Hyvä rakennustapa määrittelylähteineen : erityisesti rakennusalan sisäisten laatuvaatimusten soveltamisesta hyvän rakennustavan kuvaajana

Abstract

Tutkielman tarkoituksena on tiedon tuottaminen hyvästä rakennustavasta sekä sen määrittelylähteiden muodostumisesta ja sovellettavuudesta tutkimalla erityisesti rakennusalan eri toimijoiden laatimien rakentamisen laatuvaatimusten sitovuutta ja käyttökelpoisuutta ympäristöoikeuden oikeuslähdeopin ja muiden oikeuslähteiden avulla. Tutkielmassa käytetään lainoppia hyvän rakennustavan ja sen määrittelylähteiden selvittämisessä ja systematisoinnissa sekä päätösempiriaa rakennusalan sisäisten laatuvaatimusten lainkäytössä tapahtuvan soveltamisen selvittämisessä. Maankäyttö- ja rakennuslain (5.2.1999/132) 17 luvun 117 §:n mukaisesti rakentamisessa tulee muutoinkin noudattaa hyvää rakennustapaa. Hyvän rakennustavan vaatimuksessa on kyse avoimesta ja joustavasta hyvä tapa -normista, jolla on kodifioitu rakennusalan vakiintuneista käytännöistä ja vakiintuneesti noudatetuista suosituksista muodostuva norminannon ulkopuolinen aineisto lainsäädäntöön. Lainsäädännön jättäessä hyvän rakennustavan vaatimuksen ja sen määrittelylähteet osittain avoimeksi, on hyvän rakennustavan sisällön muodostumista jouduttu konkretisoimaan lainvalmisteluaineistojen, oikeuskäytännön ja oikeustieteen avulla. Vaatimuksen avoimuudesta huolimatta hyvällä rakennustavalla voidaan katsoa olevan varsin vakiintunut ja alan eri toimijoiden hyvin hallitsema normatiivinen sisältö. Rakennusalan sisäisillä laatuvaatimuksilla on tärkeän oikeuslähteen asema soft law -aineistona hyvän rakennustavan tulkinnassa. Laatuvaatimusten voidaan katsoa omaavan erityisesti tiettyjen laatuvaatimusten osalta lainvalmisteluaineistoista, oikeuskäytännöstä ja MRL:n tavoitesäännöksistä saatavan tuen perusteella osittain heikosti velvoittavan aseman ratkaisuharkinnassa, niiden sallitun oikeuslähteen, tulkintalähteen ja reaalisen argumentin roolin ohella. Laatuvaatimusten asema perustuu myös lainsäädännön normatiivisiin reitteihin, laatuvaatimusten sisällölliseen hyväksyttävyyteen ja tosiasialliseen tehokkuuteen sekä soveltamiskäytäntöjen yhtenäisyyden ja päätösten ennustettavuuden vaatimuksien antamaan tukeen. Myös sääntelyalueen teknisyydestä johtuva faktojen huomattava merkitys tulkinnallisena argumenttina tukee niiden soveltamista hyvän rakennustavan määrittelijänä.