Lapsi, kokemus ja nykytaide : prosessidraama lähestymistapana nykytaiteen näyttelyyn Rovaniemen taidemuseolla keväällä 2008

Abstract

Tutkielmamme tavoitteena on selvittää draaman soveltuvuutta opetusmenetelmänä, kun pieni lapsi kohtaa nykytaiteen. Tutkimuksen empiirinen osa toteutettiin Rova¬niemen taidemuseolla keväällä 2008 ja se perustuu Muistinmenetys-nimisestä työ¬pajasta keräämäämme aineistoon. Olimme suunnitelleet työpajan osana Luullun arvausta -nimistä, museopedagogiikan kurssilla pystytettyä näyttelyä. Päiväkoti-ikäisille lapsille tarkoitetun työpajan ytimessä olivat kokemuksellinen, kehollinen ja eri aisteihin pohjautuva nykytaiteen kohtaaminen. Tavoitteena oli, että lapset voisivat pajan kautta kokea museon omaksi ympäristökseen ja lähestyä nykytaidetta omista lähtökohdistaan käsin. Työpajaan osallistui kevään aikana 18 ryhmää. Lapset olivat iältään 3−7-vuotiaita.

Tutkimuksessamme tarkastelemme draamallisen työpajan lisäksi myös muita osateki¬jöitä, jotka vaikuttivat lapsen museokokemukseen. Lähestymistapamme mukaan työ¬pajassa koettu aika ei ole irrallinen lapsen muusta elämismaailmasta, vaan museo¬kokemus on nähtävä kokonaisuutena. Tässä kokonaisuudessa vaikuttavat niin työ¬pajassa vietetty aika kuin sitä edeltävät ja sen jälkeiset tapahtumat.

Tutkielmamme on laadullinen tutkimus, joka sisältää tapaus- ja toimintatutkimuksen piirteitä. Aineistonkeruumenetelminä olemme käyttäneet osallistuvaa ja sivusta seuraa¬vaa havainnointia, videointia, teemahaastattelua ja lasten piirrättämistä. Tutkimuksen keskeisin aineisto koostuu omista kenttämuistiinpanoistamme, pajaan osallistuneiden lasten piirustuksista ja päiväkodin ohjaajien haastatteluvastauksista. Näitä eri aineis¬toja olemme analyysivaiheessa vertailleet keskenään.

Tutkimustulokset osoittavat, että pajaan liittynyt ennakkotehtävä oli herättänyt lasten mielenkiinnon työpajaa kohtaan jo päiväkodeissa ja siksi he olivat usein olleet valmiiksi motivoituneita saapuessaan museolle. Ohjaajan helposti lähestyttävä, hassu rooli¬hahmo ja pajan tarinallinen kehys olivat puolestaan elävöittäneet merkittävästi lasten museokokemusta ja luoneet välittömän ilmapiirin. Pajassamme lapsi oli aktiivinen ongelmanratkaisija, tapahtumia eteenpäin kuljettava toimija ja luova ajatusten ilmaisija. Lapselle oli luonnollista lähestyä taideteoksia kokonaisvaltaisesti konkreettisia esineitä, eri aisteja ja koko kehoa hyödyntäen. Konfliktitilanteita pajassa syntyi, kun ryhmän dynamiikka ei toiminut tai kun vanhimmat lapset kokivat pajan fiktiivisen maailman itselleen liian lapselliseksi. Museovierailua täydensi sen jälkeinen reflektointi, joka tapahtui päiväkodeilla pääosin joko ohjaajan johdolla keskustellen tai spontaanisti lasten omissa leikeissä.

Tutkimustulostemme perusteella draamallisilla menetelmillä voidaan tukea pienten lasten nykytaiteen kokemiseen liittyvää prosessia. Tekemiemme huomioiden ja lasten piirustuksista tekemiemme analyysien pohjalta voidaan todeta museokokemuksen olleen lapsille mielekäs ja merkittävä.