Parisuhdeväkivallan uhrin vaikutus riittävän näytön saatavuuteen lievästä pahoinpitelyrikoksesta

Abstract

Vuoden 2011 aikana voimaan tullut rikoslain 21 luvun 16 §:n muutos siirsi lievän pahoinpitelyrikoksen syyteoikeuden asianomistajalta viralliselle syyttäjälle, jos teko on kohdistunut muiden muassa tekijän aviopuolisoon tai avopuolisoon. Näin ollen lievä pahoinpitely on vuodesta 2011 alkaen ollut virallisen syytteen alainen rikos parisuhdeväkivaltatapauksissa.

Muutoksella pyrittiin saamaan parisuhteissa tapahtuvat lieväksi pahoinpitelyksi luokiteltavat teot viranomaiskontrollin piiriin sekä ehkäisemään parisuhdeväkivallan uhriin kohdistuvia epäasiallisia toimenpiteitä. Virallisen syytteen alaisuus toi kuitenkin mukanaan myös ongelmia. Pääasiallinen ongelma on, miten rikoksesta saadaan riittävästi näyttöä, jotta rikoksentekijä tulee tuomituksi rangaistukseen.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia asianomistajalla on rikosprosessissa sekä miten asianomistajan asema prosessissa vaikuttaa riittävän näytön saatavuuteen lievästä pahoinpitelyrikoksesta. Vuoden 2016 alusta alkaen rikoksen uhrit voivat olla oikeudenkäynnissä joko asianosaisen tai todistajan roolissa. Uudistunut jaottelu vaikuttaa erityisesti rikosten uhrien oikeuteen kieltäytyä todistamasta sekä esitutkintamateriaalin hyödynnettävyyteen oikeudenkäynnissä.

Tutkielman johtopäätös on, että riittävän näytön saatavuus lievästä pahoinpitelyrikoksesta riippuu pitkälti onnistuneesta esitutkinnasta sekä asianomistajan halusta myötävaikuttaa rikoksen selvittämiseen. Jos asianomistaja on prosessissa passiivinen, näytön saaminen rikoksesta vaikeutuu, mutta se ei ole mahdotonta varsinkin, jos niin sanotusta sana sanaa vastaan-ajattelusta luovutaan.