”Suurin yhteiskuntapoliittinen haaste on kuitenkin liikkumattomuus”: terveyden kannalta riittämätön liikunta biopoliittisena ongelma

Abstract

Pro gradu tutkielmassani käsittelen terveyden kannalta riittämättömän liikunnan määrittymistä yhteiskuntapoliittisena ongelmana ja biopoliittisen hallinnan keinoja fyysisen aktiivisuuden lisäämiseksi. Tarkastelen terveyden kannalta riittämättömästä liikunnasta tuotettua asiantuntijapuhetta ja puheen faktuaalistamisen keinoja. Analysoin, millaisia riittämättömään liikuntaan liittyviä biopoliittisia diskursseja julkaisuissa muodostuu ja millaista sosiaalista todellisuutta niillä rakennetaan.

Aineistoni koostuu opetus- ja kulttuuriministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön sekä valtion liikuntaneuvoston julkaisuista vuosien 2007-2017 välillä, joissa käsitellään terveyden kannalta riittämätöntä liikuntaa. Aineistoni analysoimiseen käytän Kirsi Juhilan faktuaalistamisstrategioita sekä Michel Foucault’n kriittistä diskurssianalyysiä. Teoreettisena viitekehyksenä toimii Foucault’n valtakäsitys ja biopolitiikan teoria. Biopolitiikan teoriassa keskeistä tutkielmani kannalta on käsittää valta toimintaa tuottavaksi vallaksi, joka kohdistuu ensisijaisesti yksilöiden ruumiiseen. Biopoliittisen hallinnan tarkoitus on saada yksilöt kontrolloimaan itse itseään ja omaa ruumistaan poliittisen hallinnon ohjailemalla tavalla.

Suomessa terveyden kannalta riittämätön liikunta on noussut poliittiseen keskusteluun 2000-luvulla. 1990-luvun laman jälkeen julkiseen hallintoon omaksuttiin käytäntöjä yksityiseltä markkinasektorilta, mikä on johtanut hyvinvointivaltion palvelujärjestelmien muokkaamiseen kilpailukykyisemmiksi ja tehokkaammiksi. Fyysisen aktiivisuuden lisääminen nähdään kustannustehokkaana keinona ennaltaehkäistä ja pienentää kustannuksia yhteiskunnan monilla eri sektoreilla. Aineistossa riittämätön liikunta representoituu kansanterveydellisenä, kansantaloudellisena, sosioekonomisena, alueellisena ja kaikkia hallinnonaloja koskevana ongelmana. Aineistosta muodostin kaksi biopoliittista diskurssia, riskin potentiaalisuuden ja normalisoinnin diskurssin. Riskin potentiaalisuuden diskurssilla luodaan kuvaa riittämättömästä liikunnasta itsenäisenä yksilöiden terveyttä uhkaavana tekijänä. Uhkakuvia luomalla ja niihin vetoamalla pyritään muuttamaan yksilöiden fyysistä aktiivisuutta. Normalisoinnin diskurssissa fyysinen aktiivisuus esitetään luontaisena, normaalina tapana olla ja elää. Diskurssissa esitetään keinoja, joiden avulla yksilöt voivat toteuttaa normaalia aktiivista elämäntyyliä. Biopoliittisten diskurssien yhteisenä tavoitteena on tuottaa kuuliainen omaa fyysistä aktiivisuuttaan kontrolloiva ruumis, joka kantaa vastuuta terveydestään ja hyvinvoinnistaan.