Kuulemisperiaatteen toteutuminen edunvalvojan määräämisen yhteydessä

Abstract

Oikeus tulla kuulluksi on yksi länsimaisten oikeusjärjestelmien kantavia periaatteita. Tuon oikeuden, tai pikemminkin sen turvaamisen, tulisi korostua tilanteissa, joissa tuomioistuimen tai viranomaisen toimenpitein ollaan puuttumassa henkilön itsemääräämisoikeuteen. Tutkielman tavoitteena on lainsäädäntöön ja oikeustapauksiin perehtymällä selvittää, millä tavalla kuulemista edunvalvojan määräämisen yhteydessä on säännelty lainsäädännössä ja toisaalta miten kuulemisperiaatetta käytännössä toteutetaan.

Tutkielmassa havaitaan, että edunvalvontaan esitetyn kuulemista säännellään eri tavalla riippuen siitä, onko maistraatti vai tuomioistuin toimivaltainen määräämään edunvalvojan sekä siitä, missä laajuudessa henkilön toimintakelpoisuuteen puututaan edunvalvojan määräämisen yhteydessä. Pääsääntönä on, että edunvalvontaan esitettyä ei tarvitse kuulla henkilökohtaisesti kuin niissä tilanteissa, joissa maistraatilla on toimivalta edunvalvojan määräämiseen tai henkilön toimintakelpoisuutta rajoitetaan. Tutkielmassa havaitaan myös, että jopa korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on ollut epävarmuutta sen suhteen, kuinka ehdoton henkilön oikeus tulla kuulluksi edunvalvojan määräämisen yhteydessä on.

Edunvalvontaan esitetyn oikeusturvan kannalta kirjallinen kuuleminen on usein ongelmallinen tapa turvata henkilön oikeus osallistua asiansa käsittelyyn. Edunvalvontaan esitetyn kognitiiviset taidot ovat tyyppitilanteessa yleensä heikentyneet, minkä vuoksi kirjallinen ilmaisu voi olla henkilölle vaikeaa tai jopa mahdotonta. Henkilökohtainen kuuleminen turvaisi parhaiten kontradiktorisen periaatteen toteutumisen edunvalvonta-asian käsittelyn yhteydessä.