Ulosottoperusteen määräaikaisuus ja sen jatkaminen

Abstract

1990-luvun laman seurauksena ylivelkaantuneiden henkilöiden määrä kasvoi rajusti. Usein velat olivat niin suuria, että velallisen tulot eivät riittäneet velkojen lyhentämiseen. Tämä johti usean velallisen kohdalla velkavankeuden syntymiseen, sillä velkoja voitiin periä loputtomiin. Ulosottoperuste ei itsessään vanhentunut, joten aineellisen vanhentumisen katkaiseminen riitti perinnän jatkamiseen. Ongelmaksi muodostui, että kaikki velalliset eivät päässeet velkajärjestelyn piiriin, joten elinikäinen velkavankeus oli todellisuutta.

2000-luvun alkupuolella ulosottoperusteen määräaikaisuus säädettiin viimesijaiseksi keinoksi yksityishenkilöiden velkavastuun lakkauttamiseksi. Ulosottoperusteelle säädettiin 15 ja 20 vuoden määräajat, jotka eivät ole katkaistavissa. Määräajan kuluessa umpeen, velka vanhentuu ja sitä ei voida periä enää ulosoton kautta. Ulosottoperusteen määräaikaisuuden edut haluttiin rajata vain rehellisille velallisille. Väärinkäytösten ehkäisemiseksi ja velkojien etujen turvaamiseksi säädettiin pykälä ulosottoperusteen määräajan jatkamisesta. Jos velallinen vaikeuttaa olennaisesti velkojien maksunsaantia jatkumaan vielä kymmenen vuotta. Kyseisten lainkohtien säätämisestä on kulunut nyt kymmenen vuotta ja tuomioistuimet ovat joutuneet niitä soveltamaan. Määräajan jatkamisen edellytykset ovat tiukat ja menettely on poikkeuksellista.

Tutkielman pääpaino on ulosottoperusteen määräajan jatkamisessa. Käsittelen myös määräajan määräaikaisuutta ja velan aineellisia vanhentumissäännöksiä, joiden läpikäyminen on välttämätöntä kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Tutkielman loppupuolelle vertailen määräajan jatkamisen kriteereitä velallisen rikosten tunnusmerkistöihin, sekä pohdin vahingonkorvauskanteen käyttämistä määräajan jatkamiskanteen vaihtoehtona.