Eurooppaoikeus ja kansallisen tuomion lopullisuus : tutkimus Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja EU-oikeuden vaikutuksista niiden kanssa ristiriitaisten kansallisten tuomioiden lopullisuuteen

Abstract

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten Euroopan ihmisoikeussopimus (EIS) ja EU-oikeus vaikuttavat tuomioiden lopullisuutta koskevien kansallisten normien (ylimääräinen muutoksenhaku ja oikeusvoiman ulottuvuus) tulkintaan ja soveltamiseen silloin, kun lainvoimaisessa kansallisessa tuomiossa loukataan jompaankumpaan eurooppalaiseen oikeusjärjestykseen kuuluvia normeja. Keskeisimpänä menetelmänä on systematisoida ja tulkita eurooppalaisia normeja sekä systematisoida rajapintaa eurooppalaisten normien ja kansallisten prosessioikeuksien välillä. Tutkimuksessa analysoidaan laajemmastakin näkökulmasta tuomioiden lopullisuuteen liittyviä kysymyksiä, kuten lopullisuusinstituution merkitystä sekä sitä, millä tavoin kumpikin eurooppalainen oikeusjärjestys turvaa omaa toteutumistaan kansallisissa prosesseissa ja mitä korjauskeinoja niissä on käytettävissä virheellisten tuomioiden tultua lainvoimaisiksi. Keskeisimmät tutkimustulokset voidaan kiteyttää seuraavasti.

EIS ja EU-oikeus turvaavat kumpikin omilla tavoillaan tehokasta toteutumistaan jo kansallisten prosessien vireilläolon aikana. EU-oikeus tekee tämän tiukemmalla otteella ja kattavammalla omalla perustuslaillisella kehyksellä kuin EIS. Tämän vastapainona EIS:n järjestelmään liittyy tehokas kansainvälinen jälkivalvonta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) taholta kansallisten oikeussuojakeinojen käyttämisen jälkeen. Järjestelmien eroavaisuudet heijastuvat siihen, millainen tuomionpurun rooli kummassakin järjestelmässä on ja miten eurooppaoikeus vaikuttaa lopullisuutta koskeviin kysymyksiin.

EIS:n järjestelmässä kysymys mahdollisesta eurooppaoikeuteen perustuvasta tuomionpurkuvelvollisuudesta ajankohtaistuu suhteellisen usein tapauksissa, joissa EIT on todennut sopimusloukkauksen, kun taas muissa tapauksissa kysymys tuomion purkamisesta jää kansallisen oikeuden varaan. EIT:n todettua loukkauksen EIS 46 artikla velvoittaa sopimusvaltion muun ohessa lopettamaan loukkauksen aiheuttaneen toiminnan, jos se jatkuu edelleen, sekä korjaamaan loukkauksesta aiheutuneet seuraukset (restitutio in integrum). Tuomionpurkua voidaan tilanteesta riippuen tarvita näiden velvollisuuksien täyttämiseksi. Lopettamisvelvollisuus aiheuttaa ehdottoman tuomionpurkuvelvollisuuden silloin, kun edelleen jatkuvaa loukkausta ei voida muutoin saada loppumaan. Restitutio in integrum -velvollisuuden osalta tarvitaan monisyisempää arviointia, johon vaikuttavat muun muassa mahdolliset vaihtoehtoiset korjauskeinot ja osin myös kansallisen purkunormiston tarjoamat mahdollisuudet. Euroopan neuvoston ministerikomitea valvoo EIT:n tuomioiden täytäntöönpanoa koskevien toimien riittävyyttä. Kuitenkin myös EIT itse on 2000-luvulla aktivoitunut tuomioidensa täytäntöönpanoa ja samalla myös kansallisten tuomioiden purkamista koskevissa kysymyksissä. Tämä on ilmennyt yhtäältä siten, että EIT on monissa tuomiossaan antanut signaalin tuomionpurun tarpeellisuudesta, ja toisaalta siten, että EIT on alkanut enenevästi tutkia sellaisia valituksia, jotka tosiasiassa kohdistuvat tuomionpurun epäämiseen loukkauksen todenneen aiemman EIT:n tuomion jälkeen.

EU-oikeudessa on varsin vahvana lähtökohtana tuomion lopullisuutta ja etenkin ylimääräistä muutoksenhakua koskevien kansallisten normien kunnioittaminen. Tämä on ymmärrettävää ottaen huomioon, että EU-oikeus turvaa toteutumistaan huomattavan tehokkailla oikeudellisilla välineillä jo kansallisten prosessien vireillä ollessa ja että lainvoimaisuuden jälkeisessä vaiheessakin käytössä on relevantteja vaihtoehtoisia keinoja (etenkin jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun periaate sekä rikkomusmenettely). EU-tuomioistuin tarkastelee kansallisen tuomion lopullisuutta koskevien normien hyväksyttävyyttä vakiintuneesti vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteita vasten. Vastaavuusperiaate edellyttää sitä, ettei esimerkiksi EU-oikeuteen perustuvia purkuvaatimuksia kohdella epäedullisemmin kuin vastaavia kansalliseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia. Tehokkuusperiaate edellyttää, ettei kansallinen lopullisuusnormisto vaikeuta EU-oikeudellisten oikeuksien toteutumista suhteettomasti. Se, että kansallisen purkunormiston soveltaminen katsottaisiin tehokkuusperiaatteen vastaiseksi, on korkean kynnyksen takana. Sen sijaan oikeusvoiman ulottuvuutta koskevan normiston soveltaminen johtaa herkemmin tehokkuusperiaatteen loukkaukseen, jos tietyn aiemman tuomion oikeusvoimavaikutus velvoittaisi toistamaan unionioikeudellisen virheen myöhemmissä eri oikeudenkäynneissä. Edelleen tehokkaan oikeussuojan periaatteella saattaa olla merkitystä eräissä tilanteissa. Erityisenä poikkeustilanteena voidaan pitää asetelmaa, jossa kansallinen tuomioistuin on ratkaissut asian, jonka ratkaiseminen olisi kuulunut EU:n toimielinten toimivaltaan. Tällöin käsillä vaikuttaa olevan ehdoton velvollisuus eliminoida kansallisen tuomion vaikutukset. Lisäksi EU-oikeudella voi olla vaikutuksia kansallisen tuomion lopullisuuteen niiltä osin kuin EU-lainsäätäjä tai EU-tuomioistuin olisi sisällöllisesti lausunut lopullisuuteen liittyvistä seikoista.

Eurooppaoikeuden ja kansallisen lopullisuusnormiston väliset mahdolliset ristiriitatilanteet ratkeavat kummankin eurooppaoikeudellisen oikeusjärjestelmän erityispiirteiden mukaisesti. EU-oikeudessa mahdolliset ristiriitatilanteet on ratkaistava unionioikeuden eduksi etusijaperiaatteen nojalla. EIS taas edustaa siinä mielessä suhteellisen perinteistä kansainvälistä oikeutta, että ristiriitatilanteet jäävät viime kädessä ratkeamaan kansallisen valtiosääntöoikeuden mukaisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ristiriidat voitaisiin kansainvälisoikeudellisesti pätevällä tavalla ratkaista kansallisen oikeuden eduksi, sillä valtio on sidottu velvoitteisiinsa sisäisestä oikeudestaan riippumatta. Monissa tilanteissa potentiaaliset ristiriitatilanteet voidaan välttää lopullisuutta koskevien normien ihmisoikeusmyönteisellä tai EU-oikeuden mukaisella tulkinnalla.

Molemmissa eurooppaoikeudellisissa järjestelmissä tulee ottaa huomioon lopullisuuden taustalla olevat oikeusvarmuuden intressit, joiden painoarvo voi kylläkin riippua olosuhteista. Vaihtoehtoiset korjauskeinot, kuten valtion toimesta maksettavat rahakorvaukset, voivat usein riittää eliminoimaan virheellisten tuomioiden vaikutukset ilman tarvetta puuttua tuomion lopullisuuteen. Toisaalta näin ei aina ole, vaan molemmissa järjestelmissä jää tarvetta myös tuomioiden purkamiseen. Etenkin 2000-luvun kuluessa tapahtunut kehitys osoittaa, että tähän tarpeeseen on niin EIS:n järjestelmässä kuin EU-oikeudessa herätty.

EUROPEAN LAW AND THE FINALITY OF NATIONAL JUDGMENTS – A study on the effects of the European Convention on Human Rights and EU law on the finality of national judgments that violate European norms

The aim of the study is to examine how the European Convention on Human Rights (ECHR, the Convention) and EU law affect the interpretation and application of national norms on the finality of judgments (norms relating to the reopening of final judgments and those defining the scope of res judicata) in cases where final national judgments violate norms of ECHR or EU law. In terms of methodology, the study focuses on systematizing and interpreting European norms and systematizing the interface between those norms and national procedural laws. Furthermore, the study explores questions relating to the finality also from a broader perspective, including the role that the finality plays in a legal system, the question of how ECHR and EU law seek to guarantee their effective application in national procedures, and the issue of what remedies are in place in each system after national judgments have become final. The most important findings can be summarized as follows.

The Convention and EU law both seek to ensure, in their own distinct ways, that they are effectively applied in national procedures when such procedures are still pending. In this respect, EU law is more demanding and contains a more comprehensive constitutional framework than the ECHR system. The latter system includes, as a compensating factor, an effective ex post judicial review mechanism exercised by the European Court of Human Rights (ECtHR) after the exhaustion of national remedies. The differences between the ECHR and EU systems have implications regarding the role that the remedy of reopening plays in each system and the way in which European law affects the finality of national judgments in each system.

In the ECHR system, the question of whether final judgments should be reopened by virtue of the Convention arises quite frequently in cases where the ECtHR has found a violation, whereas in other cases an eventual obligation to reopen is left to be determined by national law alone. After the ECtHR has found a violation, the state party is obliged under Article 46 of the Convention, inter alia, to put an end to the violation if it still persists and to redress its effects (restitutio in integrum). These obligations may, depending on the circumstances, require the reopening of national judgments. The first obligation does so in cases where a continuing violation cannot be ended in any other way. The obligation of restitutio in integrum calls for a more complex analysis, including, for example, an assessment of whether there are alternative remedies to be offered and, to some extent, whether reopening would be possible according to the national norms. The Committee of Ministers of the Council of Europe is responsible for ensuring that adequate measures are taken at state level to execute the judgments of the ECtHR. However, during the new millennium the ECtHR itself has become increasingly active in questions relating to the execution of its judgments and, more specifically, questions relating to reopening. First, in several judgments the Court has signaled the need to reopen, and second, it has increasingly declared applications admissible that de facto complain about national courts refusing to reopen judgments after a previous finding of a violation by the ECtHR.

In EU law, a solid starting point is that national norms on the finality of judgments, especially those relating to the remedy of reopening, are respected. This is logical considering that the EU legal system contains very effective legal tools to ensure that EU law is correctly applied when national procedures are still pending and that even after erroneous judgments have become final there are relevant alternative remedies in place (notably the principle of state liability and the infringement proceedings). The Court of Justice of the European Union (CJEU) employs principles of equivalence and effectiveness when assessing the acceptability of national norms on finality. The principle of equivalence prohibits, for example, from treating reopening applications that are based on EU law less favorably than similar applications based on national law. The principle of effectiveness requires that national norms on finality do not render the exercise of rights conferred by EU law excessively difficult. There is a high threshold for regarding national norms on reopening as violating the principle of effectiveness. In contrast, the application of norms defining the scope of res judicata can more easily lead to an infringement of that principle in cases where the res judicata effects of an earlier national judgment would oblige a court to repeat the violation of EU law in new proceedings. In addition, the principle of effective judicial protection may be relevant in some circumstances. An exception to the general approach is a scenario in which a national court has ruled on a matter belonging to the competence of an EU institution. Such a scenario seems to entail an absolute obligation to eliminate the effects of the national ultra vires judgment. Finally, EU law may affect the finality of national judgments in cases where the EU legislator or the CJEU has shaped material rules regarding the specifics of the finality.

Potential conflicts between European law and national norms on finality should be resolved in accordance with the specifics of each system of European law. In EU law, such conflicts are to be resolved in favor of EU law by virtue of the principle of primacy. The ECHR, on the other hand, represents relatively classical international law in the sense that conflicts are ultimately left to be resolved in accordance with national constitutional law. Nevertheless, this does not mean that resolving conflicts in favor of national law would be acceptable from the perspective of international law, as the state parties are bound by their international obligations irrespective of their internal law. Overall, however, potential conflicts can often be eliminated by interpreting national norms on finality in accordance with human rights or EU law obligations.

In both ECHR and EU law, attention should be given to the interests of legal certainty, which lie behind the concept of finality, as well as to the fact that the weight of those interests may also depend on the circumstances. Alternative remedies, such as monetary compensations paid by the state, may in many cases suffice to eliminate the effects of erroneous judgments without the need to interfere with the finality of the judgments. However, this is not always the case, and thus there is a need for the possibility of reopening in both the Convention and EU systems. Developments in the new millennium demonstrate that such a need has been recognized in both systems.