Tahallisuuden alimman asteen formulointi Suomessa rikoslainsäädännöllisenä ongelmana

Abstract

Tämän oikeusdogmaattisen tutkielman tarkoituksena on selvittää tahallisuuden alarajan formulointia Suomen rikoslainuudistuksessa (515/2003) sekä KKO:n oikeuskäytännössä. Kysymys tahallisuuden alarajan sisällöstä oli uudistuksen vaikeimpia ja kiistanalaisimpia yksityiskohtia. Vastakkain olivat tahto- ja mieltämisteorian kannattajat, jolloin keskeiseksi nousi kysymys siitä, onko todennäköisyysteorian mukainen tahallisuuden alarajan määritelmä riittävä vai tuleeko lakiin ottaa myös tahdonsuuntausta korostava vaihtoehtomalli? Voluntaristit pitivät todennäköisyystahallisuutta soveltamisalaltaan kapea-alaisena rajanvetomallina ja arvelivat sen nostavan tahallisuuskynnyksen liian korkealle talousrikosten olosuhdetahallisuudessa. Kognitivistit puolestaan katsoivat, että raja tahallisuuden ja tuottamuksen välille on vedettävä KKO:n oikeuskäytännössä vakiintuneen todennäköisyysteorian mukaisesti.

Lopulta määritelmä sai todennäköisyystahallisuuden mukaisen sisällön: RL 3:6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, jos hän on pitänyt seurauksen aiheutumista varsin todennäköisenä. Samalla säännöksen soveltamisala rajattiin seuraustahallisuuden arviointiin. Olosuhdetahallisuuden arviointi jätettiin oikeuskäytännössä arvioitavaksi, jolloin huomioon on otettava tunnusmerkistöerehdystä koskeva säännös. Perusteena oli, että RL 3:6 §:n katsottiin soveltuvan erityisen huonosti talousrikosten olosuhdetahallisuuteen ja voivan nostaa niiden tahallisuuskynnystä. Tutkielma kuitenkin osoittaa, että todennäköisyystahallisuus on myös olosuhdetahallisuuden alarajalla ainoa perusteltavissa oleva rajanvetomalli. Myös KKO:n oikeuskäytännössä olosuhdetahallisuuden alarajaksi on vakiintunut todennäköisyystahallisuus, joskaan vielä ei ole annettu talousrikosten ydinalueelle sijoittuvaa olosuhdetahallisuusprejudikaattia.

Tahallisuuden legaalimääritelmän odotettiin lisäävän rikoslainkäytön ennakoitavuutta ja yhdenvertaisuutta. Tutkielma kuitenkin osoittaa, että varsin-kvalifikaation tulkinnanvaraisuuden ja heikon kontrollifunktion vuoksi yhdenvertaisuus on edelleenkin jossain määrin näennäistä. Säännöksessä ei ole myöskään huomioitu tosiasiallisen lainkäytön realiteetteja siltä osin, kun siinä operoidaan todellisella mieltämisellä. Tutkielman perusteella voidaan pitää selvitettynä, että ulkopuolisen on mahdotonta tietää, mitä tekijä on teonhetkellä mieltänyt tai tahtonut. Tahallisuuden arviointi joudutaan viime kädessä perustamaan ulkoisten tosiseikkojen ja yleisten kokemussääntöjen varaan, mitä voidaan pitää myös lainkäytön ennakoitavuus ja kontrolloitavuus huomioon ottaen perusteltuna.