Luonnollisen henkilön ampuma-aseluvat ja lupaviranomaisen harkintavalta

Abstract

Aselupien luonteesta johtuen on katsottu, että kenelläkään ei ole ehdotonta oikeutta ampuma-aseen hankkimiseen tai hallussapitoon. Lainsäätäjän ilmaisemana tarkoituksena on ollut jättää lupaviranomaiselle ”laaja harkintavalta” aselupiin liittyvässä päätöksenteossa. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella luonnollisen henkilön aselupia sääntelevän aselupalainsäädännön nykytilaa sekä analysoida, minkä luonteiseksi mainittuja säännöksiä soveltavan lupaviranomaisen harkintavalta todellisuudessa muodostuu.

Harkintavallan laajuuteen vaikuttavat toimivaltasäännökset ovat vuoden 2011 ampuma-aselain uudistuksen yhteydessä tulleet yksityiskohtaisimmiksi. Yhtenä merkittävimmistä muutoksista voidaan pitää uusia tarkkarajaisia kriteerejä harrastuksen aktiivisuuden osoittamiseksi, kun lupaa haetaan lyhyeen aseeseen. Harrastuksen aktiivisuus voidaan muutoksen seurauksena todeta hakijan esittämistä todistuksista, eikä asian arviointi enää edellytä lupaviranomaisen itsenäistä harkintavallan käyttöä. Lupakäytännössä on muodostunut tarkkoja linjauksia, jotka liittyvät ampuma-aseen hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Päätökset voidaan pääasiallisesti tehdä kaavamaisen oloisesti. Todellisen ns. vapaan harkinnan mahdollisuus päätöksenteossa on supistunut koskemaan aseen hallussapidon tärkeintä edellytystä eli henkilön sopivuutta. Ampuma-aselakiin lisätty lupaviranomaisen oikeus saada aseluvan hakijasta lääketieteellinen arvio ilman hakijan suostumusta vaikuttaa suhteellisuusperiaatteen vastaiselta. Lupaviranomaisen itsenäinen tietojensaantioikeus vaikuttaa sen sijaan edelleen perustellulta, kun on kyse jo voimassa olevan luvan peruuttamisesta. Vuoteen 2013 saakka voimassa olleet aselupakäytäntöjen yhtenäistämisohjeet kattavine estetaulukoineen ovat tehneet myös sopivuuden arvioinnista entistä sidotumpaa.

Aseluvista päättävän lupaviranomaisen harkintavalta vaihtelee huomattavasti riippuen olosuhteista. Kynnys luvan peruuttamiselle on hieman korkeampi kuin luvan antamatta jättämisen kynnys. Oikeuskäytäntö viittaa kuitenkin siihen, että kynnysero ei ole kovin suuri. Lupaviranomainen on selvästi vapaampi toimimaan intuitionsa varassa, jos se johtaa luvanhakijan tai -haltijan kannalta kielteiseen päätökseen. Toisaalta jos henkilö on ilmiselvästi sopimaton pitämään hallussaan ampuma-aseita, tai jos aseen väärinkäytön vaara on ilmeinen, lupaviranomaisen harkintavalta väistyy. Tilalle tulee velvollisuus toimia ja apaattisuus voi johtaa rikosoikeudelliseen virkavastuuseen kuten Kauhajoen tapauksessa.