Yksityisoikeudellisen yhteistyön kehittäminen Euroopan unionissa

Abstract

Valtioiden väliset rajat ovat kansainvälisen kanssakäymisen myötä muuttuneet avoimemmiksi, ja näin myös erilaiset kansainväliset oikeustoimet ja oikeussuhteet ovat arkipäiväistyneet. Euroopan unionin toiminnan alkuperäisenä lähtökohtana olleen hyvin taloudellispainotteisen näkökulman lisäksi unionissa onkin alettu kiinnittää huomiota jäsenvaltioiden kansalaisiin sekä heidän yksityisoikeudellisiin suhteisiin ja näiden sääntelemättömyyden vaikutukseen unionissa. Tutkielman tarkoituksena on esitellä niitä yksityisoikeudellisia osa-alueita ja keinoja, joiden piirissä Euroopan unioni on laajentanut sääntelyään prosessioikeuden alalle jäsenvaltioiden välisen yksityisoikeudellisen yhteistyön kautta. Tämän eurooppalaisen yksityisoikeudellisen sääntelyn kehityksen selvittämisessä on tukeuduttu oikeuskirjallisuuden lisäksi ensi sijassa Euroopan unionin tarjoamaan lähdemateriaaliin.

Euroopan unionin yksityisoikeudellista yhteistyötä on lähdetty rakentamaan niin kutsutun ”oikeuteen, vapauteen ja turvallisuuteen perustuvan alueen” käsitteellä, jonka lähtökohtaisena tavoitteena oli, että kansalaisilla olisi yhtäläinen käsitys oikeudesta unionin sisällä. Tämän edellytykseksi asetettiin kokonaisvaltainen oikeudellinen yhteistyö. Tällä hetkellä yksityisoikeudellisen yhteistyön kannalta tärkeimmässä asemassa on vuonna 2009 voimaan tullut Lissabonin sopimus, ja sen sisältävän Euroopan unionin toiminnasta laaditun sopimuksen 81 artikla. Artiklan mukaan unionin toimenpiteillä säänneltäviä yksityisoikeudellisen yhteistyön osa-alueita ovat tuomioiden ja viranomaispäätösten vastavuoroinen tunnustaminen ja täytäntöönpano, oikeudenkäynti- ja muiden asiakirjojen tiedoksianto, lainvalinnan ja tuomioistuinten toimivaltasääntöjen yhteensopivuus, todisteiden vastaanottamista koskeva yhteistyö, tehokas oikeussuojan saatavuus, riita-asiain oikeudenkäyntien moitteettoman sujumisen varmistaminen, vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien kehittäminen sekä tuomareiden ja oikeuslaitoksen koulutus. Yhteistyön kulmakiveksi on asetettu vastavuoroisen tunnustamisen periaate ja toimenpiteitä hyväksyttäessä pidetään edelleen mielessä sisämarkkinoiden moitteeton toiminta.

Euroopan unionin yhtenäistämispyrkimysten myötä kansainvälisen yksityisoikeuden alalla on nykyisin huomattava määrä eurooppalaista normistoa. Viime vuosina onkin korostunut kysymys siitä, miten yhtenäistäminen ja unionin sääntelyn koherenssi säilytetään siten, että huomioidaan myös kulttuurilliset eroavuudet ja jäsenvaltioiden oma sääntelyperinne. Kysymykseen ei ole kuitenkaan annettavissa yksiselitteistä vastausta. Yksityisoikeudellisen yhteistyön kehittämisen haasteina tutkielmassa nähdäänkin normikokonaisuuden rakentaminen siten, että ylläpidetään samanaikaisesti sekä jäsenvaltioiden diversiteettiä että unionin oikeuden koherenssia, säilytetään jäsenvaltioiden omaa identiteettiä sekä huomioidaan Euroopan unionin toimintaankin vaikuttava globalisaation kehitys.