Visual Discussions : Understanding the socio-cultural functions of vernacular photography in contemporary communities

Abstract

Using photographs for communication – as tools for visual discussion – is typical in various contemporary communities. Understanding the functions of sharing photographs among community members is important, because the history does not go back very far. As a research object, vernacular photography has been studied actively since the 1970s as a practice within families and among relatives and close friends. Before digitalization, these naturally formed groups created spheres for amateur photography; where people engaged in photography, the results were looked at and archived in picture frames, albums and shoeboxes. Photographic communicational dimensions occurred mostly privately within families and within the bordering walls of a home or a work office. Digitalization, new camera technology (photographs forming on a sensor and not film) and the birth of networks, have made taking, editing and sharing photographs faster, easier and cheaper, simultaneously also imposing new requirements for research. As the photographic communicational dimensions expanded significantly via digital networks, photography has consequently become simultaneously more private and public. On the one hand, personal and privately operated camera-phones emphasize individuality in the sense that every individual has their own device, and shared cameras are rare, if not non-existent. On the other hand, as these same devices are connected to a network of various communities, it makes photographic sharing easy and therefore more public, if so desired. Concerning this development, the purpose and goal of this dissertation is to add to the understanding of the socio-cultural functions of vernacular photographs in contemporary communities. The doctoral thesis consists of a media production and three peer-reviewed articles. It falls inside the practice-led research field, where the dissertation is commenced with practice, which in this case was a semi-rural community media production. It counts for a central piece of methodology by providing a learning process and by building understanding about community communication. Simultaneously, it steered the approaches of the following more traditional peer-reviewed articles. As a body of qualitative research, the research data was mostly gathered through semi-structured interviews and analysed through content analysis and interpretive concept analysis. The main findings suggest that the socio-cultural functions of vernacular photography in communities are vast. They count as emotional and informational content in creating and maintaining relationships, in identity forming by self-presentation and self-expression. As examples, these photos are used as tools for sharing locations, activities, accomplishments, ideas, humour, likes and opinions among other members of a given community. Photographs are not only able to create visual co-presence between the sender and the audience; they are practical in conveying useful information and helping memory. Sharing photographs works best when the community succeeds in fulfilling its members’ needs and expectations regarding the content. The main contribution of the thesis is in providing theoretical refinement to vernacular photography research. It introduces the concept of visual discussion, that refers to communication occurring inside contemporary communities primarily in the form of exchanging photographs without excluding other visual elements. In contemporary communities, photos are tools for discussion through the jointly agreed social media channels. Photographs supplement other modes of discussing because they are an easy, fast, free and a self-explanatory way to communicate. Other significant contributions include analysing the role of self-disclosure as an agent between private and public photographs and the change in the media environment for the established media houses thanks to readers’ images.

Valokuvien käyttäminen kommunikoinnin välineenä – visuaalisena keskusteluna – on tavanomaista nykyajan yhteisöissä. On tärkeää ymmärtää valokuvien jakamisen uusia funktioita yhteisöissä, sillä nykymuotoisen jakamisen historia ei ole kovin pitkä. Ylipäätään arkivalokuvaamista (eng. vernacular photography) perheiden, sukulaisten ja ystävien keskuudessa on tutkittu vasta 1970-luvulta alkaen. Ennen digitalisaation aikaa näissä luonnostaan syntyneissä ryhmissä otettiin ja katseltiin tulostettuja valokuvia. Niitä säilytettiin ensisijaisesti albumeissa tai kenkälaatikoissa ja pieni osa päätyi esille piirongin päälle kehystettyinä. Valokuvien jakamisen piirin kuuluivat sukulaiset ja ystävät. Digitalisaatio, uusi kamerateknologia (valokuvat muodostuvat filmin sijaan sensorille) sekä informaatioverkostojen synty ovat sekä nopeuttaneet että helpottaneet valokuvien ottamista, muokkaamista ja jakamista sekä tehneet siitä huomattavasti edullisempaa. Samalla on syntynyt uusia näkökulmia arkivalokuvaamisen tutkimukseen. Kun valokuvallisen kommunikaation piiri on laajentunut digitaalisten verkostojen myötä, valokuvauksesta on tullut samanaikaisesti sekä yksityisempää että julkisempaa. Yhtäältä henkilökohtaiset kamerapuhelimet korostavat yksilöllisyyttä, sillä lähes jokaisella on oma laite ja yhteisistä kameroista on tullut harvinaisia. Toisaalta nämä samat laitteet ovat kytkettyinä erilaisten yhteisöjen verkostoon, mikä tekee valokuvien jakamisesta helppoa ja laajemmin julkista, jos niin halutaan. Tämä kehitys toimii lähtökohtana väitöskirjatutkimukselle, jonka tavoitteena on lisätä ymmärrystä arkivalokuvaamisen sosiokulttuurisista funktioista nykyajan yhteisöissä. Väitöskirja koostuu käytännön mediatuotannosta sekä kolmesta vertaisarvioidusta artikkelista. Se sijoittuu käytäntölähtöisen tutkimuksen (eng. practice-led research) alalle. Työ alkoi käytännön toiminnasta eli esikaupunkialueella toteutetusta mediatuotannosta, joka muodosti keskeisen osan koko väitöskirjan oppimisprosessia, lisäten ymmärrystä yhteisöjen sisäisestä viestinnästä. Samalla se määritti sitä seuranneiden, perinteisempien vertaisarvioitujen artikkelien lähestymistapoja. Väitöskirjan artikkelit edustavat laadullista tutkimusta. Merkittävimmässä roolissa datan keräämisessä olivat teemahaastattelut. Analyysimenetelminä käytettiin muuan muassa sisällönanalyysiä sekä tulkitsevaa konseptianalyysiä. Tärkeimmät tutkimustulokset viittaavat siihen, että arkivalokuvaamisella on monia sosiokulttuurisia funktioita erilaisissa yhteisöissä. Valokuvat välittävät sekä tunteita että tietoa. Ne tukevat näin uusien ihmissuhteiden luomista ja olemassa olevien ylläpitoa sekä identiteetin muodostamista itsensä esittämisen ja itseilmaisun kautta. Arkivalokuvia käytetään esimerkiksi sijainnin, aktiviteettien, saavutusten, ajatusten, huumorin, mielenkiinnon kohteiden ja mielipiteiden jakamiseen yhteisöissä. Valokuvat kykenevät luomaan vastaanottajalle läsnäolon tunteen ja välittämään hyödyllistä tietoa sekä auttamaan jonkin asian muistamisessa. Valokuvien jakaminen toimii parhaiten silloin, kun kuvasisältö vastaa yhteisön jäsenten odotuksia ja tarpeita. Tämän väitöskirjan tärkein anti on arkivalokuvaamisen tutkimuksen teorian täydentäminen. Se esittelee visuaalisen keskustelun konseptin, joka viittaa nyky-yhteisöjen sisällä esiintyvään, ensisijaisesti valokuvia vaihtamalla tapahtuvaan kuvaviestintään. Tämänkaltainen viestintä sisältää usein myös muita visuaalisia elementtejä. Yksilöiden lisäksi myös organisaatiot osallistuvat visuaaliseen keskusteluun. Valokuvat ovat siis nyky-yhteisöissä kommunikoinnin muoto, jota käytetään valituilla sosiaalisen median kanavilla. Valokuvat täydentävät muuta keskustelua, sillä ne ovat helppo, nopea, ilmainen ja selkeä kommunikoinnin väline. Lisäksi väitöskirjassa analysoidaan henkilökohtaisten valokuvien jakamisen harkintaa (eng. self-disclosure) sekä vakiintuneiden mediatalojen toimintaympäristön muutosta lukijan kuvien seurauksena.