"Virhehän oli se, että meiät erotettiin eri paikkoihin pitkiksi ajoiksi" : huostaanotto- ja sijoituskokemukset yksilön elämänkulussa

Abstract

Tutkimus on historiallinen lastensuojelututkimus. Sen tarkoituksena on tuottaa tietoa ja ymmärrystä huostaan otetun ja kodin ulkopuolelle sijoitetun lapsen elämästä sekä huostaanotto- ja sijoituskokemusten merkityksestä yksilön myöhempään elämään. Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, mikä merkitys tai mitä merkityksiä lapsuuden huostaanotto- ja sijoituskokemuksilla on yksilön elämänkulussa, minkälaista huostaan otetun ja sijoitetun lapsen elämä on lapsen itsensä kokemana ja miten hän rakentaa identiteettiään kokemustensa pohjalta. Empiirisen osuuden muodostavat kolmen huostaan otetun lapsen, tällä hetkellä aikuisen naisen, elämäntarinat. Elämäntarinat tuovat erityistä tietoa huostaan otetun lapsen elämästä suomalaisessa yhteiskunnassa 1950 - ja -60 -luvuilla, jolloin sosiaalityö alkoi ammatillistua. Mielenkiintoa tutkimaani ilmiötä kohtaan lisää se, että naiset ovat biologisia sisaruksia, jotka huostaanoton jälkeen elivät erillään paitsi biologisista vanhemmistaan myös suuren osan lapsuudestaan erillään toisistaan sijoitettuina eri perheisiin, mikä ei nykypäivän lastensuojelun sosiaalityössä ole tavallinen ratkaisu. Olen kerännyt elämäntarinat haastattelemalla naisia käyttäen haastattelujen pohjana heitä koskevia viranomaisasiakirjoja. Tutkimushaastatteluiden kulkua ohjasivat teemat, jotka sisältyvät tutkimustehtäviin. Tutkimus on siis laadullinen tapaustutkimus, jonka lähtökohtana on yksi perhe.

Tutkimuksen mukaan huostaan otetun ja kodin ulkopuolelle sijoitetun lapsen elämä 1950 - ja -60 -luvuilla poikkesi paljon tällaisen lapsen elämästä nykypäivänä. Lasta ei kuultu häntä koskevissa asioissa. Myös sijoituskäytännöt olivat toisenlaiset. Sijoituskodit ottivat useimmiten lapsen huollettavakseen silloin, jos lasta voitiin hyödyntää työnteossa. Sosiaalityöntekijät eivät juurikaan huomioineet lapsen psyykkisiä ja sosiaalisia olosuhteita sijoituksen aika, vaan painopiste oli fyysisissä olosuhteissa. Viranomaistyön tavoitteena ei ollut se, että lapsi pystyisi palaamaan biologisten vanhempiensa huollettavaksi, vaan huostaanotto lakkautettiin sosiaalilautakunnan huoltovelvollisuuden päätyttyä lapsen täyttäessä kuusitoista vuotta.

Tutkimuksen mukaan huostaanotto- ja sijoituskokemukset eivät ole yksilön koko elämänkulkua määrittäviä tekijöitä. Merkityksellisiä seikkoja ovat huostaan otettavan lapsen suhde biologisiin vanhempiinsa tai muihin häntä ympäröineisiin aikuisiin, lapsen ikä huostaanottohetkellä ja sijoituskotien pysyvyys. Lapsi, joka joutuu luopumaan vanhempiensa lisäksi myös biologisista sisaruksistaan, joutuu rakentamaan identiteettiään ”kaksin verroin”. Kuitenkin vähäinenkin yhteydenpito sisaruksiin sijoituksen aikana mahdollistaa myöhemmin sisarussuhteiden uudelleen rakentumisen. Tutkimus osoittaa, kuinka yksilö voi kääntää huostaanottoonsa ja sijoituksiinsa liittyvät negatiiviset kokemukset myöhemmin voimavarakseen käsittelemällä ne osaksi identiteettiään. Varhainen itsenäistyminen lisää itsenäistä päätöksentekokykyä ja auttaa suhtautumaan pelottomasti tulevaisuuteen. Huostaanoton ja sijoitukset kokenut yksilö myös kokee elämän perusasiat tärkeinä; hän osaa nauttia turvallisesta perhe-elämästä, opiskelusta ja työn tekemisen mahdollisuudesta.