Knowledge Integration in Co-management : A Study on the People of the Mount Cameroon National Park

Abstract

This thesis illustrates the agency of indigenous residents and the persistence of their ways of knowing the land in a national park. It explores the relations between officials and local people in the co-management of the Mount Cameroon National Park (MCNP) and its adjacent communities, relations characterised by unequal power. Previous literature in the critical studies of co-management shows that the decision-making agenda in resource management, typically based on top-down procedures, rarely respects local knowledge. Rather, management schemes reproduce practices of exclusion from the land. Beyond this criticism, we know little about the transformative ways in which people respond to inequalities in the system. The present work contributes to co-management theory by revealing simultaneous compliance with and opposition to various relations of power in which people use official and unofficial strategies to attain their needs within a system of resource management. Following the creation of the MCNP in 2009, the state introduced a co-management plan to promote the sustainable management of natural resources on Mount Cameroon. Through membership in village forest management committees (VFMC), the locals living adjacent to the MCNP provide feedback for revising the plan every five years. There are, however, mixed opinions about the degree to which this system incorporates local needs in decision making. For example, although the concept of co-management should imply that there is a partnership among equals, previous studies have shown that some parties to co-management may be powerful and some powerless.

While the literature questions the effectiveness of co-management, not an ample of studies have been done that address how people working under the shadow of inequality develop alternative means for their livelihoods to thrive. Where previous studies have often identified resource management initiatives that fail to empower local people, not enough attention is given to how people affected by these initiatives make space for achieving their needs. In an effort to address this gap, this thesis draws on a theoretical framework informed by insights into the interplay between power, hierarchy and egalitarianism. This is then applied to analyse power relations in the MCNP and how such relations trigger practices that serve to sustain a society’s culture. Using an ethnographic inquiry, the study draws on empirical evidence from officials of state agencies, non-governmental organisations, sub-divisional councils as well as locals from village groups involved in the co-management of the MCNP. The results suggest that even when co-management does not provide space for the proper integration of local knowledge, people can preserve their culture and livelihoods through acts of cultural resilience, and agency and the use of traditional knowledge. As agents, people can concurrently follow and circumvent a system to cope with changes in the local environment. For example, through conservation development agreements (CDA), the park regime provides incentives to boost agricultural activities among the locals in exchange for their limiting their reliance on biodiversity in state-protected areas. While some individuals welcome this approach for the income benefits it affords, others resist the system when it hinders their freedom to exercise customary rights on the land. This being the case, people engage in a twofold set of practices that allow cultural continuity in the context of co-management.

Tässä tutkielmassa tuodaan esiin, miten alkuperäiskansaan kuuluvien paikallisten asukkaitten toiminta ja periksiantamattomuus tulevat esiin kansallispuiston alueella toimittaessa. Tutkimuksen kohteena on viranomaisten ja paikallisten yhteistoiminta Kamerunin kansallispuistossa ja millaisena epätasa-arvoiset valtasuhteet näkyvät rinnakkainelossa. Aiempi yhteisjohtajuutta koskeva kriittinen kirjallisuus tuo esiin, että resurssien käytöstä päätettäessä annetut ohjeet ovat usein ylhäältä alas ruohonjuuritasolle annettuja. Päätöksenteossa harvoin otetaan huomioon paikallisten asukkaitten asiantuntijuus. Sitä vastoin vahvistuu käsitys, että alkuperäiskansan suhtautumista maan omistajuuteen ei oteta huomioon. Kritiikkiä kohdistuu myös siihen, että emme tunne tarpeeksi keinoja, miten ihmiset saadaan tunnistamaan kohtaamaansa epätasa-arvo ja toimimaan sellaista järjestelmää vastaan. Kaiken kaikkiaan tämän opinnäytteen tarkoitus on tuoda esiin yhteisjohtamisen teorian kautta sitä, millaisina epätasa-arvoiset valtasuhteet näyttäytyvät ja millaisia virallisia ja epävirallisia tapoja on käytössä, kun osapuolet haluavat saada omat tarpeensa tyydytetyksi. Kun Kamerun-vuoren luonnonpuistoaluetta oltiin luomassa vuonna 2009, esitteli Kamerunin valtio suunnitelman alueen yhteisjohtamisesta. Tavoitteena oli saada alueen luonnonvarat säilymään kestävällä pohjalla. Ne, jotka asuvat lähellä kansallispuistoa ja kuuluvat kylien metsänhoidollisten komiteoiden (VFMC) jäsenyyteen, saavat antaa palautetta suunnitelmasta joka viides vuosi. Tästä vaikuttamisen mahdollisuudesta huolimatta on olemassa eri käsityksiä siitä, miten paikallisten asukkaitten tarpeet tulevat huomioiduksi. Esimerkiksi vaikka yhteisjohtamisen perusmalliin kuuluu oleellisesti se, että kaikilla osapuolilla on tasaveroiset mahdollisuudet vaikuttaa päätöksentekoon, ovat viimeisimmät havainnot osoittaneet, että yhteisjohtamisessa toisilla on valtaa enemmän kuin toisilla.

Tämä selvitys kyseenalaistaa yhteisjohtamisen vaikuttavuuden. Tähän mennessä julkaistu kirjallisuus yhteisjohtajuudesta ei osoita tarpeeksi, että epätasa-arvoisessa asemassa olevat ihmiset kehittävät vaihtoehtoisia tapoja tulla toimeen selviytyäkseen elämässään. Aiemmat tutkimukset ovat usein tuoneet esiin sen, että resurssijohtamisen keinoin ei paikallisia ihmisiä saada voimaantumaan. Tässäkään opinnäytteessä ei tule esiin, että ihmisten oma-aloitteisuus lisääntyisi tai ihmisten tarpeet tulisivat tyydytetyksi. Jotta voitaisiin vastata tähän haasteeseen, tässä tutkimus analysoi valtasuhteiden, hierarkian ja egelatarianismin yhteenkietoutumia, kuvaten laajempaa teoreettista katsantoa, jossa tutkitaan Kamerunin kansallispuiston alueella ilmeneviä valtasuhteita ja miten ne käytännössä vaikuttavat alueen kulttuurin säilymiseen kestävänä. Käyttämällä etnografista kyselytapaa, opinnäyte tuo esiin valtionhallinnon viranhaltijoitten, vapaaehtoisjärjestöjen, alueellisten komiteoiden ja kylien paikallisyhteisöjen mukanaolon Kamerunin kansallispuiston yhteisjohtamisessa. Tulokset osoittavat, että vaikka yhteisjohtamisen mallilla ei paikallistuntemusta saada tuoduksi täysin esiin, voivat paikalliset asukkaat jatkamalla sinnikkäästi toimintaa ja ammentamalla tietoa omasta kulttuuriperinnöstään käsin, saada oma kulttuuri ja asuinseutunsa säilymään. Ihmisten tulee keskeytymättä ja kiertelemättä jatkaa toimia kohdata paikalliseen ympäristöön kohdistuvia muutoksia. Esimerkiksi ympäristösuojeluohjelmien (CDA) avulla voivat kansallispuistojen hallintoviranomaiset tarjota paikallisille mahdollisuuksia maatalouden kehittämiseen lisäämällä tietoisuutta monimuotoisuuden säilyttämisestä valtion suojelualueilla. Kun saadaan muutamat yksittäiset ihmiset ottamaan suojeluohjelma käyttöön ja huomaamaan sen tuomat taloudelliset hyödyt, voivat toiset vastustavat tapaa, kun se on vastoin heidän vapauttaan ja käsitystään maasta. Ihmiset voivat sekä säilyttää vahvan kulttuurisen asemansa että osallistua yhteisjohtajuuteen.

La présente thèse illustre l’agence des résidents autochtones et la persistance de leurs modes de connaissance de la terre dans un parc national. Elle explore les relations entre les autorités et les populations locales dans la cogestion du Parc national du Mont Cameroun (PNMC) et de ses communautés adjacentes, relations caractérisées par un pouvoir inégal. La littérature antérieure dans les études critiques de la cogestion montre que la gestion des ressources, typiquement basée sur des procédures descendantes, respecte rarement les connaissances locales des populations dans la prise des décisions. Au contraire, les schémas de gestion des ressources reproduisent les pratiques d’exclusion de la terre. Au-delà de cette critique, nous savons peu de choses sur les moyens de transformation par lesquels les gens répondent aux inégalités du système. Dans l’ensemble, le présent travail contribue à la théorie de la cogestion en révélant la conformité et l’opposition simultanées à diverses relations de pouvoir dans lesquelles les gens utilisent des stratégies officielles et non officielles pour atteindre leurs besoins dans un système de gestion des ressources. Après la création du PNMC en 2009, l’État a mis en place un plan de cogestion pour promouvoir la gestion durable des ressources naturelles du Mont Cameroun. Par le biais de l’adhésion aux comités villageois de gestion forestière (CVGF), les habitants des zones adjacentes au PNMC fournissent des informations pour la révision du plan tous les cinq ans. Cependant, les avis sont partagés quant à la mesure dans laquelle ce système intègre les besoins locaux dans la prise de décisions. Par exemple, bien que le concept de cogestion implique un partenariat entre égaux, des études antérieures ont montré que certaines parties à la cogestion peuvent être puissantes et d’autres faibles.

Alors que l’explication ci-dessus remet en question l’efficacité de la cogestion, pas assez de la littérature existante traite de la façon dont les personnes travaillant dans l’ombre de l’inégalité développent des moyens alternatifs pour faire prospérer leurs moyens de subsistance. Les études précédentes ont souvent identifié des initiatives de gestion des ressources qui ne parviennent pas à donner du pouvoir aux populations locales; pourtant, ces recherches ne montrent pas comment les personnes affectées par ces initiatives font pour satisfaire leurs besoins. Dans un effort visant à combler cette lacune, le présent travail de recherche puise dans le lien entre le pouvoir, la hiérarchie et l’égalitarisme, en tant qu’approche théorique globale plus grand pour examiner le cas des relations de pouvoir dans le PNMC et voir comment ces relations déclenchent des pratiques pour soutenir la culture d’une société. En utilisant une enquête ethnographique, l’étude s’appuie sur des preuves empiriques provenant de responsables d’agences d’État, d’organisations non gouvernementales, de communes d’arrondissements ainsi que de populations autochtones de groupes de villages impliqués dans la cogestion du PNMC. Les résultats suggèrent que même lorsque la cogestion n’offre pas d’espace pour l’intégration adéquate des connaissances locales, les gens peuvent préserver leur culture et leurs moyens de subsistance par des actes de résilience culturelle, d’agence et d’utilisation des connaissances traditionnelles. En tant qu’agents, les gens peuvent à la fois suivre et contourner un système pour faire face aux changements de l’environnement local. Par exemple, par le biais d’accords de développement de la conservation (ADC), le régime des parcs fournit des incitations pour stimuler les activités agricoles des habitants en échange de la limitation de leur dépendance à la biodiversité dans les zones protégées par l’État. Si certains individus accueillent favorablement cette approche pour les avantages en termes de revenus qu’elle procure, d’autres résistent au système lorsqu’il entrave leur liberté d’exercer leurs droits coutumiers sur la terre. Dans ce cas, les gens s’engagent dans un double ensemble de pratiques qui permettent la continuité culturelle dans le contexte de la cogestion.