Elinsiirtotoiminnan oikeudelliset edellytykset Suomessa

Abstract

Suomessa elinsiirtotoiminnan kansallinen sääntely tapahtuu elinsiirtolaissa, johon tehtiin varsin merkittäviä muutoksia vuonna 2010. Samassa yhteydessä muutettiin myös sairausvakuutuslakia ja lakia sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista. Lakimuutosten tavoite oli lisätä elinsiirtojen määrää, painottaa elinluovuttajan itsemääräämisoikeutta ja vähentää elävälle elinluovuttajalle toimenpiteestä koituvia ansionmenetyksiä. Kansallisen lainsäädännön lisäksi elinsiirtotoimintaa koskevaa sääntelyä löytyy myös EU-oikeudesta.

Sekä kansallisen että kansainvälisen elinsiirtotoiminnan suurin ongelma on siirtoelinten riittämätön saanti. Suomessa elinsiirtojonoissa on kaiken aikaa 350 potilasta, joista vuosittain kuolee 30-40 siirtoelintä saamatta. Tilanteen ongelmallisuutta lisää se, että elinpula korreloi myös EU-maissa laittoman elinkaupan kanssa. Suurin osa elinluovutuksista tehdään turvallisuussyistä kuolleilta luovuttajilta, mikä edellyttää aivokuoleman toteamista. Ennen vuoden 2010 lakimuutoksia kuolleen potilaan omainen herkästi kielsi elinluovutuksen, jos aivokuoleman käsite oli hänelle maallikkona epäselvä.

Tutkimustyön johtopäätöksinä voidaan todeta, että elinsiirtojen määrän lisäämiseksi on tarpeen muun muassa kehittää tiedotusta kansalaisille ja koulutusta ammattilaisille. Niin parannetaan terveydenhuollon ammattihenkilöiden kykyä havaita potentiaaliset elinluovuttajat ja ohjataan kansalaisia sekä ymmärtämään elinsiirtotoiminnan perusasiat että ilmaisemaan elinluovutustahtonsa omaisilleen. Kaikessa elinsiirtotoimintaa koskevassa sääntelyssä korostetaan nykyään jokaisen henkilön oikeutta itsemääräämiseen ja painotetaan myös kuolleen ihmisen tahdon toteutumista kuoleman jälkeen. Näin ollen edesmenneen potilaan omaisilla ei ole enää mahdollisuutta vastustaa elimien irrottamista vain omien mielipiteidensä perusteella. Suomalaista elinsiirtolakia on vastikään muutettu, minkä lisäksi elinsiirtotoimintaa koskevaa sääntelyä löytyy myös EU-oikeudellisesta normistosta. Siitä syystä on erittäin tarpeellista selkiyttää ja systematisoida voimassa olevaa oikeusjärjestystä tutkimuksellisin keinoin.