Joukkotuhonnan kriminalisointi ja tunnusmerkistön muotoutuminen kansainvälisessä rikosoikeudessa

Abstract

Tutkimuksessa selvitetään joukkotuhonnaksi kutsutun rikoksen tunnusmerkistöä ja sen kehittymistä kansainväliseksi rikokseksi. Lisäksi tutkitaan kansainvälisen rikosoikeuden ominaispiirteitä oikeudenalana. Keskeisenä lähteenä tutkimuksessa ovat yleissopimus joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi, yleissopimuksen esityöt, kansainvälinen tapaoikeus ja oikeuskirjallisuus.

Joukkotuhonta on kehittynyt kansainväliseksi rikokseksi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana tapahtuneet joukkomurhat saivat kansainvälisen yhteisön tunnustamaan kansallisille vähemmistöille uudenlaisia oikeuksia samalla kun ihmisoikeusajattelu kehittyi nykyiseen muotoonsa. Toisen maailmansodan jälkeen valtiot myös hyväksyivät ajatuksen kansainvälisestä rikosoikeusjärjestelmästä sekä periaatteen, jonka mukaan tietyt rikokset tulisi saattaa rangaistavaksi kansainvälisellä tasolla.

Joukkotuhonta määriteltiin ensimmäisen kerran joukkotuhontayleissopimuksessa, joka hyväksyttiin vuonna 1948. Yleissopimuksen tarkoituksena oli estää aikaisemmat historiassa tapahtuneet joukkomurhat tulevaisuudessa. Joukkotuhonnan tunnusmerkistö onkin pitkälti peräisin historian eri tapahtumista. Joukkotuhonnassa pyritään hävittämään kansanryhmä kokonaan tai osittain, kansanryhmän ominaisuudessa. Yleissopimuksessa suojeltuja ryhmiä ovat kansalliset, etniset, rodulliset ja uskonnolliset vähemmistöt.

Kansainvälinen rikosoikeus on jatkuvasti eteenpäin kehittyvä oikeudenala ja sen alaan liittyvä voimassaoleva oikeus kumpuaa useista eri lähteistä. Joukkotuhonnan tunnusmerkistö ei selviä pelkästään yleissopimusta ja sen esitöitä tarkastelemalla. Yleissopimuksen määritelmä joukkotuhonnalle on hyväksytty sellaisenaan myös Ruandan ja Jugoslavian ad hoc –tuomioistuinten perussääntöihin sekä Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussääntöön. Edellä mainitut tuomioistuimet ovat kehittäneet joukkotuhonnan tunnusmerkistöä oikeuskäytännössään erityisesti viime vuosikymmenien aikana.