Lapsen palauttamisesta kieltäytyminen ja lapsen etu

Abstract

Tutkielma kuvaa kansainvälisiä lapsikaappauksia koskevaa sopimussääntelyä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, onko lapsen palauttamisesta kieltäytyminen tarkoituksenmukaista lapsen edun kannalta. Lapsikaappauksiin sovelletaan yleisesti pääsääntöä palauttaa lapsi asuinpaikkavaltioonsa, mutta palauttamisesta on mahdollisuus myös kieltäytyä. Tavoitteena on etsiä ratkaisu ongelmaan syventymällä kahteen tärkeimpään kieltäytymisperusteeseen. Lapsen palauttamisesta voidaan kieltäytyä, jos lapsen palauttamista koskeva hakemus on tehty vuosi kaappauksen jälkeen ja lapsen voidaan näyttää sopeutuneen uuteen asuinpaikkaansa. Kieltäytyminen on mahdollista myös, jos lapsi vastustaa palauttamista ikänsä ja kehitystasonsa perusteella pätevästi. Tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen.

Ongelmaan etsitään ratkaisua oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden avulla, sillä Yksityisoikeuden alaa koskeva Yleissopimus kansainvälisestä lapsikaappauksesta (Haagin lapsikaappaussopimus SopS 57/1994) eikä Neuvoston asetus (EY) N:o 2201/2003 tuomioistuimen toimivallasta ja tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja vanhempainvastuuta koskevissa asioissa (Bryssel IIa- asetus) määrittele selkeästi kieltäytymisperusteiden soveltamista.

Kansainväliset perhesuhteet ovat lisääntyneet ja näin ollen myös lapsikaappausten todennäköisyys. Kieltäytymisen yhteydessä on otettava huomioon lapsen etu, mikä edellyttää tapauskohtaista harkintaa. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että ehdottomana pääsääntönä tulisi olla lapsen palauttaminen asuinpaikkavaltioonsa. Lapsen etu voidaan arvioida riittävän perusteellisesti ainoastaan lapsen asuinpaikkavaltiossa.