön toimintana ja oikeuden instituutiona sen yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tarkastelen sovittelukäytäntöjä empiirisesti erityisesti uhrinäkökulmasta. Suomessa valtaosa sovitteluun ohjautuvista lähisuhdeväkivaltarikoksista on parisuhdeväkivaltaa, jossa uhri on nainen ja epäilty tekijä hänen nykyinen tai entinen kumppaninsa. Parisuhdeväkivallan sovittelumenettely on kytketty rikosoikeusjärjestelmään, mutta sillä on yhteys myös sosiaalipalveluihin. Menettelyssä on kyse sovittelulain mahdollistamasta toimintatavasta, jossa konflikti palautetaan asianosaisten selvitettäväksi, jotta he voivat käsitellä rikoksesta sen uhrille aiheutuneista henkisistä ja aineellisista haitoista sekä pyrkiä omatoimisesti sopimaan niiden hyvittämisestä. Parisuhdeväkivaltarikoksissa sovittelu ja sopimukseen suostuminen johtavat tyypillisesti syyttäjän syyttämättäjättämispäätökseen eli toimenpiteistä luopumiseen rikosprosessissa. Paikannan parisuhdeväkivallan sovittelua kriittisesti lähestyvän tutkimukseni väkivallan käytäntöjä ja avuntarpeiden tunnistamista palvelujärjestelmässä koskevien tutkimusten joukkoon. Analyysi on aineistolähtöistä, mutta myös teoriasidonnaista siten, että aineisto ja teoria ovat keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Aineistoista tehdyt havainnot ovat tutkimusprosessin edetessä sidottu teoriaan. Teoreettisena viitekehyksenä lähestyn parisuhdeväkivallan sovittelua yhteiskunnallisen hallinnoinnin, sukupuolistuneen väkivallan, moraalisten järjestysten, toimijuutta sekä haavoittuvuutta koskevan käsitteistön näkökulmia yhdistellen. Hallinnan analytiikasta käsin ymmärrän sovittelun uusliberaalina hallinnan tai käyttäytymisen ohjailun muotona, joka korostaa sopimuksellisuutta. Sovitteluinstituutio on hallintavallan käyttäjä sekä käytäntöjä luova toimija, joka määrittää kohteitaan eli väkivallan osapuolia; subjektin asemaa ja toimijuutta. Samalla se menettelyssään osallistuu etenkin uhrin haavoittuvuuden määrittelyyn. Hallintavallan käsittein voidaan analysoida sekä yleisesti subjektiin kohdistuvia käytäntöjä että yksilötasoisia subjektin toimijuuteen vaikuttavia itsen muovaamisen käytäntöjä. Sopimukset ovat hallinnan välineitä, jotka tuottavat asiaintiloja ja tietynlaista ymmärrystä; ne ovat vapaaehtoista, mutta vahvasti ohjautuvaa sitoutumista sovitteluinstituution ideologian määrittämien suuntaviivojen mukaisesti. Tarkastelen sovittelua myös institutionalisoituneena puhetapana, joka hallinnoijana ja tietämisen retoriikkana rakentaa moraalijärjestystä koskien parisuhdeväkivaltaa, sukupuolta, uhriutta ja tekijyyttä. Moraalisen järjestyksen termillä viittaan niihin oikeuksiin, vastuisiin, velvollisuuksiin ja syyllisyyksiin, joita puheteoissa väkivaltaa sekä uhrin ja epäillyn tekijän asemia koskien rakennetaan. Tutkimuksessa kysytään: 1) Miten parisuhdeväkivaltarikos merkityksellistyy osana sovittelumenettelyn käytäntöjä? ja 2) Millaista toimijuutta sovittelumenettelyssä luodaan parisuhdeväkivallan uhrille ja epäillylle tekijälle? Tutkimus on empiirisiltä aineistoiltaan ja lähestymistavoiltaan moninainen. Aineisto koostuu seuraavista toisiaan täydentävistä kokonaisuuksista: 1) Kaikille Suomen sovittelutoimistoille ja kolmelle väkivaltatyötä tekevälle järjestölle osoitetut kyselyt, lisäksi kaksi Suomen Sovittelufoorumi ry:n julkaiseman opaskirjan artikkelia, 2) 146:n eri parisuhdeväkivaltatapauksen sopimusasiakirjat, 3) kaksi sovittelutoimistossa tehtyä asiantuntijahaastattelua, 4) parisuhdeväkivallan sovittelun uhriteemaisessa työryhmässä käyty asiantuntijakeskustelu sekä 5) parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyyn osallistuneen uhrin haastattelu. Aineistojen erilaisuus on johdattanut tutkimusta monimenetelmälliseksi. Analyysimenetelmien osalta kyselyvastausten, artikkelitekstien, asiantuntijahaastattelujen sekä parisuhdeväkivallan uhrin haastattelua analysoin sisällönanalyyttisesti. Sopimusasiakirjoja tarkastelen tarinallisen argumentaatioanalyysin avulla ja asiantuntijoiden keskustelua erittelen sekä argumentaatio- että retorisen analyysin keinoin, lisäksi käytän kevyttä kategoria-analyyttistä otetta. Analyysin tuloksena esitän, että sopimuksellisuuden myötä parisuhdeväkivaltarikos häivyttyy. Sen seurauksena sekä uhrin että epäillyn tekijän toimijuudelta katoaa kärki. Väkivaltarikos määrittyy sopijaosapuolten kahdenvälisenä ristiriitana, jonka eskaloituminen näyttäytyy yksittäisenä, lievänä ja tahattomana vahinkona. Uhriuden merkitys eli sen olemassaolo ja väkivallan vahingoittavat seuraukset katoavat. Esitän, että sovittelumenettelyn instituutionaalisissa nykykäytännöissä uhri samalla vastuutetaan väkivallasta ja jätetään vaille suojelua. Uhrin oikeusturvan, oikeuksien, etujen, tarpeiden ja uhriutumisen prosessuaalisuuden kannalta nämä yhdessä saattavat tarkoittaa moninkertaista uhriutumista. Nykyinen parisuhdeväkivallan sovittelumenettely ole toimiva osa palvelujärjestelmän väkivaltatyötä, vaan osa rikosoikeusprosessia. Ehdotan, että väkivallan ennaltaehkäisemiseksi, katkaisemiseksi ja jälkihoitamiseksi tulee kehittää sovitteluun ohjaamisen sijaan osapuolten auttamis- ja tukipalveluita. Palveluohjauksen kautta uhrit ja tekijät saavat apua väkivalta- ja muihin ongelmiin sekä tukea niistä selviytymiseen. Parisuhdeväkivaltatapauksissa sovittelun ei tule missään tilanteessa korvata rikosoikeusprossia.

This study examines mediation practices in cases of violence crimes in intimate relationships. In this study, mediation is seen as a practical procedure and an institution of the criminal justice system in the context of Finnish society. The purpose of the study is to contribute empirical knowledge about mediation practices, especially from the victim’s point of view. In Finland, the majority of cases of domestic violence crimes that lead to mediation are cases of violence in an intimate relationship where the victim is a woman and the offender is a current or former male partner. The mediation of intimate partner violence is attached to the criminal justice system, but it also has a loose connection with social services. The most important law is the Act on Conciliation in Criminal and Certain Civil Cases. Based on the law, mediation is a voluntary method of conflict management in which the mediator, through a particular mediation process, helps those involved reach an agreement that satisfies the a rguing parties. The aim of mediation is to agree independently on how to compensate the victim for the harm caused by an offence. In cases of violence crimes in intimate relationships, consenting to sign the mediation agreement typically means that the prosecutor drops the charges.

The study is based on qualitative data. However, the interaction between data and theory is constant. The observations from the data are bounded to the theory during the research process. Mediating cases of intimate partner violence is examined in the framework of combining the concepts of governmentality, gendered violence, moral orders, agency and vulnerability. Mediation is seen as a neo-liberalistic form of administration or governmentality that emphasizes the reconciliation between the parties. Mediation as an institution of the criminal justice system is an administrator and an actor creating the practices that define the parties of the violence; the position and the agency of the subject. At the same time mediation procedures define especially the vulnerability of the victim. Governmentality as a concept refers both to the practices that are directed toward a subject from above and the individual practices that shape the agency of the subject as a target of self-management. Mediation agreements are the instruments of administration and they create certain facts and understanding. The agreements are voluntary but a strongly directed commitment to the guidelines of the institutionalized mediation ideology. As a rhetoric of knowing, the institutionalized practices of mediation in the work of different actors who encounter mediation of intimate partner violence, such as the police, prosecutors, officials and mediators, are building the moral order concerning intimate partner violence, gender, the victim and the offender. The term moral order refers to those rights, responsibilities, obligations and guiltiness that are constructed in the institutionalized rhetoric dealing with the positions of the victim and the offender.

The study pursues its aims through the following questions: 1) How the meaning of violence of the crime in intimate relationship takes on as a part of the mediation practices and 2) How are the agencies of the victim and the offender constructed in mediation practices? The diverse data consist of five complementary sets: 1) inquiries to all Finnish mediation offices and three organizations that encounter mediation of intimate partner violence, and the Finnish Forum for Mediation guidebook texts that deal with the mediation of intimate partner violence, 2) mediation documents in 146 cases of intimate partner violence, 3) interviews with two mediation office experts, 4) discussion with experts in the workshop of mediating intimate partnership violence from the victim’s point of view and 5) interview with one victim of intimate partnership violence who has participated in mediation. The analysis is data driven, with content analysis being the method applied in inquiries, guidebook texts, and interviews with mediation office experts and with the victim. Mediation documents are analysed using narrative argument analysis and discussion with both argument and rhetorical analyses and a slight touch of category analysis.

The study argues that in intimate partnership violence mediation practices, the violence crime itself fades in the procedure of reaching a mediation agreement. In the context of mediation, the violence crime is displayed as a single, non-severe, unintended and accidentally escalated conflict between two equal parties. As a consequence, the real agency of both the victim and the offender vanishes. In particular, the meaning of being a victim, its existence and its damaging consequences disappear. The victim is not recognized and interpreted as a victim. On the contrary, the study argues that in the current mediation practices, the victim of intimate partner violence is equally responsible for the conflict that has led to violence crime. At the same time, one experiences violence and is left without protection. Together, all these processes can cause multiple and severe victimization. The study calls for attention to intimate partner violence mediation practices, which are not a functional part of the services provided by social work and health-care professionals or organizations that have expertise in violence and that are used to encountering and working with victims and offenders subjected to close relationship violence. Instead of mediation, the study emphasizes the need for co-operation between different professionals and services that use prevention, intervention and monitoring of intimate partner violence and help and support people subjected to problems concerning violence, alcohol and mental health in order to cope in everyday life. Mediation in cases of violence in intimate relationships must never replace criminal justice proceedings.