Susikuvien semioottista tulkintaa : suomalainen sotienjälkeinen kuvataide ihmisen ja luonnon suhteen kuvaajana

Abstract

Ihmisen ja luonnon suhde on nykyään erityisen pohdinnan alla johtuen erilaisista ympäristökysymyksistä. Pro gradu –tutkielmani aiheena onkin ihmisen ja luonnon suhde ja sen kehittyminen. Tutkimusmenetelmänäni on Erwin Panofskyn ikonologinen metodi, jonka apuvälineinä käytän strukturalistista, pragmaattista ja greimasilaista semiotiikkaa. Aineistonani ovat suomalaisen kuvataiteen susikuvat 1950-luvullta 2000-luvun alkupuolelle. Tutkin, miten ne heijastavat yhteiskunnallista tilannetta luontosuhteessamme ja millaisia ilmenemismuotoja luontosuhteemme niissä saa. Tutkin myös, miten sutta kuvataiteessa käytetään ihmisen ja luonnon eron/samanlaisuuden kuvaajana. Aikaisempaa tutkimusta suden käytöstä kuvataiteessa ihmisen luontosuhteen ilmentäjänä en ole löytänyt.

Yhteiskunnassamme on siirrytty sotienjälkeisen ajan utilistisesta luontosuhteesta ekologiseen ajatteluun. Myös susikuvissa representoituu muutos ihmisen ja luonnon suhteessa. Utilistinen ja ambivalenttinen luontosuhde vaihtuu ekosentriseen ja joissakin kuvissa jopa biosentriseen ajatteluun. Naistaiteilijoidemme susikuvissa tämä ilmenee usein ihmisen näkemisenä seksuaalisena oliona. Miestaiteilijoilla sen sijaan luonnossa ja ihmisessäkin nähdään erityisesti raadollisuutta. Suteen liittyy kuvataiteessa myös eläin- tai luonnonsuojelullisia asenteita. Samoin sitä käytetään vähemmistöjen tai muuten alistetussa asemassa olevien vertauskuvana. Suden monipuolinen käyttö kuvataiteessa heijastaakin suden asemaa kompleksisena eläimenä.

Suden asema on 1950-luvulta nykypäiviin muuttunut vahinkoeläimestä tiukasti suojelluksi uhanalaiseksi lajiksi. Tämän johdosta susien lukumäärä ja susivahingot ovat kasvaneet. Suden suojelu jakaakin mielipiteitä jyrkästi. Kuvataiteessa suden suojeluun kuitenkin harvoin suoraan otetaan kantaa. Susia on kuitenkin nykytaiteessa alkanut esiintyä enemmän, ja niissä susi on siirtynyt kaupunkikuvaankin.

Joissakin susikuvissa ilmenee paluuta pyyntikulttuurin aikaiseen luontosuhteeseen. Ihminen/luonto -dikotomia on niissä purkautunut tai sitä pohditaan. Susikuvissa ilmeneekin usein mystinen tai naturistinen perusasenne luontoa kohtaan. Tämä ei kuitenkaan näy ihmisten jokapäiväisessä toiminnassa, joka on yleensä utilistista tai humanistista.