Resilienssi asiantuntijatyössä - kestävyyden paradoksi

Abstract

Väitöskirja koskee asiantuntijatyön kestävyyttä ekologisen kriisin aikakaudella. Tutkimuksen keskeiset käsitteet ovat kestävyys ja resilienssi asiantuntijatyön ja johtamisen kontekstissa. Tutkimusaihetta lähestytään käsittämällä työelämän organisaatiot ja niiden toimintaympäristön luonne kompleksiseksi. Tällöin asiantuntijatyö näyttäytyy jatkuvassa muutoksessa olevana työnä, jossa resilienssiä tarvitaan kestävän työelämän tavoitteluun. Kestävän työelämän tavoittelussa on kuitenkin ongelmallista, että resilienssi työntekijöiden ja organisaatioiden ominaisuutena on rajautunut ihmisiin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Ekologisen kriisin näkökulmasta vallitsevaa ihmiskeskeistä resilienssikäsitystä voidaan pitää riittämättömänä. Ekokriisi haastaa monin tavoin organisaatioiden toimintaa ja työntekijöiden resilienssiä, mutta myös laajemmin yhteiskuntien vakautta ja ennustettavuutta. Näin se myös osoittaa luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin yhteenkietoutuneisuuden. Siksi asiantuntijatyön resilienssin laajentamista luonnon huomioivaksi voidaan pitää välttämättömänä, mutta myös organisaatioiden pitkän aikavälin edun mukaisena.

Tutkimuksessa resilienssiä lähestytään relationaalisena ilmiönä niin, että työelämän muutoksissa ja epävarmassakin toimintaympäristössä suunnistava asiantuntija nähdään itsenäisenä toimijana ja työyhteisön jäsenenä, mutta myös osana sosioekologista kokonaisuutta. Tutkimus on artikkeliväitöskirja, joka jakautuu temaattisesti kahteen osaan: kahdessa ensimmäisessä artikkelissa kiinnostuksen kohteena on asiantuntijatyön kestävyys ja resilienssi yhteiskuntatieteille tyypillisessä ihmiskeskeisessä kehyksessä. Tällöin tarkastellaan myös simulaatio-oppimista menetelmänä asiantuntijatyötätekevien työyhteisöjen yhteisöllisessä kehittämisessä ja oppimisessa. Jälkimmäiset kaksi artikkelia laajentavat tutkimuskehystä siirtäen painopisteen ihmisen ja luonnon väliseen kestävyyssuhteeseen. Ihmiskeskeisyydelle vaihtoehtoisia, organisaatiotutkimuksessa vasta kehittymässä olevia resilienssikäsityksiä tarkastellaan asiantuntijatyöntekijöiden kokemuksina ja yritysten kestävän henkilöstöjohtamisen valossa. Tutkimuksessa kysytään, miten sosioekologinen resilienssinäkökulma haastaa käsitystä asiantuntijatyön kestävyydestä.

Tutkimusaineisto koostuu eri osissa kerätyistä asiantuntijatyöntekijöiden haastatteluista (24), simulaatio-oppimiseen perustuvien interventioiden osallistujapalautteista (142) ja organisaatioiden vastuullisuusraporteista (10). Aineisto on kokonaisuudessaan kerätty vuosina 2017–2023. Aineisto on analysoitu pääasiassa laadullisin menetelmin, kuten sisällönanalyysilla ja refleksiivisellä temaattisella analyysilla, joiden lisäksi on käytetty faktorianalyysia.

Tuloksissa asiantuntijatyön resilienssi ilmenee etupäässä yksilön ominaisuuksia ja ihmissuhteita painottavina käsityksinä ja henkilöstökäytäntöinä. Ihmiskeskeisesti tulkittuna asiantuntijatyön resilienssiä voi kuvailla ihmisen asenteiden ja ominaisuuksien sekä merkityksellisen työn ja merkityksellisten ihmissuhteiden yhteenkietoutumaksi, jossa myös selviytymiskeinot ovat toisiinsa kytkeytyneitä. Ihmiskeskeinen resilienssikäsitys ei kuitenkaan ole jännitteetön. Etenkin pandemia-aikana tapahtuneet nopeat muutokset työelämässä heijastuvat resilienssikäsityksiin. Myös työelämän kompleksiset piirteet haastavat käsityksiä ja luovat jännitteitä niiden välille. Kompleksisuus ilmenee useina aikaan, paikkaan, hallintaan ja hallitsemattomuuteen, suunnitteluun ja suunnittelemattomuuteen sekä johtamiseen ja päätöksentekoon liittyvinä paradoksaalisina asetelmina. Asiantuntijatyötätekeville yksilökeskeinen resilienssi on enemmän henkilökohtaista selviytymiskamppailua, elämänhallintaa ja -asenteita sekä terveyden ylläpitoa, kun taas henkilöstöjohtamisessa sillä tarkoitetaan itsensä johtamista, uudistumista ja valmentautumista kohti organisaation määrittämiä liiketaloudellisia tavoitteita.

Ihmissuhteita painottava yhteisökeskeinen resilienssikäsitys on yksilökeskeisyyttä myönteisempi. Yksilö- ja yhteisökeskeisen resilienssin välillä on silti jännite: yhteistyö on samaan aikaan työtä edistävä ja resilienssiä vahvistava tekijä sekä este suuresta työmäärästä selviämiselle. Simulaatiomenetelmällä toteutettujen interventioiden vahvuuksiksi osoittautui yhteinen reflektointi ja vertaisoppiminen, jotka ovat tärkeitä resilienssin kehittymiselle etenkin ihmissuhdekeskeisestä näkökulmasta. Yksilöä ja ihmissuhteita painottavalla resilienssillä on tarpeellinen rooli asiantuntijatyön kestävyyden tavoittelussa, vaikka ihmiskeskeiset resilienssikäsitykset ovat monin tavoin osoittautuneet riittämättömäksi.

Asiantuntijatyöstä on erotettavissa myös sosioekologista resilienssikäsitystä ilmentäviä piirteitä, mutta ne eivät vielä ole työkäytännöissä vahvasti esillä. Etätyössä työn ja luonnon lähentymisestä on viitteitä. Samalla työssä tehtäviä käytännön valintoja, esimerkiksi matkustamiseen liittyen, on alettu perustella luonnolla. Sosioekologinen resilienssikäsitys hivuttaa muuta luontoa ihmisen kanssa yhdenvertaisempaan asemaan. Organisaatiot sen sijaan kertovat vähän tai ei lainkaan ekologista kestävyyttä tukevista henkilöstökäytännöistä, vaikka ne ilmoittavat pyrkivänsä aktiiviseen ekokriisin torjumiseen.

Luonnon huomioiva systeeminen näkökulma asiantuntijatyön resilienssiin ja kestävyyteen on saanut vain vähän huomiota aiemmassa hallinnon ja työelämän tutkimuksessa. Tämän tutkimuksen sosioekologis-relationaalinen näkökulma antaa uusia tutkimusavauksia. Asiantuntijatyön käytäntöihin tutkimustuloksilla on merkitystä etenkin työyhteisöjen kehittämismenetelmien ja kestävän henkilöstöjohtamisen kannalta. Tarkastelemalla asiantuntijatyön resilienssiä sosioekologisesta kehyksestä nykyiset käsitykset asiantuntijatyön kestävyydestä kyseenalaistuvat. Tutkimuksen johtopäätökset tiivistyvätkin kestävyyden paradoksiin: työelämässä tavoitellaan kestävyyttä ja jossain määrin yksilö- ja yhteisötasolla työelämän sosiaalinen ja inhimillinen kestävyys toteutuu. Systeemitasolla toimenpiteet pahimmillaan vähentävät kestävyyttä ja ihmisten selviytymismahdollisuuksia ekokriisissä. Luonnon roolin tunnistaminen ja tunnustaminen voisi kehittää myös hallinnon tutkimuksen ja työelämän mahdollisuuksia vastata ekokriisiin.

This dissertation focuses on the sustainability of knowledge work in times of ecological crisis. The keywords of the study are sustainability and resilience in the context of knowledge work and leadership. In the research setting, the nature of work organizations and their environment is understood as complex. Knowledge work is characterized by constant change, in which resilience is required to achieve sustainability in working life. However, it is problematic to aim for long-term sustainability in work if resilience, as a characteristic of employees and organizations, is limited only to people and their relationships. The prevailing human-centered paradigm of resilience may be seen as inadequate from the perspective of ecological sustainability. The ecological crisis challenges not only the resilience of organizations and employees in many ways, but also the broader stability and predictability of societies. In doing so, it demonstrates how the wellbeing of people and nature are intertwined. Extending the resilience of knowledge work to include nature is therefore necessary, but also in the long-term interest of business.

In this research, resilience has been considered as a relational phenomenon. This means that the knowledge worker, who navigates a constantly changing and unpredictable environment, is conceived simultaneously as an independent actor, a member of the work community, and a part of the socio-ecological system. This research is an article dissertation that can be divided into two parts. The focus of the first two articles is on the sustainability and resilience of knowledge work, approached from a human-centered perspective — the traditional view in the social sciences. This phase also explores simulation-based learning as a tool for developing working communities and collaborative learning. The last two articles extend the research framework to the human–nature relationship. Alternative conceptions of human-centered resilience are explored in the light of sustainable HRM practices and through the experiences of employees. The research question of the dissertation is how the socio-ecological approach to resilience challenges the concept of sustainability in knowledge work.

The study material was collected in several phases between 2017 and 2023. It consists of interviews with knowledge workers (24), participant feedback from simulation-based learning situations (142), and the sustainability reports of organizations (10). The study material has been analyzed mainly with qualitative methods such as content analysis and reflexive thematic analysis, as well as factor analysis.

Based on the findings, resilience in knowledge work is primarily understood in terms of individual- and community-centered approaches and HRM practices. From a human-centered perspective, resilience can be described as the intertwining of individual attitudes, traits, and characteristics with meaningful work and human relationships, in which the means of survival are also interdependent. However, contradictions are present in this human-centered approach. In particular, the rapid changes in working life during the COVID-19 pandemic highlight competing conceptions of resilience. The complex nature of working life challenges the concept of resilience and creates contradictions. Complexity emerges in several paradoxical settings related to time and space, governance and non-governance, planning and non-planning, and leadership and decision-making. From the perspective of knowledge workers, resilience is illustrated as a personal process of surviving, managing one’s life and attitudes, and maintaining health, whereas HRM presents employee resilience as self-management, renewability, and training toward business goals set by the organization.

The community-centered approach, which emphasizes human interaction, is more positive than the individual-centered approach. However, a contradiction exists between these perspectives: while networking and collaboration at work promote resilience, they also increase workload. The strengths of the simulation-based learning interventions were collaborative reflection and peer learning, which are essential resilience-building activities, particularly in the community-centered approach. Although many gaps have been identified in relation to human-centered resilience, both individual- and community-centered approaches are needed to achieve the sustainability of knowledge work.

The findings also show that features of a socio-ecological resilience approach can be identified in knowledge work, although these are not yet strongly reflected in working practices. There is evidence that remote working is bringing work and nature closer together. Similarly, nature has become a justification for practical work decisions, such as travel. The socio-ecological resilience approach is slowly moving nature towards a more equal position with people. However, the organizations reported few or no HRM practices that support ecological sustainability, even though they claim to be active players in solving the ecological crisis.

Previous studies in the fields of management and working life studies have rarely considered a nature-based systemic approach in relation to resilience and sustainability at work. The socio-ecological approach presented in this dissertation provides a novel framework for research. At a practical level, the study contributes to working community development methodologies and sustainable human resource management. Viewing the resilience of knowledge work from a socio-ecological perspective challenges current ideas about the sustainability of work. In conclusion, the paradox of sustainability refers to a working life in which sustainability is conceived as an individual and social phenomenon and, in this sense, exists to a certain extent. In the ecological sense and at the systemic level, however, prevailing sustainability activities in the worst case reduce sustainability and diminish human possibilities to survive the ecological crisis.