Huumausaineen käyttörikos

Abstract

Huumausaineiden käytön rangaistavuus on ollut vuosikymmenten ajan kriminaalipoliittinen kiistakysymys. Huumausaineiden käyttöön liittyy monenlaisia yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja yksilöllisiä ongelmia, joihin Suomessa pyritään puuttumaan noudattamalla huumausaineiden suhteen täyskiellon periaatetta.

Tutkielman aluksi kuvataan suomalaisen huumausainepolitiikan rakennetta ja tavoitteita sekä esitellään pääpiirteittäin huumausaineisiin liittyviä aiempia tutkimuksia. Tutkielman toisessa luvussa selvitetään, mitä huumausaineella on eri aikoina tarkoitettu ja miten huumausaineen käsite on lainsäädännössä määritelty. Pohjoismaisen kokonaiskäsityksen laajentamiseksi lainsäädännön kehitykseen tutustutaan sekä Suomen että Ruotsin osalta. Kolmannessa luvussa arvioidaan huumausaineiden käytön rangaistavuutta, sen kriminaalipoliittista taustaa, tavoitteita sekä rangaistussäännösten kehitystä. Lisäksi luvussa esitellään myös tällä hetkellä voimassa oleva huumausaineen käyttörikoksen tunnusmerkistö.

Neljännessä luvussa tarkastellaan, miten YK:n kansainväliset huumausaineyleissopimukset suhtautuvat huumausaineiden käyttöön ja sen rangaistavuuteen. Viidennessä luvussa esitetään arvioita Euroopan unionin huumeidenvastaisesta toiminnasta EU:n huumausainestrategioiden ja toimintasuunnitelmien valossa. Tutkielman kuudennessa luvussa kuvataan huumausaineen käyttörikoksen rikosoikeudellisia seuraamuksia. Tunnusmerkistönmukaisten sakko- ja vankeusrangaistuksen lisäksi tutkielmassa selvitetään toimenpiteistä luopumissäännöksiä sekä niiden soveltamisalaa, ja erityisenä seuraamuksena esitellään huumausaineen käyttörikokseen syyllistyneen nuoren puhuttelu.

Tutkielman aineiston perusteella täysikiellon periaatteen soveltaminen ja sitä toteuttava huumausaineiden käyttäjien rikosoikeudellinen rankaisu eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia keinoja huumepolitiikan toteuttamisessa, sillä huumeiden käyttäjät tarvitsisivat usein pikemminkin hoitoa kuin rangaistusta.