Maisemavalokuvan aitous : kuvallisen todellisuuden kerrostumia Pohjoisessa

Abstract

Kysymys aitoudesta on maisemavalokuvassa ajankohtainen aikana, jolloin digitaaliset työprosessit, laskennallinen kuvankäsittely ja kuvien alustavälitteinen kierto muovaavat sekä kuvallista uskottavuutta että luontosuhteita. Tämä artikkeliväitöskirja tarkastelee Pohjoisen luonnon maisemavalokuvan aitouden rakentumista ja sen moniulotteisia merkityksiä. Aitous hahmotetaan ontologisesti relationaaliseksi ja performatiiviseksi ilmiöksi, joka ei sijaitse yksittäisessä kuvassa ominaisuutena vaan kuvaamisen, esittämisen ja katsomisen materiaalis–diskursiivisissa kokoonpanoissa. Tutkimus haastaa muokkaamattomuuden ja indeksisyyden ihanteisiin nojaavan käsityksen valokuvallisesta aitoudesta ja esittää sen sijaan relationaalisen ja performatiivisen mallin, jossa aitous aktualisoituu tekijän, paikan, kuvausapparaatin ja katsojan välisissä suhteissa. Samalla työ paikantaa maisemavalokuvauksen ekokulttuurisena käytäntönä: aitouden normit kytkeytyvät siihen, millaiset ympäristösuhteet, arvot ja toiminnan tavat tulevat kuvakulttuurissa mahdollisiksi ja uskottaviksi.

Tutkimus rakentuu teoreettisen analyysin, taiteellisen työskentelyn ja katsomisaineistojen dialogina. Se hyödyntää semiotiikkaa valokuvallisten konventioiden, odotushorisonttien ja tulkinnallisten merkityskehysten jäsentämisessä. Paradigmaattisesti työ nojaa kriittiseen posthumanistiseen ajatteluun, jossa aitous ymmärretään materiaalisina ja relationaalisina järjestelyinä ja jossa myös ei-inhimilliset toimijat (kuten kuvausapparaatit ja ympäristön prosessit) osallistuvat siihen, mitä kuvissa tulee näkyväksi. Fenomenologista analyysia käytetään tämän rinnalla vastaanoton ja eletyn paikkasuhteen täsmentämiseen. Sen kautta valokuvien katsominen jäsentyy ruumiillisesti virittyneenä ja moniaistisena paikan tuntuna. Näin kuvallinen todentuntuisuus ei palaudu pelkkään optiseen vastaavuuteen, vaan siihen, miten kuva kykenee aktivoimaan koettua läsnäoloa ja luontosuhteen kokemuksellisia ulottuvuuksia.

Aitouden arvioitavuus sidotaan menetelmälliseen läpinäkyvyyteen ja siihen, että tekniset ratkaisut perustellaan tarkasteltavan ilmiön ehdoilla. Näin aitouskeskustelu siirtyy “koskematon–muokattu” -akselilta kohti esitystapahtumaa ja sen etiikkaa: mitä tehdään näkyväksi ja millaisin ehdoin kuvan suhde todelliseen on tulkinnallisesti ymmärrettävä ja eettisesti hyväksyttävä.

Tutkimusstrategiana on taideperustainen toimintatutkimus, joka hyödyntää paikantuneen tiedon (situated knowledge) periaatetta ja tekijän analyyttistä autoetnografista positiota. Tekijän valokuvateokset toimivat aktiivisena episteemisenä välineenä tiedon tuottamiseen ja välittämiseen.

Tutkimus tuottaa metodologista ja pedagogista tietoa, jolla on annettavaa niin maisemavalokuvauksen käytännöille, taide- ja mediakasvatukselle, maisematutkimukselle kuin kriittiselle matkailututkimukselle. Tulokset osoittavat, että maisemavalokuvauksella on potentiaalia toimia ekokulttuurisen kiinnostuksen herättäjänä, joka voi ohjata ihmisryhmiä kohti kestävämpiä toimintatapoja ja syvempää vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Artikkeliväitöskirja koostuu neljästä vertaisarvioidusta artikkelista, niitä kokoavasta yhteenveto-osasta sekä taiteellisesta osasta, johon sisältyvät laajennettu näyttelykatalogi ja näyttely.

Empiirisen aineiston ydin rakentuu taiteellisen työskentelyn prosesseista ja tuotoksista (sykleinä jäsennetyistä valokuvateoksista sekä niitä dokumentoivista prosessi- ja parateksteistä) sekä kahdesta valtakunnallisesta kyselyaineistosta. Kyselyt kartoittavat valokuvaajien ja katsojien käsityksiä aidosta maisemakuvasta sekä valokuvan kykyä välittää moniaistisia luontokokemuksia. Kyselyt tuottavat katsoja- ja valokuvaajavetoista tulkinta-aineistoa, kun taas omat teokset ja niiden esityskontekstit toimivat tutkimuksellisina koetilanteina aitouden ehtojen pohtimiseksi, testaamiseksi ja jäsentämiseksi.

Tutkimuksen keskeinen käsitteellinen kontribuutio on aitouden jäsentäminen viiteen kategoriaan: subjektiiviseen (tekijän ja katsojan intentiot sekä tulkinnalliset positiot), laajennettuun (teknologinen havaintokyvyn ylitys), fyysiseen (kehollinen, moniaistinen ja paikantunut kokemus), emotionaaliseen (affektiivinen resonanssi) ja metafyysiseen (eksistentiaaliset ja spekulatiiviset merkityshorisontit) aitouteen.

Näiden kategorioiden lisäksi aitoutta tarkastellaan kahden toisiinsa kietoutuvan ulottuvuuden, totuudellisuuden ja todentuntuisuuden, kautta. Totuudellisuus viittaa prosessin rehellisyyteen, eettisiin rajoihin ja jäljitettävyyteen, kun taas todentuntuisuus tarkoittaa kokemuksellista uskottavuutta ja läsnäolon vaikutelmaa myös silloin, kun esitystapa ylittää paljassilmäisen havainnon normin. Pohjoisen maisemavalokuvan aitous rakentuu usein juuri näiden ulottuvuuksien tilanteisena jännitteenä.

Taiteellisessa osiossa kehitetään visuaalisen haikun konsepti, joka hyödyntää kamerassa tapahtuvaa kaksoisvalotusta emotionaalisen läsnäolon välittäjänä. Lisäksi tutkimus esittelee laajennetun havaitsemisen menetelmiä, kuten infrapuna- ja ultraviolettikuvausta, jotka tekevät näkyväksi ihmisaisteille tavoittamattomia luonnonilmiöitä ja avaavat kysymyksen tällaisten kuvien aitoudesta.

Tutkimuksen keskeinen väite on, ettei aitous palaudu indeksiseen todellisuussuhteeseen tai paljassilmäisen havainnon normiin, vaan se neuvotellaan tuotannon, tekniikan ja vastaanoton käytännöissä. Tutkimus tarjoaa käsitteellisiä ja metodologisia työkaluja valokuvallisen aitouden jäsentämiseen ja tulkintaan totuudenjälkeisessä ja teknologisesti välittyneessä ajassa, jossa Pohjoista koskevat kulttuuriset mielikuvat ja sosiaalisen median kuvakäytännöt muokkaavat maisemakuvan lukutapoja.

Työ luo perustan ymmärtää maisemavalokuvaus ekokulttuurisena tekona, joka voi tukea kestävämpää luontovalokuvauskulttuuria sekä ekokulttuurista osallistumista ja toimijuutta. Maisemavalokuvaus voi samalla ohjata kohti vastuullisempia ympäristösuhteita ja syvempää, paikantunutta luontosuhdetta.