Läpinäkyvä luontokäsitys – ekokriittisen elokuvatutkimuksen näkökulmia luontodokumenttien kerrontaan
Koskinen, Kristiina (2022)
Koskinen, Kristiina
Lapin yliopisto
2022
ISBN:978-952-337-332-7
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-337-332-7
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-337-332-7
Tiivistelmä
Väitöstutkimukseni tarkastelee television luontodokumenttien luontokäsityksiä ja niiden muodostumista. Teoreettisesti työ paikantuu ekokriittisen elokuvatutkimuksen ja dokumentaarisen elokuvan tutkimuksen viitekehyksiin. Aineistolähtöinen monografia koostuu kolmesta tapaustutkimuksesta, jotka tarkastelevat yhteensä kuutta Yleisradion Avaran luonnon luontodokumenttia. Olen lähestynyt aineistoani käytännön televisiotyötä jäljittelevällä tavalla, jossa työstän aineistostani käsikirjoituksia valmiita teoksia havainnoimalla. Tämä menetelmä, jota kutsun jälkikäteen käsikirjoittamiseksi, juontuu omasta työkokemuksestani käsikirjoittajana. Käsikirjoittaminen yhdistyy tutkimuksessani perinteisempiin menetelmiin kuten representaatioanalyysiin ja kerronnan analyysiin.
Luontodokumentin muuntaminen käsikirjoitukseksi tuottaa toisenlaista pohdintaa kuin aineiston analysointi pelkän katsomisen perusteella. Tällä tavalla aineistoa analysoiva pyrkii asettumaan lähemmäs audiovisuaalista kerrontaa työstäneiden ammattilaisten positiota ja tuo mukaan näkökulmia, joita tutkijapositiosta ei välttämättä muuten olisi mielekästä ottaa huomioon. Käsikirjoitettu kokonaisuus rakentuu lukuisten yksityiskohtien joukosta, joista olen valinnut kokonaisuuden kannalta keskeiset. Merkityksellisiksi valittujen havaintojen tiivistäminen käsikirjoitukseksi ohjaa tarkastelemaan kokonaisuutta, jonka yksityiskohdat on rakennettu kiinnittymään toisiinsa.
Luontokäsityksen osalta tutkimukseni tulokset jäsentyvät kolmeen eri teemaan. Ensimmäisessä tapaustutkimuksessani hahmotan aineistostani villin ja koskemattoman luonnon. Rajattomaksi valtakunnaksi piirtyvä elokuvallinen metsä paikantuu kauas tavallisesta elämästämme ja näyttäytyy erityisenä ja omalakisena todellisuutenaan. Toisen tapaustutkimukseni esille nostamat kerronnan elementit ehdottavat, mikä luonnossa tapahtuvia muutoksia ohjaa: yksilön tahdonvoima, selittämätön entiteetti vai evolutiivinen kehitys ja sattuma. Kolmannen tapaustutkimukseni aineistosta hahmottuu luonto, jonka osana näkyy ja vaikuttaa ihminen. Aineistosta on myös havaittavissa piirteitä, joissa ihmisen erityisasemaa turvaava raja muuhun elolliseen sumentuu. Yhdessä luonnontieteellisen asiatiedon kanssa luonnolle muodostuvat ominaisuudet rakentavat luontokäsityksen kokonaisuutta – aineistoni luontodokumenteissa vallitsee monitasoinen luontokerronta.
Dokumentaarisen elokuvan teorian avulla osoitan kytköksiä luontokäsitysten ja elokuvan todellisuussuhteen välille. Ensimmäinen tapaustutkimus tuo esiin yhteyden toden tallentamisen ajatukseen nojaavan dokumentaarisuuden ja villin luonnon käsitteellisen konstruktion välille. Luontodokumenteille tyypilliseksi tunnistettu kerronnan tyyli rakentaa vaikutelmaa, jossa luontoa olisi tallennettu ikään kuin sellaisenaan, ja elokuvan kuvamateriaali mieltyy läpinäkyväksi ikkunaksi todellisuuteen. Samaan aikaan luontoa on esitetty koskemattomana, vailla jälkiä inhimillisyydestä. Tällainen polaarinen toiseus, villiys ihmisyyden ja ajan ulottumattomissa, on tunnistettu palkitsevaksi jo varhain luontodokumenttien historiassa.
Toinen tapaustutkimukseni piirtää esiin dokumentaarisen kerronnan roolia luontokäsitysten muodostumisessa. Tarkastelemalla aineistoni kerronnan rakentumista tuon esiin väitteitä, joita kertomukset ja kerronnan elementit tuottavat luonnosta vaivihkaa. Ne ehdottavat älyllistä kasvua erityisille eläinyksilöille, avaavat mahdollisuuden ymmärtää kaloja merkityksellisinä yksilöinä ja esittävät kasvien toimijuuden tuntemattomana, mutta aktiivisena voimana. Kertojaääni ei sanallista näitä ehdotuksia eikä tuo esiin tällaisten väitteiden suhteellisuutta, mutta referentiaalinen materiaali synnyttää kerronnan ja kertomuksellisuuden kautta kuvittelua, joka säilyy dokumentaarisuuden puitteissa.
Vaikka luontodokumenttien kohdalla ei ole juurikaan keskusteltu totuusväittämien suhteellisuudesta, kerronta toimii niissä eräänlaisena ehdotusten tekijänä, dokumentaarisen kuvittelun tilana ja keinona. Jyrkkärajaisina piirtyvien faktatiedon ja asiapitoisuuden vaateet eivät estä kerronnan liukumaa pois totuuden ja valheen kategorioista kohti ulottuvuuksia, jotka toimivat ikään kuin eri kielellä. Dokumentaarinen kuvittelu ei tarkoita elokuvallista fiktiota, vaan kytkeytyy todellisuuden luonteeseen sumuisena, suhteellisena ja fragmentaarisena. Se kuljettaa luontodokumenttia sellaisten kysymysten äärelle, joihin meillä ei vielä ole aavistusta parempia vastauksia.
Kolmas tapaustutkimukseni avaa näkymiä siihen, miten audiovisuaalisen kerronnan valinnat tuottavat luontodokumenttiin posthumanistisesti virittyneitä piirteitä. Tutkimusaineiston esiintymisen vaikutelman herättävä sika ja testiolosuhteiksi rakennetut kuvauspaikat kyseenalaistavat katseen ja tiedon kohteena olevan luonnon ja työntävät meidät katsomaan myös itseämme. Dokumentaarinen performatiivisuus usuttaa pohtimaan luontodokumentin eläimen subjektiivista kokemusta ja vakiintuneita tapoja esittää ei-inhimillistä olevaisuutta.
Kehittämäni metodologian avulla olen pyrkinyt ymmärtämään luontodokumentteja aiemmista tulkinnoista poikkeavalla tutkimusotteella. Jälkikäteen käsikirjoittaminen ohjaa tarkastelemaan dokumentaarisia elokuvia tavalla, joka nojaa vahvemmin niiden kerrontaan kuin ajatukseen todellisuuden tallentamisesta. Dokumentaarinen kuvittelu ja performatiivisuus ovatkin johtopäätöksiä, joihin voi päätyä nimenomaan kerrontaan keskittyvässä ja luontodokumenttien kertomuksellisuuden hyväksyvässä tutkimusotteessa.
Tutkimukseni merkitys on monipuolistaa, tarkentaa ja uudistaa akateemista katsetta luontodokumentteihin. Avaran luonnon luontodokumentit tavoittavat keskimäärin suuria yleisömääriä, ja pienetkin vivahteet niiden kerronnassa voivat ehdottaa olennaisia muutoksia suomalaiseen luontosuhteeseen – jota voi osittain pitää audiovisuaalisen kerronnan muokkaamana, kuten ensimmäisessä tapaustutkimuksessani tuon esiin. Tällaiset vivahteet tai murtumat ovat erityisen tärkeitä tunnistaa ympäristökriisin leimaamassa ajassamme, joka jälleen kerran ehdottaa luontokäsitysten uudelleen kirjoittamista.
Luontodokumentin muuntaminen käsikirjoitukseksi tuottaa toisenlaista pohdintaa kuin aineiston analysointi pelkän katsomisen perusteella. Tällä tavalla aineistoa analysoiva pyrkii asettumaan lähemmäs audiovisuaalista kerrontaa työstäneiden ammattilaisten positiota ja tuo mukaan näkökulmia, joita tutkijapositiosta ei välttämättä muuten olisi mielekästä ottaa huomioon. Käsikirjoitettu kokonaisuus rakentuu lukuisten yksityiskohtien joukosta, joista olen valinnut kokonaisuuden kannalta keskeiset. Merkityksellisiksi valittujen havaintojen tiivistäminen käsikirjoitukseksi ohjaa tarkastelemaan kokonaisuutta, jonka yksityiskohdat on rakennettu kiinnittymään toisiinsa.
Luontokäsityksen osalta tutkimukseni tulokset jäsentyvät kolmeen eri teemaan. Ensimmäisessä tapaustutkimuksessani hahmotan aineistostani villin ja koskemattoman luonnon. Rajattomaksi valtakunnaksi piirtyvä elokuvallinen metsä paikantuu kauas tavallisesta elämästämme ja näyttäytyy erityisenä ja omalakisena todellisuutenaan. Toisen tapaustutkimukseni esille nostamat kerronnan elementit ehdottavat, mikä luonnossa tapahtuvia muutoksia ohjaa: yksilön tahdonvoima, selittämätön entiteetti vai evolutiivinen kehitys ja sattuma. Kolmannen tapaustutkimukseni aineistosta hahmottuu luonto, jonka osana näkyy ja vaikuttaa ihminen. Aineistosta on myös havaittavissa piirteitä, joissa ihmisen erityisasemaa turvaava raja muuhun elolliseen sumentuu. Yhdessä luonnontieteellisen asiatiedon kanssa luonnolle muodostuvat ominaisuudet rakentavat luontokäsityksen kokonaisuutta – aineistoni luontodokumenteissa vallitsee monitasoinen luontokerronta.
Dokumentaarisen elokuvan teorian avulla osoitan kytköksiä luontokäsitysten ja elokuvan todellisuussuhteen välille. Ensimmäinen tapaustutkimus tuo esiin yhteyden toden tallentamisen ajatukseen nojaavan dokumentaarisuuden ja villin luonnon käsitteellisen konstruktion välille. Luontodokumenteille tyypilliseksi tunnistettu kerronnan tyyli rakentaa vaikutelmaa, jossa luontoa olisi tallennettu ikään kuin sellaisenaan, ja elokuvan kuvamateriaali mieltyy läpinäkyväksi ikkunaksi todellisuuteen. Samaan aikaan luontoa on esitetty koskemattomana, vailla jälkiä inhimillisyydestä. Tällainen polaarinen toiseus, villiys ihmisyyden ja ajan ulottumattomissa, on tunnistettu palkitsevaksi jo varhain luontodokumenttien historiassa.
Toinen tapaustutkimukseni piirtää esiin dokumentaarisen kerronnan roolia luontokäsitysten muodostumisessa. Tarkastelemalla aineistoni kerronnan rakentumista tuon esiin väitteitä, joita kertomukset ja kerronnan elementit tuottavat luonnosta vaivihkaa. Ne ehdottavat älyllistä kasvua erityisille eläinyksilöille, avaavat mahdollisuuden ymmärtää kaloja merkityksellisinä yksilöinä ja esittävät kasvien toimijuuden tuntemattomana, mutta aktiivisena voimana. Kertojaääni ei sanallista näitä ehdotuksia eikä tuo esiin tällaisten väitteiden suhteellisuutta, mutta referentiaalinen materiaali synnyttää kerronnan ja kertomuksellisuuden kautta kuvittelua, joka säilyy dokumentaarisuuden puitteissa.
Vaikka luontodokumenttien kohdalla ei ole juurikaan keskusteltu totuusväittämien suhteellisuudesta, kerronta toimii niissä eräänlaisena ehdotusten tekijänä, dokumentaarisen kuvittelun tilana ja keinona. Jyrkkärajaisina piirtyvien faktatiedon ja asiapitoisuuden vaateet eivät estä kerronnan liukumaa pois totuuden ja valheen kategorioista kohti ulottuvuuksia, jotka toimivat ikään kuin eri kielellä. Dokumentaarinen kuvittelu ei tarkoita elokuvallista fiktiota, vaan kytkeytyy todellisuuden luonteeseen sumuisena, suhteellisena ja fragmentaarisena. Se kuljettaa luontodokumenttia sellaisten kysymysten äärelle, joihin meillä ei vielä ole aavistusta parempia vastauksia.
Kolmas tapaustutkimukseni avaa näkymiä siihen, miten audiovisuaalisen kerronnan valinnat tuottavat luontodokumenttiin posthumanistisesti virittyneitä piirteitä. Tutkimusaineiston esiintymisen vaikutelman herättävä sika ja testiolosuhteiksi rakennetut kuvauspaikat kyseenalaistavat katseen ja tiedon kohteena olevan luonnon ja työntävät meidät katsomaan myös itseämme. Dokumentaarinen performatiivisuus usuttaa pohtimaan luontodokumentin eläimen subjektiivista kokemusta ja vakiintuneita tapoja esittää ei-inhimillistä olevaisuutta.
Kehittämäni metodologian avulla olen pyrkinyt ymmärtämään luontodokumentteja aiemmista tulkinnoista poikkeavalla tutkimusotteella. Jälkikäteen käsikirjoittaminen ohjaa tarkastelemaan dokumentaarisia elokuvia tavalla, joka nojaa vahvemmin niiden kerrontaan kuin ajatukseen todellisuuden tallentamisesta. Dokumentaarinen kuvittelu ja performatiivisuus ovatkin johtopäätöksiä, joihin voi päätyä nimenomaan kerrontaan keskittyvässä ja luontodokumenttien kertomuksellisuuden hyväksyvässä tutkimusotteessa.
Tutkimukseni merkitys on monipuolistaa, tarkentaa ja uudistaa akateemista katsetta luontodokumentteihin. Avaran luonnon luontodokumentit tavoittavat keskimäärin suuria yleisömääriä, ja pienetkin vivahteet niiden kerronnassa voivat ehdottaa olennaisia muutoksia suomalaiseen luontosuhteeseen – jota voi osittain pitää audiovisuaalisen kerronnan muokkaamana, kuten ensimmäisessä tapaustutkimuksessani tuon esiin. Tällaiset vivahteet tai murtumat ovat erityisen tärkeitä tunnistaa ympäristökriisin leimaamassa ajassamme, joka jälleen kerran ehdottaa luontokäsitysten uudelleen kirjoittamista.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [377]