HOMUNCULUS Bearing Incorporeal Arcticulations

Abstract

This dissertation studies ‘the Arctic in Change’. In contrast to a traditional research setting, its aim is to engage with questions that respond to both ‘the Arctic’ and ‘in Change’ as preformed answer and outcome. Since ‘the Arctic’ is not constituted by a single definition, mode, science, art, discipline, method, state, continent, image, symbol, instance, agent or unit, it is considered and treated with the means and matters of bricolage in the spirit of post-qualitative inquiry. Accordingly, this approach requires involvement from a multiplicity of theoretical, methodological and research material: the intra-actions of performativity theory, the genealogy of discursive material practices, studies on perception, visual culture, aesthetics and ethics, art & design, ecology and ethology, as well as the politics residing in them. Furthermore, the recognition of the partiality, influence and agency of the elements constituting this study beyond the rationalised and controlled research design requires a more fluid manner of writing, deriving from the ideals of writerly and open text, infused with inter- and intratextuality and co-conducted in phenomenological writing to produce a novel conduct in avoiding firm structuring and hierarchy while pursuing open-ended objectives.

The analysis begins by compromising the cohesion of Arctic representations as objects with unaltered identities, exhibiting a diorama of a polar bear. The seemingly neutral and passive object occupies several inherited subject positions that emerge from it as material outcomes. The representation holds the capacity to record the audience’s corporeality through sensory and motoric traces and to perform through their bodies as fixed prepositions. The encounter endangers and re-establishes the participatory subject and object positions as co- and counter to each other. How representations are conducted is foremost a question of the manipulation of distance, which proceeds from aesthetics to epistemological and ontological conditions. Different characteristics emerge, disappear, become manageable or are in reach depending on their distance, which is defined as the relationship between the point of perception and the perceived. Attempts to overcome this distance with various scientific technologies and artistic techniques are inevitably influenced by what comes in-between. To penetrate the distance with direct bodily engagements for the purpose of Arctic investigation, is an act limited to the ontology of the knowing body. In order to perform under the natural and cultural environmental conditions related to the Arctic, the body is contained and reproduced as non-Arctic with specific material arrangements within the research vessel, from labour to recovery, to maintain it as a societal human subject. These discursive–material arrangements constitute the human body through an incorporeal–animal binary, constructed within the equipment of ergonomics and exercise inherited from agriculture and industrialisation. When the same adjustment, human–animal, is conducted in micro-space, it is transferred into the colonial project of discipline and cultivation as a rectilinear school: it emerges as an invasive species in the regional circular ‘ecology’ and as cultural violence towards the landscape that is formed by seasonal and regional movement that happens in circles, conducting the livelihood and the identity of the People. The reading and rewriting of the landscape, as well as the history and memory of the bodies within it, do not place these human–animal binaries beneath one another, but rather within an act of performative restructuring. While certain iconic animals, are considered representatives of the Arctic region, in the animal activist’s attempt to speak for the other, to witness animal subjectivity with documentary techniques and technologies, they do not succeed in ethically mediating or negotiating the subjectivity of the animal-other as such. Such technique produces a hybrid subjectivity of the human, animal and recording technology combined that also fails to free itself from the weight of the genealogy of the human–animal relations of trapping, hunting, slaughter and putting on display. While problematising the capability to engage with the animal subject as an animal, the study further indicates the ‘small other’ taking place in subject–object encounters, restating ‘in-between’ as ‘in-the-midst’. The human–animal relation contained in an artefact, and its capacity to contain and surface such genealogies, is finally studied in the context of contemporary political debate on the use, meaning and matter of the inuksuit, communities building and enacting stone figures erected traditionally by the Inuit for various purposes. While the inuksuit have been adopted by the national state with its colonial practices towards the indigenous peoples, the inukshuk re-emerges as a re-establishment of identity and power over life and region, natural, social and political bodies.

The questions throughout the thesis suggest that ‘the Arctic’ is not accessible or returnable as the ‘truth’; it is not capable to exist in the Lacanian Real, resisting all definitions and relations. It is composed in linguistic, imaginary and symbolic manner and matter as a figuration ‘arcticulated’ into an entity existing only ‘in Change’. This entity is to be expressed with a figure that bends and reads in multiple modes. The Arctic is therefore a bearing in which one can dwell as a human being, where this being owes and invests itself in an intra-face, named a ‘homunculus’, a transferring and conducting of human characteristics. The outcomes ought to enable radical and critical thinking towards the ‘taken for granted’ truths of the Arctic as an object of inquiry through established metatheoretical conceptualisations. The ‘homunculus’ is offered as a guide for understanding the forms and matters of politics on the issue in a new way in order to have an impact on political science and beyond.

Väitöskirjan tutkimuskohteena on ”Arktinen muutoksessa”. Perinteisesti tutkimuskysymyksestä johdettavan tutkimusasetelman sijaan tutkimuskohteen osat ”Arktinen” ja ”muutoksessa” tulkitaan ennakko-olettamina, tutkimusvastauksina, jolloin tutkimustavoitteeksi syntyy näihin lopputulemiin johtavien tutkimuskysymysten löytäminen. Koska Arktinen ei koostu yhdestä määritelmästä, modaliteetista, tieteen- tai taiteenalasta, oppiaineesta, metodista, valtiosta, mantereesta, kuvasta, symbolista, tilanteesta, toimijasta tai yksiköstä, käsitellään sitä brikolaasina jälkilaadullisen tutkimuksen hengessä. Lähestymistapa edellyttää useiden erilaisten teoreettisten, metodologisten ja tutkimusaineistollisten lähtökohtien hyödyntämistä performatiivisuusteoriasta genealogiaan, havainnon, visuaalisen kulttuurin, estetiikan, etiikan ja taiteen tutkimukseen, ekologiasta eläinten käyttäytymistieteeseen, sekä niiden poliittisen luonteen tunnistamiseen. Tavoitteen saavuttaminen edellyttää tiukasti kontrolloitua tutkimusasetelmaa ja raportointia joustavampaa kirjoittamistapaa, liikkuen fenomenologisesta kirjoittamisesta ja avoimesta tekstistä, intertekstuaalisuuteen ja intratekstiin, välttäen tutkimusta rajoittavia rakenteita ja hierarkioita, uudenlaisten sisältöjen ja avointen lopputulosten tuottamiseksi.

Tutkimusanalyyttinen matka alkaa Arktisen representaatioiden koheesion ja identiteetin muuttumattomuuden kyseenalaistamisella. Tiedekeskuksen jääkarhudiorama ymmärretään performatiivisena artefaktina, joka ilmeisen neutraalina ja passiivisena esillepanona sisällyttää joukon polveutuvia subjektipositioita ja materiaalisia voimasuhteita. Jääkarhun representaatiolla on kapasiteetti tallentaa yleisön ruumiillisuus sensorisina ja motorisina jälkinä, ja liikuttaa yleisöään prepositioihin, asemoiden subjektin ja objektin tietynlaiseen keskinäissuhteeseen. Representaatioiden tuottamisessa on keskeisesti kysymys etäisyyden manipuloinnista, edeten estetiikasta, epistemologisiin ja ontologisiin kysymyksiin. Eri piirteet ilmaantuvat, katoavat, tulevat hallittaviksi tai tavoitettaviksi riippuen etäisyydestä eli suhteesta havaitsijan ja havainnoitavan välillä. Yritykset ylittää etäisyys tieteen käyttämien teknologioiden sekä taiteellisten tekniikoiden avulla tuottavat välittävän ja väliin tulevan tason, josta tulee erottamaton osa havainnoitavaa kohdetta. Yritys ylittää etäisyys Arktiseen suoran kehollisen kontaktin keinoin rajoittuu väistämättä tietävän kehon ontologiaan. Kuten tutkimusaluksella, Arktisen luonto- ja kulttuuriympäristössä suoriutuva keho on säilötty ja uudelleentuotettu ei-arktisena erityisillä materiaalisilla järjestelyillä ja tekniikoilla, säilyttääkseen inhimillisen kehon länsimaiseen yhteiskuntaan sovitettavana. Ihmiskehoa tukeva eläinten hyötykäytöstä liikkumisessa sekä maatalouden ja teollisuuden voimansiirrossa. Näin ollen ihmiskehoa muokkaavat diskursiivismateriaaliset käytännöt rakentuvat ihmisen ja eläimen yhdistävästä teknologisesta suhteesta, jossa eläimen ruumiillisuus on muutoin poissaolevana. Kun ihmisen ja eläimen agraarisesta suhteesta syntyvä mikro-tilallinen rakennekaava siirretään osaksi koloniaalista koulutusta ja kurinpitoa, ilmenee kultivointi suorakaiteenmuotoisena kouluympäristönä. Lineaarisuus ja suorakulmaiset muodot toimivat vieraslajin tavoin vaarantaen alueellisen kehällisen ekologian, toimien kulttuurisena väkivaltana kehällisen ja kausittaisen liikkeen muodostamaa maisemaa kohtaan, joka liittyy erottamattomana osana luontaiselinkeinoihin ja alueelliseen ryhmäidentiteettiin. Maiseman lukeminen ja uudelleenkirjoittaminen, ja sen sisältämien kehojen historia ja muisti, eivät aseta eläin-ihmis binaarin osapuolia toisilleen alisteisiksi, vaan keskinäiseen performatiiviseen suhteeseen. Tiettyjen ikonisten eläinten, kuten poron, tunnistetaan edustavan Arktista aluetta. Eläinaktivistiset yritykset todistaa eläimen subjektiivista kokemusta eri dokumentointitekniikoiden ja teknologioiden välittämänä epäonnistuvat todentamaan eläimen kokemuksen eettisesti. Kyseiset tekniikat tuottavat eläimen sijaan hybridisen subjektiviteetin koostuen ihmisen, eläimen ja tallentavan teknologian yhdistelmästä, joka ei onnistu vapautumaan tappamisen genealogiastaan, kuten ansapyynnistä, metsästyksestä, teurastuksesta ja voitonmerkeistä. Eläimen subjektiviteetin autenttisen esittämisen problematiikka paljastaa ”pienen toisen” läsnäolon subjektin ja objektin välisessä suhteessa, jolloin suhteen tarkastelu “toista” kohtaan muuttuu välisestä keskiseksi. Ihmisen ja eläimen suhteen genealogian tallentuminen artefaktiin, joka toimii niin säilönä kuin esiintulopintana, tutkitaan lopuksi osana poliittista debattia koskien Kanadan Inuiitti- yhteisöjen eri tarkoituksiin perinteisesti kivistä pystyttämien inuksuk-hahmojen käyttöä ja merkitystä. Inukshuk edelleen toimii maisemallisesti alkuperäiskansaan kuuluvia ihmisiä toisiinsa, elinkeinoonsa, sekä ympäristönsä eläimistöön konkreettisesti sitovana sosiaalisen ja poliittisena ruumiina, samalla kun kansallisvaltio on kolonisoinut sen käyttöä.

Kysymykset läpi tutkielman johtavat ymmärrykseen että ”Arktinen” ei avaudu tai palaudu ”totuudeksi” Lacanilaisessa ymmärryksessä, jossa ”Todellinen” vastustaa kaikkia määritelmiä ja suhteellistuksia. Arktinen koostuu lingvistisestä, kuvitteellisesta, kuvallisesta ja symbolisesta hahmotelmasta, joka on ”arktikuloitu” olevaksi vain ”muutoksesssa”. Tämän kokonaisuuden voi ilmaista hahmolla, joka taipuu ja on luettavissa eri modaliteeteissa. Arktinen on siten asema ja suuntima, jossa voidaan säilyä ihmisinä, investoiden siihen oman inhimillisen jälkensä ’homunculuksen’. Tutkimustuloksen on tarkoitus mahdollistaa radikaali ja kriittinen tapa ajatella Arktista totuudellisuutta, joka on ”otettu annettuna”, kehitettyjen metateoreettisten konseptien avulla. Homunculus toimii oppaana ymmärrykseen arktisen poliittisuudesta, uudistaen käsityksiämme yli politiikkatieteen rajojen.