Citizens' use of collaborative media in societal crises : navigating chronic and geographically distant uncertainty

Abstract

As the first half of the 2020s has drastically demonstrated, we are living in an era of a “permanent crisis” in which several societal crises, such as the COVID-19 pandemic and the climate and environmental crises, overlap. In these circumstances, media technologies can play an increasingly important role in creating constructive collaborations among citizens. Through constructive collaborations, this dissertation refers to how citizens foster mutual solidarity and engage in collective problem-solving.

Nevertheless, prior research on citizens’ media-enabled crisis collaborations has mainly focused on people directly affected by immediate disasters and acute incidents. This dissertation, in contrast, provides a user-centred understanding of how citizens use collaborative media during societal crises characterised by chronic uncertainty and geographical distance. Specifically, it examines 1) how the platforms used for collaboration relate to a broader hybrid media environment, 2) the socio-technical framework within which collaboration unfolds, and 3) the outcomes that follow from such collaborations.

The research is based on six empirical case studies. The datasets have been collected through semi-structured interviews, online surveys, diary studies, and the experience sampling (ESM) method. In addition, the content produced by participants on collaborative media platforms, including posts and comments, has been analysed, utilising thematic analysis as the method. The conducted research draws a picture that connects lines from the global youth for climate movement, craftivists’ more-than-human solidarity collaborations, an open-for-all online hackathon that addressed COVID-19-related challenges, as well as the massive experiment that turned homes into offices and classrooms during the restrictions that aimed to curb COVID-19.

Based on the empirical case studies, this dissertation suggests that mediated crisis awareness and a sense of crisis may further channel into citizens’ collaboration – in which circulating emotions and affects play a key role. Collaborative media functions as a socio-technical shaker, enabling crisis collaborations in a constant mix of human-human and human-computer interaction. Socio-technical shaker is a metaphor for the fluid interplay of social interactions and technological circumstances, where configurations emerge case by case, shaped by situational conditions. Regardless of how the use of collaborative media in societal crises is organised and managed, it emphasises a coincidence of human encounters as collaboration evolves on the fly without prior agreements. In collaborative media-based projects: 1) people gather around loosely defined shared goals in the intrinsically volunteer / externally imposed use of collaborative media, 2) leadership emerges within the group, establishing a structure that interweaves real-life and virtual networks, 3) participants make spontaneous contributions according to their interests, knowledge, and skills, 4) non-monetary contributions are preferred, with participants immaterially rewarded, 5) trust is essential in the shaping boundaries of collaborative efforts, and 6) the use of collaborative media has accompanying effects on offline spaces and face-to-face relationships.

From a technological viewpoint, citizens’ use of collaborative media in societal crises is a sum of technological compromises and entails constant balancing between technology-related advantages and challenges. In societal crisis situations, existing platforms and tools are rapidly appropriated, as their reach, familiarity, ease of use, and real-time communication are valued. Consequently, the appropriated platforms and tools are a mismatch with operations, leading to divided application usage, a lack of transparency, information overload, and disorder. Together, these properties shed light on how collaboration does not follow “naturally” from the technologies, but rather stems from the interplay between social and technological factors. After all, the activities in the socio-technical shaker grow into use purposes, including collaborative crisis intelligence, collaborative crisis action, and collaborative crisis adaptation. Together, the use purposes describe new opportunities and hope in the spirit of a certain kind of techno-optimism.

The key contributions of this research are twofold. First, the dissertation provides a rich empirical understanding on citizens’ use of collaborative media in societal crises characterised by chronic uncertainty and geographical distance. Secondly, the empirical research findings fuse together in a conceptual framework as a theoretical research contribution. In the core of the framework is the concept of collaborative media. Applying the framework illuminates the role of collaborative media in the mediated crisis sphere, increases our understanding of the organisation and maintenance of collaborative activities through seizing the opportunities and tackling the constraints of the collaborative media platforms, and clarifies the use purposes of collaborative media as a part of versatile crisis settings. The results are useful for various societal actors – including sectors from business actors to public governance, associations, and self-initiated civil activities – who are willing to combat societal crises and build sustainable futures and welfare in cross-border collaborations.

Kuten 2020-luvun ensimmäinen puolikas on dramaattisesti osoittanut, elämme pysyvän kriisin aikaa. Päällekkäiset yhteiskunnalliset kriisit – kuten COVID-19-pandemia ja ilmasto- ja ympäristökriisit – luovat olosuhteet, joissa mediateknologioiden mahdollistamalla kansalaisten rakentavalla yhteistyöllä voi olla yhä tärkeämpi rooli. Rakentavalla yhteistyöllä tämä väitöskirja viittaa esimerkiksi keskinäisen solidaarisuuden edistämiseen ja yhteiseen ongelmanratkaisuun.

Aiempi tutkimus on kuitenkin keskittynyt ihmisten mediateknologiavälitteiseen toimintaan erityisesti välittömissä kriisitilanteissa kuten äkillisissä luonnonkatastrofeissa tai terrori-iskuissa. Usein tarkastelun kohteena ovat olleet he, joita kriisit suoranaisesti koskevat. Tämä väitöskirja puolestaan tarjoaa käyttäjälähtöistä ymmärrystä siitä, miten kansalaiset käyttävät kollaboratiivista mediaa yhteiskunnallisissa kriiseissä, joita luonnehtivat krooninen epävarmuus ja maantieteellinen etäisyys. Erityisesti väitöskirja tarkastelee 1) kuinka kollaboratiiviset mediat suhteutuvat laajempaan hybridimediaympäristöön, 2) yhteistyön sosioteknisiä puitteita sekä 3) kollaboratiivisten medioiden yhteiskunnallisissa kriiseissä saamia käyttötarkoituksia.

Tutkimus perustuu kuuteen empiiriseen tapaustutkimukseen, joissa yhdistyvät globaali nuorten ilmastoliike, Australian metsäpalojen eläinuhrien auttaminen käsitöin, COVID-19 verkko-hackathon ja massiivinen ”ihmiskoe”, jossa kodit muuttuivat etätoimistoiksi ja -luokkahuoneiksi koronaviruksen leviämisen hillitsemiseksi vain päivän varoitusajalla. Tutkimuksen aineistot on kerätty temaattisten haastattelujen, verkkokyselyjen, päiväkirjojen ja Experience Sampling -menetelmän avulla. Lisäksi tutkimuksessa on analysoitu osallistujien kollaboratiivisen median alustoilla tuottamia sisältöjä. Aineistot on analysoitu temaattisella analyysimenetelmällä.

Empiiristen tapaustutkimusten perusteella väitän, että median välittämä kriisitietoisuus ja kriisitunne voivat kanavoitua tarpeeksi tehdä yhteistyötä – ja kriisisisältöjen synnyttämillä tunteilla on siinä keskeinen rooli. Kollaboratiivinen media toimii sosioteknisenä ”sekoittimena”, joka mahdollistaa kriisiyhteistyön jatkuvassa ihmisten ja teknologioiden välisessä vuorovaikutuksessa. Sosiotekninen sekoitin on metafora sosiaalisen vuorovaikutuksen ja teknologisten puitteiden vaihtelevalle vuorovaikutukselle, jossa kokoonpanot muodostuvat tapauskohtaisesti. Yhteistyön kehittyy lennossa ilman ennakkosopimuksia korostaen ihmisten välisten kohtaamisten sattumanvaraisuutta. Yhteen vedettynä kollaboratiiviseen mediaan perustuvissa projekteissa: 1) ihmiset kokoontuvat löyhästi määriteltyjen yhteisten tavoitteiden ympärille joko vapaaehtoisesti tai ulkoisesti ohjatussa kollaboratiivisen median käytössä, 2) johtajuus syntyy ryhmässä, jossa olemassa olevat ja virtuaaliset verkostot kietoutuvat yhteen, 3) ihmiset osallistuvat spontaanein panostuksin kiinnostuksen kohteidensa, tietojensa ja taitojensa mukaan, 4) rahallisten panosten sijaan suositaan aineettomia kontribuutioita, ja osallistujat kokevat tulevansa myös aineettomasti palkituiksi, 5) kaikki tämä edellyttää osallistujien välistä luottamusta ja 6) kollaboratiivisen median käyttö vaikuttaa myös fyysisiin tiloihin ja kasvokkaisiin suhteisiin.

Teknologisesta näkökulmasta kollaboratiivisten medioiden käyttö yhteiskunnallisissa kriiseissä on teknologisten kompromissien summa ja edellyttää jatkuvaa tasapainoilua teknologisten etujen ja haasteiden välillä. Yhteiskunnallisissa kriisitilanteissa otetaan käyttöön olemassa Olevia alustoja ja työkaluja, joiden hyviä puolia ovat laaja käyttö, tuttuus, helppokäyttöisyys sekä reaaliaikainen viestintä. Seurauksena alustat ja työkalut eivät sovi yksi yhteen projektien tarpeiden kanssa, mikä johtaa hajautuneeseen sovellusten käyttöön, läpinäkyvyyden puutteeseen, tietotulvaan ja yleiseen epäjärjestykseen. Kaiken kaikkiaan yhteistyö ei seuraa ”luonnollisesti” teknologioista, vaan se muovautuu sosiaalisten ja teknologisten tekijöiden vuorovaikutuksessa. Sosioteknisessä sekoittimessa tapahtuva toiminta muotoutuu kollaboratiivisen media käyttötarkoituksiksi, joita ovat yhteisälykkyys, yhteistoiminta ja yhteissopeutuminen. Yhdessä käyttötarkoitukset kuvaavat uusia mahdollisuuksia ja toivoa tietynlaisen tekno-optimismin hengessä.

Tämän väitöskirjan keskeisin panos on kaksijakoinen. Ensinnäkin se tarjoaa rikasta empiiristä tietoa siitä, miten kansalaiset käyttävät kollaboratiivista mediaa yhteiskunnallisissa kriiseissä. Toiseksi empiiriset tutkimustulokset sulautuvat yhteen käsitteellisessä viitekehyksessä, joka on tutkimuksen teoreettinen panos. Viitekehyksen ytimessä on kollaborativiisen media käsite. Sovellettuna viitekehys valaisee kollaboratiivisen median rooli osana hybridimediaympäristöä, lisää ymmärrystä yhteistyön organisoinnista ja ylläpitämisestä sekä media-alustojen haasteista ja mahdollisuuksista. Lisäksi tutkimus selventää kollaboratiivisen median käyttötarkoituksia osana yhteiskunnallisia kriisitilanteita. Tulokset ovat hyödyllisiä monille yhteiskunnan toimijoille – yrityksistä julkiseen hallintoon, yhdistyksiin ja vapaaseen kansalaistoimintaan – jotka ovat valmiita taistelemaan yhteiskunnallisia kriisejä vastaan ja rakentamaan kestävää tulevaisuutta ja hyvinvointia rajat ylittävässä yhteistyössä.