Tarkoituksenmukaisuusharkinta osana maankäyttö- ja rakennuslain 23 luvun mukaista poikkeamislupaharkintaa

Abstract

Maankäyttöön ja rakentamiseen liittyvät aspektit ovat yhteiskunnassa vahvasti läsnä, ja niitä joudutaan pohtimaan monissa eri tilanteissa. Joskus eteen voi tulla tilanne, jossa halutaan rakentaa esimerkiksi asemakaavamääräykseen nähden isompi rakennus. Tällöin voidaan hakea poikkeuslupaa, jonka voimassa olevan maankäyttö- ja rakennuslain 171 §:n mukaan kunta voi myöntää, mikäli hakija esittää hakemuksensa tueksi erityisiä syitä.

Tutkimuskohteenani on erityisesti se, kuinka paljon maankäyttö- ja rakennuslain ”voi myöntää”-muotoilu antaa päätöksentekijälle harkintavaltaa, ja millaiset seikat rajoittavat tätä harkintavaltaa. Tämän kaltaisen muotoilun on oikeustieteessä todettu olevan tarkoituksenmukaisuusharkintaa osoittavaa. Harkinnan laajuutta rajoittavat tärkeimpinä hallinnon oikeusperiaatteet sekä viranomaiselle mm. hallintolaissa säädetty velvollisuus päätösten perustelemiseen. Pyrin myös luomaan lukijalle kuvaa siitä, millaisia vaikutuksia päätösvallan siirtymisessä kokonaan kunnille on poikkeamisharkinnassa. Laki muuttui keväällä 2016 siten, että ELY-keskuksella ei enää ole missään tilanteessa toimivaltaa poikkeamisesta päätettäessä. Tutkimusmenetelmä on lainopillinen, eli oikeusdogmaattinen.

Maankäyttö- ja rakennuslaki on luonteeltaan yleislaki, ja sen tavoitteina on mm. tuoda kaavoitukseen sekä muutoinkin maankäyttöön liittyvään päätöksentekoon avoimuutta sekä ottaa paikalliset asukkaat sekä olosuhteet huomioon päätöksenteossa. Maankäyttö- ja rakennuslain säännöksiä täydentää maankäyttö- ja rakennusasetus. Laista poikkeamisen mahdollisuus on nähty tärkeänä ominaisuutena, vaikkakin lakia säädettäessä tavoiteltiin sitä, että vastedes maassamme kaavoitus toteutettaisiin joustavasti ja siten, ettei tarvetta poikkeamiselle olisi. Kuitenkin tarve tälle on olemassa, sillä aina kaavoituksessa ei onnistuta niin kuin maankäyttö- ja rakennuslakia säädettäessä on suunniteltu, yhteiskunta kaavan ympärillä kehittyy ja muuttuu, sekä siksi että myös yksilöiden tarpeet saattavat muuttua ja kehittyä kaavan voimassaoloaikana.

Tärkeimpänä johtopäätöksenä tutkielmassa tullaan siihen, ettei tarkoituksenmukaisuusharkinnan ala ole poikkeamispäätöksenteossa kovinkaan laaja. Se voidaan nähdä jopa varsin olemattomana. Yhteiskunnan ja uskottavan hallinnon kannalta tätä pidetään hyvänä asiana, sillä liiallisen tarkoituksenmukaisuusharkinnan käytön myötä voidaan nähdä riski mielivallasta sekä hallintovaltion suuntaan siirtymisestä oikeusvaltion asemesta.