Väkivaltatyön viranomaiskäytännöt lähisuhdeväkivallan uhrin kohtaamisessa

Abstract

Tarkastelen tutkimuksessani väkivaltatyön viranomaiskäytänteitä lähisuhdeväkivallan uhrin kohtaamisessa Rovaniemellä. Luon katsauksen väkivaltatyön asiantuntijuuden rakentumiseen, väkivaltatyössä käytettäviin toimintatapoihin sekä palveluketjun muodostumiseen. Tarkasteluni kiinnittyy lähisuhdeväkivallan parissa tehtävään akuuttiin työhön, jossa uhreja kohdataan pian väkivallan teon jälkeen. Palveluketjua hahmottaessani tarkastelen myös väkivallan jälkityötä, jonne uhrit ohjataan jatkohoitoon.

Tutkimukseni lähestymistapaa ohjaa sosiaalityön käytäntötutkimus, joka pohjaa sosiaalityön käytäntöjen kehittämiseen. Tutkimukseni sitoumuksista on löydettävissä myös femisnistisen tutkimuksen piirteitä, koska lähisuhdeväkivalta näyttäytyy sukupuolittuneena ilmiönä. Olen haastatellut tutkimukseeni kymmentä rovaniemeläistä väkivaltatyön asiantuntijaa. Mukana on valtion peruspalvelujen lisäksi myös kolmas sektori, jota tutkimuksessani edustaa Lapin ensi- ja turvakoti. Tutkimukseni aineisto koostuu niin sosiaali- ja terveyspalveluiden, kuin poliisin ja seurakunnan perheasianneuvottelukeskuksen asiantuntijoiden näkemyksistä väkivaltatyöstä. Olen kerännyt tutkimusaineistoni puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla. Sovellan aineiston analyysissä teorialähtöistä sisällönanalyysiä, jonka pohjana käytän sosiaali- ja terveysministeriön laatimia suosituksia lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisytyöstä (2008). Suositukset kulkevat tutkimukseni rinnalla vahvana viitekehyksenä.

Tutkimukseni tuo esille, että väkivaltatyö on vielä suhteellisen uusi käsite, joka ei ole juurtunut ammattikieleen ja saavuttanut yleistä paikkaa asiantuntijoiden keskuudessa, joka vaikuttaa myös väkivaltatyöntekijöiden asiantuntijuuden rakentumiseen. Väkivaltatyö muodostaa usein vain pienen osan asiantuntijoiden työkuvasta. Väkivaltaspesifiä, väkivaltaan erikoistunutta työtä tehdään haastateltavista tahoista ainoastaan turvakodilla. Väkivaltatyöntekijän asiantuntijuus rakentuu suhteessa työn kontekstiin, lähisuhdeväkivallan uhreihin sekä uhrien avuntarpeeseen. Merkittävää on myös, kuinka paljon asiantuntijat kohtaavat lähisuhdeväkivallan uhreja. Vahvaksi rakentunut väkivaltatyöntekijän asiantuntijuus muodostuu asiantuntijan oman arvion ja kokemuksen kautta, kun taas heikoksi asiantuntijuus määrittyy silloin, kun asiantuntijan on vaikea nähdä yhteyttä väkivaltatyön ja oman työn välillä.

Yleisimpiä väkivaltatyöhön osallistuvia tahoja ovat turvakoti, lastensuojelu ja poliisi. Mielenterveystoimistolla on merkittävä rooli väkivallasta eiheutuneen trauman ja ahdistuksen käsittelyssä, joka korostuu etenkin ”yksin olevien” naisuhrien kohdalla, joiden on keskimääräistä vaikeampi saada väkivaltatyön palveluja suhteessa lastensuojelun palveluiden piirissä oleviin perheellisiin naisiin. Rovaniemeläisessä väkivaltatyössä ei ollut haastatteluhetkellä yhteisiä eri asiantuntijoita koskevia toimintamalleja, poikkeuksena sosiaalipäivystykseen liittyvät käytännöt. Työn reunaehdot muodostavat lainsäädäntö ja erilaiset normit, jotka määrittävät asiantuntijoiden toimintakehystä. Toimintatapoja määrittävät pääasiassa viranomaisten työn konteksti sekä lähisuhdeväkivallan uhrien ikä. Väki-valtatyöntekijöiden toimintatapojen ero korostuu lapsi- ja aikuisuhrien kanssa työskenneltäessä. Lainsäädäntö määrittää selkeät toimintatavat lasten kanssa työskentelylle, kun aikuisten osalta toimintakäytännöt vaihtelevat etenkin väkivallan puheeksi ottamisessa. Lasten kanssa asiantuntijat työskentelevät heidän ikätasonsa edellyttämällä tavalla, kuten leikkien ja pelien kautta.

Väkivaltatyössä ei ole palveluketjumallia eikä väkivallan ehkäisytyön toimintaohjelmaa, jossa väkivaltatyön toimintamalleista olisi sovittu yhteisesti eri tahojen kesken. Tämä johtuu pitkälti siitä, että väkivaltatyön kehittäminen on keskeneräistä niin valtakunnallisella makrotasolla, kuin alueellisella kuntakohtaisella mikrotasollakin. Toisaalta, useat haastateltavat kuvaavat yksilöllisiä, lähisuhdeväkivallan uhrin avun tarpeesta lähteviä auttamisen polkuja, jotka voidaan nähdä palvelukejuna. Uhrin avuntarve on yksilöllinen ja voi koostua myös yhdestä tapaamiskerrasta, jolloin muihin palveluihin ei ilmene tarvetta. Palveluketjua määrittää myös osaltaan jatkohoitopaikan löytyminen. Lähisuhdeväkivallan jälkihoito näyttäytyy puutteellisena julkisten terapiapalveluiden osalta.