Vanhat miehet kotona

Abstract

Vanhusten kotona asuminen on yhteiskuntapoliittinen tavoite. Vanhojen ihmisten kokema yksinäisyys on kuitenkin yksi kotona asumista haastava tekijä. Vanhusten yksinäisyydestä puhutaan pal-jon ja sitä on tutkittu Suomessa yhä enemmän 2000 –luvulla, mutta juuri iäkkäisiin vanhuksiin kohdis-tuvaa tutkimusta on tehty vähän. Miesnäkökulman tutkiminen on myös gerontologisen sosiaalityön alu-eella ollut vähäistä. Tutkimus käsittelee yksin asuvien iäkkäiden miesten kokemaa yksinäisyyttä sekä sitä, mistä yksinäisyyden kokemus syntyy. Lisäksi yksinäisyyden kokemisessa huomioidaan kodin, avo-palveluiden sekä sosiaalisen verkoston merkitys vanhuksen arjessa.

Tutkimus on laadullinen. Aineisto koostui seitsemästä teemahaastattelusta, jotka tehtiin syksyllä 2011. Haastateltavat olivat yksin asuvia miehiä, joiden ikä vaihteli tutkimushetkellä 75 ja 92–vuoden välillä. Kaikki vanhukset asuivat omissa kodeissaan joko palvelutalossa, kerrostalossa tai omakotitalossa. Kaik-ki haastateltavat olivat ilmaisseet yksinäisyyden kokemista joko kotihoidon tai päivätoiminnan työnteki-jöille. Aineisto analysoitiin teoriapohjaisesti aineistoanalyysillä. Aineistosta haettiin yksinäisyyden eri tekijöitä emotionaalisen ja sosiaalinen yksinäisyyden näkökulmista.

Yksinäisyys koetaan yksilöllisesti ja sen kokemiseen vaikuttavat monet tekijät. Pahimmillaan se aiheut-taa vanhukselle pahaa oloa sekä kärsimystä. Leskeytyminen, yksin asuminen, läheisen ihmissuhteen puuttuminen, sosiaalisen verkoston vähäisyys ja toimintakyvyn heikentyminen lisäävät riskiä yksinäi-syyden kokemiselle. Kontaktit lapsiin, ystäviin tai tuttaviin, harrastuksiin pääseminen ja päivätoiminta ovat tekijöitä, jotka vähentävät yksinäisyyden kokemista. Kuitenkin päivätoiminnan tai suhteet lapsiin tulee olla vanhukselle antoisia, jotta ne poistavat yksinäisyyden kokemista. Useat vanhuksista eivät ol-leet puhuneet lastensa tai työntekijöiden kanssa yksinäisyydestään. Myöskään lapset eivät ota vanhuksen yksinäisyyttä puheeksi. Vanhukset kokivat myös, että kotihoidonhenkilökunnalla ei ole aikaa pysähtyä keskustelemaan heidän kanssaan.