Vankien poistumislupajärjestelmä

Abstract

Tämän tutkielman tarkoituksena on käsitellä vankien poistumislupajärjestelmää oikeudellisesta näkökulmasta. Poistumislupajärjestelmä luotiin Suomeen 1970-luvun alussa vankeuden haittavaikutusten vähentämiseksi. Pitkäaikaista rangaistusta suorittavien osalta poistumislupia perusteltiin mielenterveydellisillä syillä. Katsottiin, että lomat vähentäisivät laitostumista ja mahdollistaisivat yhteydenpidon säilymisen ulkomaailmaan. Lisäksi lomajärjestelmän ajateltiin vähentävän kurinpitorangaistuksia.

Nykyään poistumisluvista säädetään vankeuslain 14 luvussa ja sen 1 §:n mukaan poistumisluvan tarkoituksena on edelleen tukea vangin yhteyksien säilymistä ja sijoittumista yhteiskuntaan sekä vähentää vapauden menetyksestä aiheutuvia haittoja. Poistumislupa voidaan myöntää rangaistusajan pituuden perusteella, tärkeän syyn perusteella, erittäin tärkeän syyn perusteella tai saatettuna.

Poistumislupajärjestelmän toimivuudesta on käyty paljon kriittistä keskustelua, koska etenkin kesällä 2011 vankien poistumisluvilta palaamatta jäämisestä uutisoitiin erittäin laajasti. Totuus kuitenkin on hieman toisenlainen, ainakin jos katsotaan poistumislupaehtojen rikkomisista laadittuja tilastoja. Niiden mukaan vuonna 2011 poistumislupaehtoja rikottiin ainoastaan neljässä prosentissa myönnetyistä luvista. Poistumislupia myönnettiin vuonna 2011 yhteensä 11 016.

Tutkimusta varten olen haastattelut poistumislupakysymyksiin perehtyneitä asiantuntijoita ja käynyt läpi poistumislupia koskevat eduskunnan oikeusasiamiehen tietokannasta löytyvät ratkaisut. Kokonaisuudessaan poistumislupajärjestelmä vaikuttaa toimivan varsin hyvin. Poistumislupajärjestelmään kuitenkin liittyy joitakin ongelmia, joista tärkeimpinä voidaan mainita lupapäätöksen tekijän harkintavallan laajuus, vankien sosioekonomisista olosuhteista aiheutuva eriarvoisuus lupaprosessissa, sekä muutoksenhakuoikeuden puuttuminen muiden kuin erittäin tärkeän syyn perusteella anottujen poistumislupien osalta.