Lapsen asuinpaikka ja lapsen kuuleminen lapsikaappauksissa

Abstract

Laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (361/1983) on säädökset koskien lapsikaappaustilan-teita. Säädökset uudistettiin vuonna 1994, kun Suomi ratifioi kaksi kansainvälistä yleissopimusta: Yksityisoikeuden alaa koskeva Yleissopimus kansainvälisestä lapsikaappauksesta (Haagin yleisso-pimus; SopS 57/1994) ja Eurooppalainen yleissopimus lastenhoitoa koskevien päätösten tunnusta-misesta ja täytäntöönpanosta ja lasten palauttamisesta (Strasbourgin yleissopimus; SopS 56/1994). Näiden lisäksi eurooppalaisia lapsikaappauksia säätelee Neuvoston asetus (EY) N:o 2201/2003 tuo-mioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja van-hempainvastuuta koskevissa asioissa (Bryssel IIa -asetus).

Yleissopimukset ja Bryssel IIa -asetus pohjautuvat asuinpaikan periaatteelle, mitä ei kuitenkaan ole sen tarkemmin yleissopimuksessa tai asetuksessa määritelty. Käsitteen määrittely on siten jäänyt oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön tehtäväksi. Lapsikaappaustilanteissa lapselle tulee hänen ikänsä ja kehityskykynsä mukaisesti antaa mahdollisuus lausua mielipide. Lapsikaappaustilanteiden kuulemisen suorittamisesta ja mielipiteen vaikutuksesta päätökseen ei kuitenkaan ole laintasoista säädöstä tai ohjaavaa opasta.

Tarkasteluni on pohjautunut oikeusdogmaattiseen metodiin. Olen selvittänyt yllä olevassa kappa-leessa nimeämiäni oikeusongelmia oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön kautta. Lapsen asuinpai-kan määritteleminen tapahtuu monen asian yhteisvaikutuksena ottaen huomioon esimerkiksi lapsen fyysinen oleminen maassa, lapseen liittyvät suhteet ja vanhempien tarkoitus. Kuuleminen perustuu lapsen oikeuteen ilmaista mielipide. Mielipide tulee selvittää mahdollisimman hienovaraisesti ottaen huomioon lapsen kehitystaso. Tuomioistuimen tehtävänä on päättää onko lapsen mielipide sellainen, mihin päätöksessä tulee kiinnittää huomiota.