Palauttavan valtion vastuu Dublin-järjestelmässä

Abstract

EU-oikeudellinen Dublin-järjestelmä määrittää, mikä Dublin-jäsenvaltio on vastuussa turvapaikkahakemuksen käsittelystä. Turvapaikanhakija voidaan siirtää Dublin-järjestelmän puitteissa hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan jäsenvaltioon. Usein vastuussa on se jäsenvaltio, johon henkilö on ensimmäisenä Eurooppaan tullessaan luvattomasti saapunut. Kaikki turvapaikanhakijat eivät kuitenkaan ole yhdenvertaisessa asemassa, sillä eri jäsenvaltioissa tulkitaan Geneven pakolaissopimusta ja relevantteja EU-normeja eri tavoin. Turvapaikanhakijoita suojelee erityisesti palautuskiellon periaate eli kielto palauttaa pakolainen tai turvapaikanhakija maahan, jossa häntä uhkaa vaino tai kidutus. Tutkielmassa esitellään ensin lainopillista metodia käyttäen palautuskiellon periaatteen sisältö vertailemalla Geneven pakolaissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) mukaisia palautuskieltoja keskenään. Toiseksi esitellään Dublin-järjestelmän perusteet. Näin luodaan pohja tutkielman pääluvulle, jossa tarkastellaan ongelmalähtöisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä EIS 3 artiklan soveltamisesta Dublin-palautuksissa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka laaja on palauttavan valtion selvitysvastuu sekä mitä merkitystä on vakuuksilla ja turvapaikanhakijan henkilökohtaisilla oloilla. Lopuksi pohditaan Dublin-järjestelmän vaihtoehtoja oikeuspoliittisesti. Oikeuskäytännön perusteella huomataan, että palauttava valtio ei voi automaattisesti luottaa vastaanottavan valtion noudattavan kansainvälisiä velvoitteitaan. Palauttavan valtion täytyy tarvittaessa hankkia lisäselvitystä tai yksilölliset vakuudet, jos vastaanottavan valtion turvapaikkajärjestelmään liittyy ongelmia. Turvapaikanhakijan terveydentilalla ei ole ollut EIT:n oikeuskäytännössä merkitystä. Perhestatuksella sen sijaan on ollut keskeinen merkitys, varsinkin jos on kyse pienistä lapsista. Turvapaikanhakijan statukselle turvapaikanhakijana on myös annettu jossain määrin merkitystä.