Esitutkinnan rajaaminen osana esitutkintayhteistyötä

Abstract

Esitutkintaviranomaisella on pääsääntöinen esitutkintapakko. Sen nojalla esitutkinta on toimitettava, kun on syytä epäillä, että rikos on tapahtunut. Tutkinnanjohtajan ja syyttäjän yhteistyön tuloksena tehtävä esitutkinnan rajaaminen on siten merkittävä poikkeus esitutkinnan toimittamisvelvollisuudesta. Esitutkinnan rajaamismenettelyiden taustalla vaikuttaa voimakas prosessitaloudellisuuden ajatus ja menettelyt ovatkin kehittyneet käytännön tarpeesta viranomaisten resurssien tarkoituksenmukaiseksi kohdentamiseksi.

Tutkielmassa on tarkasteltu esitutkintapakkoon nähden poikkeuksellisia esitutkinnan rajaamismenettelyjä eli jo säädettyä esitutkinnan rajoittamista sekä ehdotuksen tasolla olevaa syyteneuvottelua. Menettelysäännösten läpikäymisen lisäksi tutkielmassa on pohdittu rajaamismenettelyjen positiivisia ja negatiivisia seurauksia sekä mahdollisia vaihtoehtoisia toimintamalleja. Kenties suurimpana kysymyksenä tutkielmassa on pyritty vastaamaan siihen, voidaanko esitutkinnan rajaamista ylipäätään pitää rikosoikeudellisesta näkökulmasta hyväksyttävänä menettelynä.

Tutkielmassa on päädytty siihen kiistattomaan johtopäätökseen, että esitutkinnan rajaamismenettelyt ovat tarpeen nykyisessä yhteiskunnassa, jossa resurssit eivät yksinkertaisesti riitä kaiken rikollisuuden tutkintaan. Esitutkinnan rajoittamismenettely on käytännössä todettu toimivaksi ja prosessiekonomiseksi järjestelyksi, eikä itse menettelysäännöksiä ole tarkoituksenmukaista lähteä merkittävästi muuttamaan. Sitä vastoin syyteneuvottelua koskeviin säännösehdotuksiin suhtaudutaan ristiriitaisesti, eikä sen positiivia vaikutuksia esitutkinnan rajaamiseen voida pitää täysin kiistattomina. Syyteneuvottelua on mahdoton arvioida aukottomasti ilman käytännön kokemusta suomalaisen oikeusjärjestelmän sisältä. Syyteneuvottelujärjestelmälle asetettuja tavoitteita voidaan kuitenkin saavuttaa jo olemassa olevien säännösten laajemmalla soveltamisella.