Syytesidonnaisuuden ulottuvuus : tutkimus syyttäjän väittämistaakan ja tuomioistuimen tutkimisvallan välisestä rajasta

Abstract

Tutkielmassa käsitellään syytesidonnaisuutta ja sen ulottuvuutta. Syytesidonnaisuus tarkoittaa sitä, että tuomioistuin saa tuomita vastaajan rangaistukseen vain siitä teosta, josta syyttäjä on vaatinut rangaistusta olematta kuitenkaan sidottu syyttäjän käyttämään rikosnimikkeeseen tai lainkohtaan. Syytesidonnaisuutta koskeva säädös siten ohjaa rikosprosessissa syyttäjän väittämistaakan ja tuomioistuimen tutkimisvallan välistä rajaa, eli käytännössä tuomioistuimen ja syyttäjän välistä työnjakoa. Tutkielman tavoitteena on tätä rajalinjaa tarkastelemalla selvittää, mitkä seikat kuuluvat tuomioistuimen tutkimisvallan ja mitkä taas syyttäjän väittämistaakan piiriin, eli toisin sanoen selvittää syytesidonnaisuuden ulottuvuutta. Syytesidonnaisuuden tulkinnassa omaksutulla käytännöllä on merkittävä vaikutus rikosprosessissa etenkin rikosvastuun toteutumisen ja vastaajan oikeusturvan kannalta, sillä epäselvyydet syytesidonnaisuuden tulkinnassa voivat johtaa aineellisesti väärän ratkaisun tekemiseen muodollisella perusteella tai vastaajan puolustautumismahdollisuuksien heikkenemiseen. Näin ollen on tärkeää, että syytesidonnaisuudelle omaksuttu tulkintamalli on selvä ja yhtenäinen.

Syytesidonnaisuutta koskeva säädös otettiin lakiimme vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksen yhteydessä, mutta syytesidonnaisuuden tulkintakäytäntö on oikeuskäytännössä vuosien saatossa vaihdellut ja muuttunut. Toisaalta oikeuskäytännössä ilmenee edelleen epäselvyyttä syytesidonnaisuuden tulkinnasta, mikä puolestaan heijastaa vaikutuksensa muun muassa rikosvastuun toteutumiseen. Näin ollen tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten syytesidonnaisuutta tulkitaan oikeuskäytännössä, miten tulkinta on vuosien myötä muuttunut ja mitä ongelmia tulkinnassa voidaan havaita. Lisäksi tutkielmassa käsitellään etenkin syyttäjän käytettävissä olevia keinoja, lähinnä syytteen tarkistamista, syytesidonnaisuudesta aiheutuvien ongelmien ehkäisemiseksi. Syytesidonnaisuuden tulkintaa tarkasteltaessa pääasiallisina lähteinä on käytetty kotimaista oikeuskirjallisuutta sekä oikeuskäytäntöä; etenkin korkeimman oikeuden ennakkoratkaisujen käsittelyllä ja analysoinnilla on tutkielmassa keskeinen rooli.

Tutkielmassa tuodaan esille, kuinka syytesidonnaisuuden tulkinta on vuosien myötä kehittynyt yhtenäisempään suuntaan ja oikeuskäytännössä omaksuttu tulkintakäytäntö on nykyisin todella tiukka. Tämä on vastaajan oikeusturvan kannalta perusteltu suuntaus, mutta toisaalta se asettaa syyttäjälle runsaasti vastuuta rikosvastuun toteutumisen kannalta. Lisäksi tutkielmasta ilmenee, kuinka syytesidonnaisuuden tulkintamallin ankaroituminen ei ole pysähtynyt jo vallitsevaan tiukkaan tulkintaan, vaan sen sijaan tulkinta on tiukentunut oikeuskäytännössä yhä entisestään siten, että voidaan puhua jopa ”pykäläsidonnaisuudesta”. Kyseistä kehityssuuntaa ei kuitenkaan voida pitää toivottavana, sillä se on omiaan hämärtämään tuomioistuimen ja syyttäjän välistä työnjakoa, ja siten vaarantamaan niin rikosvastuun toteutumista kuin rikosjuttujen ennakoitavuuttakin. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että on tärkeää löytää selvät rajat syytesidonnaisuuden ulottuvuudelle sen holtittoman laajenemisen estämiseksi.