Elokuvaohjaaja Suomessa. Nyt. : suomalaisen elokuvaohjaajan työn prosessit; etiikka, moraali, tekniikka ja sosiaalisuhteet
Törhönen, Lauri (2023)
Törhönen, Lauri
Lapin yliopisto
2023
ISBN:978-952-337-393-8
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-337-393-8
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-337-393-8
Tiivistelmä
Elokuva on oma taide. Elokuva ei ole filmattua teatteria, vaikka ne, joiden etu väite on, niin väittävät. Elokuvan tärkein näyttelijä on kamera. Homo Sapiens, ajatteleva ihminen, kehittyi lajina niin, että osasi rakentaa auton ja lentokoneen, ja tehdä elokuvan. Autolla voi ajaa maan pinnalla minne vain; lentäen ihminen kumosi painovoiman. Hänellä on jo asunto avaruudessa ja hän kurkottaa etäämmälle. Elokuva antoi kyvyn nähdä, pääsyn tavoittamattomiin paikkoihin ja kokea tuntemattomia elämyksiä. Se siis sukeltaa ihmisen sieluun! Elokuvan kohtalo on sen dualismi: tekijälle elokuva on taidetta, mutta omistajalle kauppatavara. Siksi elokuvaan on lyöty poliittisia ja kaupallisia poltinmerkkejä.
Taidemuotona elokuvan juuret ovat kuudessa klassisessa taiteessa (antiikin taiteet olivat kirjallisuus, arkkitehtuuri, maalaustaide, kuvanveisto, musiikki ja teatteri). Ne odottivat elokuvaa ja antoivat sille roolin heti, kun elokuva oli teknisesti mahdollinen. Elokuvaa ei voi tehdä ilman tallennustekniikkaa eikä katsoa ilman esitystekniikkaa, mutta elokuva ei ole tekniikan vanki. Oikein ohjattu tekniikka antaa elokuvalle vapauden, jota muilla taiteilla ei ole: ajan ja paikan vapauden; vapauden kertoa omilla ehdoillaan. Taiteista elokuva on eniten velkaa todellisuudelle. Ja elokuva antaa ikuisen elämän! Siksi päätekijän, elokuvaohjaajan, vastuukin on lopullinen. Taiteen ja bisneksen dualismista on seurannut tarve sysätä elokuva sekulaariseksi viihteeksi ja leimata taideteoksiakin levityksen ehdoilla.
On taiteita, joilla on osaamisvaatimus – musiikki, esimerkiksi: pitää osata soittaa oikein. Sama periaate koskee elokuvaa. Elokuva on katsojalle helppo, se elättää harhaluuloa, että kuka vain osaa tehdä elokuvan. Populistisen luonteen ja teknisen tuotantotavan vuoksi elokuva on vangittu palvelemaan poliittisia ennakkoluuloja, joita käytetään myös elokuvaa vastaan. Emme huomaa, että elokuva syntyi, kun kehitys sai uuden merkityksen; ihmiskunta alkoi valmistaa palvelijoiksi koneita ja laitteita. On elätetty ideaa, että halu riittää kompetenssiksi, mutta elokuva vaatii teknisiä ja psykososiaalisia taitoja, joista elokuvaohjaajan pitää ottaa vastuu. Elokuva on helppo katsoa, jos se on oikein tehty, mutta ei ole, jos katsoja voi ymmärtää sen väärin. Oikein tekeminen on lahja, joka tekijällä on, tai ei ole – ja elokuvallisesti lahjakkaalle oikein tekemistä voi myös opettaa.
Tekniikka on ajanut elokuvankin uuteen todellisuuteen. Ellemme huomaa, että rakenteet murtuvat, että katselu kotona on yhtä helppoa kuin radion kuuntelu oli ennen televisiota; että teknologia on kehittänyt kenen tahansa käyttöön tekniikan, joka äsken vaati ammattiosaamista ja elokuvakamera on istutettu laitteeseen, jota kutsutaan puhelimeksi – jokainen jo harjoittaa toimia, jotka oli varattu ammattihenkilöille. Historia on taas luonut uudet olosuhteet, joihin meidän pienen kielialueen kansana pitää reagoida uudistamalla, voidaksemme tarjota elokuvakertomuksia kielillämme ja vastataksemme nyt jo vanhaan kilpailuun muiden säännöillä, mutta laadulla ja omalla sisällöllä. Elokuvaohjaajalla on uudessa todellisuudessa suurempi vastuu. Se on jo täällä. Nyt.
Taidemuotona elokuvan juuret ovat kuudessa klassisessa taiteessa (antiikin taiteet olivat kirjallisuus, arkkitehtuuri, maalaustaide, kuvanveisto, musiikki ja teatteri). Ne odottivat elokuvaa ja antoivat sille roolin heti, kun elokuva oli teknisesti mahdollinen. Elokuvaa ei voi tehdä ilman tallennustekniikkaa eikä katsoa ilman esitystekniikkaa, mutta elokuva ei ole tekniikan vanki. Oikein ohjattu tekniikka antaa elokuvalle vapauden, jota muilla taiteilla ei ole: ajan ja paikan vapauden; vapauden kertoa omilla ehdoillaan. Taiteista elokuva on eniten velkaa todellisuudelle. Ja elokuva antaa ikuisen elämän! Siksi päätekijän, elokuvaohjaajan, vastuukin on lopullinen. Taiteen ja bisneksen dualismista on seurannut tarve sysätä elokuva sekulaariseksi viihteeksi ja leimata taideteoksiakin levityksen ehdoilla.
On taiteita, joilla on osaamisvaatimus – musiikki, esimerkiksi: pitää osata soittaa oikein. Sama periaate koskee elokuvaa. Elokuva on katsojalle helppo, se elättää harhaluuloa, että kuka vain osaa tehdä elokuvan. Populistisen luonteen ja teknisen tuotantotavan vuoksi elokuva on vangittu palvelemaan poliittisia ennakkoluuloja, joita käytetään myös elokuvaa vastaan. Emme huomaa, että elokuva syntyi, kun kehitys sai uuden merkityksen; ihmiskunta alkoi valmistaa palvelijoiksi koneita ja laitteita. On elätetty ideaa, että halu riittää kompetenssiksi, mutta elokuva vaatii teknisiä ja psykososiaalisia taitoja, joista elokuvaohjaajan pitää ottaa vastuu. Elokuva on helppo katsoa, jos se on oikein tehty, mutta ei ole, jos katsoja voi ymmärtää sen väärin. Oikein tekeminen on lahja, joka tekijällä on, tai ei ole – ja elokuvallisesti lahjakkaalle oikein tekemistä voi myös opettaa.
Tekniikka on ajanut elokuvankin uuteen todellisuuteen. Ellemme huomaa, että rakenteet murtuvat, että katselu kotona on yhtä helppoa kuin radion kuuntelu oli ennen televisiota; että teknologia on kehittänyt kenen tahansa käyttöön tekniikan, joka äsken vaati ammattiosaamista ja elokuvakamera on istutettu laitteeseen, jota kutsutaan puhelimeksi – jokainen jo harjoittaa toimia, jotka oli varattu ammattihenkilöille. Historia on taas luonut uudet olosuhteet, joihin meidän pienen kielialueen kansana pitää reagoida uudistamalla, voidaksemme tarjota elokuvakertomuksia kielillämme ja vastataksemme nyt jo vanhaan kilpailuun muiden säännöillä, mutta laadulla ja omalla sisällöllä. Elokuvaohjaajalla on uudessa todellisuudessa suurempi vastuu. Se on jo täällä. Nyt.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [383]