Lapsen asema erityisen huolenpidon järjestämisessä

Abstract

Erityisen huolenpidon järjestämisestä säädetään lastensuojelulain (417/2007) 72 §:ssä (88/2010). Erityisen huolenpidon järjestämistä koskevassa päätöksenteossa aktualisoituu tilanne, jossa viranomainen muun muassa rajoittaa lapsen itsemääräämisoikeutta turvatakseen lapselle oikeuden välttämättömään huolenpitoon.

Tutkimustehtävänä on selvittää lapsen asema erityisen huolenpidon järjestämistä koskevassa arviointi- ja päätöksentekoprosessissa. Tutkimusmenetelmänä käytetään oikeusdogmatiikkaa eli lainoppia, joten tutkimustehtävän selvittämiseksi systematisoidaan ja tulkitaan viranomaisen toimivaltaa ja tehtäviä säätelevää normistoa sekä lapsen asemaa ja oikeuksia säätelevää normistoa.

Erityisen huolenpidon järjestämistä koskevassa päätöksenteossa keskeisin tehtävä on määritellä lapsen etu. Päätös perustuu moniammatillisen työryhmän tekemään arvioon, jonka yhteydessä arvioidaan myös terveydenhuollon palveluiden soveltuvuus. Lapsi ei ole passiivinen vallan käytön kohde, vaan lapsen edun määrittelyssä ja erityisen huolenpidon järjestämistä koskevassa päätöksenteossa lapsen mielipide ja näkemys on otettava vakavasti huomioon.