Rikoksen uusiminen : oikeusdogmaattinen, kriminaalipoliittinen ja empiirinen tarkastelu

Abstract

Käsittelen maisterintutkielmassani rikoksen uusimista lainopillisessa, kriminaalipoliittisessa ja empiirisessä viitekehyksessä. Tutkielman oikeusdogmaattisesta osasta käy ilmi, että rikoksen uusimisella on varsin merkittävä vaikutus seuraamusjärjestelmän puitteissa tehtäviin ratkaisuihin – oli kyse sitten rangaistuksen mittaamisesta tai lajivalinnasta, rangaistuksen täytäntöönpanoratkaisuista taikka ajokiellon määräämisestä. Rikoksen uusimisen vaikutus rangaistusta määrättäessä on jätetty kuitenkin lainsäädännön ja lain esitöidenkin tasolla hyvin avoimeksi. Sekä rikoslain 6 luvun 5 §:n 5 kohdan tarkoittama koventamisperustesäännös että rangaistuksen lajinvalintaan vaikuttavat säännökset mahdollistavat yleisluonteisuutensa vuoksi useissa tapauksissa päätökset suuntaan tai toiseen, kun on kyse tekijän rikosentisyyden huomioimisesta. Lainsäädäntöä tulisikin muuttaa sillä tavoin, että esimerkiksi uusimisnopeudelle määriteltäisiin laissa jokin selkeä ja tuomioistuimia sitova aikaraja. Tällaista rangaistuskäytännön yhtenäisyyttä parantavaa normistoa edustaa nykylainsäädännössä ajokiellon määräämistä (AKL 66) ja ehdonalaista vapauttamista (RL 2c:5) koskevat säännökset,joissa on täsmälliset ja sitovat aikarajat uusimisvaikutuksen huomioimisesta.

Tutkielman toisessa, eli aihetta kriminaalipoliittisessa viitekehyksessä tarkastelevassa, osassa havaitaan kuinka ongelmallista uusimisankaroituminen ja yleisemminkin vankeusrangaistusten käyttäminen on. Perusongelma on siinä, että laitosrangaistus pikemminkin lisää uusimisriskiä, koska vankeusrangaistukset aiheuttavat käytännössä prisonisaatiota eli vankilaan ja rikollisen rooliin sosiaalistumista. Uusimisankaroitumiseen perustuva kriminaalipolitiikka perustuu pohjimmiltaan intuitiiviseen uskoon rangaistusten edes jonkinlaisesta tehosta, vaikka tällaiset käsitykset ankarampien rangaistusten kyvystä vaikuttaa rikoksenuusijoiden käyttäytymiseen perustuvat usein irrationaalisiin virheoletuksiin.

Kolmannessa eli empiirisessä osassa olen tarkastellut tapausaineiston avulla vastaajan rikosentisyyden merkitystä rangaistuksen määräämiseen. Tapausaineisto pitää sisällään 99 Kouvolan ja Rovaniemen hovioikeuden ratkaisua, joissa ankarimpana rikosnimikkeenä on ollut törkeä rattijuopumus (RL 23:4). Aineistosta kävi ilmi, että enemmistö törkeään rattijuopumukseen syyllistyneistä rikoksenuusijoista tuomittiin ehdottomaan vankeusrangaistukseen, Rovaniemen hovioikeuden ratkaisuissa osuus oli jopa 79 prosenttia. Tapausaineisto osoitti, että koventamisperusteen (RL 6:5:n 5 kohta) soveltaminen ankaroitti rangaistusta noin puolitoistakertaiseksi verrattuna rikoksenuusijoihin, joiden rangaistuksiin koventamisperustetta ei sovellettu.