”Me olemme kukoistaneet ilman kenenkään lupaa tai suojelusta”: kansanmurhan muistin politiikka ja armenialaisten kansanmurha

Abstract

Tutkimuksen aiheena on kansanmurhan muistipoliittinen käsittely ja erityisesti armenialaisten kansanmurhaa koskeva keskustelu Suomessa. Suomi luetaan valtioihin, joissa armenialaisten joukkotuhoa ei ole virallisesti tunnustettu kansanmurhaksi, mutta keskustelua aiheesta on kuitenkin ilmennyt niin mediassa kuin eduskunnassakin. Aineistona tutkimuksessa käytetään armenialaisten kansanmurhan 100-vuotispäivää huhtikuussa 2015 edeltävien vuosien suomalaista keskustelua, josta tärkeimpänä Serafim Seppälän teosta Armenian kansanmurhan perintö (2011, Like). Ensimmäinen tutkimuskysymys kysyy kuinka armenialaisten kansanmurhan tunnustamista argumentoidaan moraalisesti suomalaisessa keskustelussa.

Politiikan tutkimuksessa kansanmurhien perinnön osalta erityinen rooli on Hannah Arendtin tunnetulla reportaasilla Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa. Eichmannia syytettiin juutalaisten joukkotuhoon liittyvistä rikoksista ja hänet tuomittiin vuonna 1962. Toinen tutkimuskysymys kysyy kuinka armenialaisten kansanmurhan eettinen perintö peilautuu Eichmannin oikeudenkäynnin poliittiseen perintöön.

Tutkimus nojautuu muistin politiikan teoriaan ja perinteeseen erityisesti kansainvälisen politiikan tutkimuksessa. Muistin politiikan ja historiapolitiikan teoria ammentaa kuitenkin monitieteisestä aineistosta, jossa on mukana myös historiantutkimusta. Menetelmänä on teorialähtöinen muistin politiikan sovellus aineistoa jäsentävänä ja erittelevänä välineenä.

Tutkimuksen tuloksina esitetään armenialaisten kansanmurhan perintö suomalaisessa keskustelussa moraalisesti velvoittavana muistin politiikkana ja kuvataan armenialaisen kansan traumanjälkeisen olotilan erityispiirteitä kansanmurhan henkisenä perintönä. Toisaalta Hannah Arendtin poliittiseen analyysiin ja moraalisiin arvostelmiin vedoten kansanmurhan virallinen tunnustaminen valtiollisella tasolla näyttäytyy toissijaisena, jotta vakava ja kansanmurhan perintöä kunnioittava muistin politiikka olisi silti mahdollista. Armenialainen kulttuuri ja perintö ovat ”kukoistaneet” myös ilman universaalia valtiollisen tunnustamisen politiikkaa.

The subject of this study is the politics of memory about genocides and especially discussion on Armenian Genocide in Finland. Finland is regarded as a country where the Armenian Massacres haven't been officially recognised as Genocide, whereas discussion on the topic has taken place in media and also on a parliamentary level. Material for the study consists of Finnish discussion on Armenian Genocide preceding the April 2015 centennial, of which the most important piece is the book Armenian kansanmurhan perintö by Serafim Seppälä (2011, Like). The first research question asks how the recognition of Armenian Genocide is being morally argued in the Finnish discussion.

In Political Science a special role concerning the legacy of genocides is given to Hannah Arendt's reportage on Adolf Eichmann's trial in Jerusalem. Eichmann was prosecuted for crimes involving the Jewish Holocaust and was sentenced in 1962. The second research question compares the moral legacy of the Armenian Genocide to the political legacy of the Eichmann trial.

The study employs politics of memory (theory and tradition) especially in the study of international politics. Politics of memory and history politics draw upon material from a plurality of fields, including study of history. The research method is a theory-driven application of politics of memory as a tool to analyse and categorise the material.

As results the study presents the legacy of the Armenian Genocide in Finnish discussion as a morally obligatory politics of memory and displays special characteristics of the post-traumatic state of the Armenian people as a cultural legacy of the genocide. On the other hand, the political analysis and moral judgements of Hannah Arendt give the official state recognition of the Armenian Genocide only a secondary importance for a serious and respectful politics of memory about the Genocide to still be possible. The Armenian culture and legacy has "flourished" also without universal state politics of recognition.