Rahanpesun rangaistusvastuun alan rajoitussäännökset
Badiali, Raisa (2018)
Badiali, Raisa
Lapin yliopisto
2018
All rights reserved
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:ula-201901071002
https://urn.fi/URN:NBN:fi:ula-201901071002
Tiivistelmä
Tämän tutkielman aiheena ovat rikoslain 32 luvun 11 §:ssä säädetyt rahanpesurikoksen soveltamisalan rajoitussäännökset, jotka koskevat esirikoksen tekijää sekä rikoksentekijän kanssa yhteistaloudessa asuvia henkilöitä. Oikeuskysymyksenä ensimmäinen rajoitussäännös on jälkimmäistä periaatteelliselta merkitykseltään suurempi, joten tutkielma painottuu vahvasti niin kutsutun itsepesun problematiikan käsittelyyn.
Suomessa rahanpesua on perinteisesti pidetty esirikoksen rankaisemattomana jälkitekona silloin, kun esirikoksen tekijä pesee omalla rikoksellaan saamaansa rikoshyötyä. 1.5.2012 voimaan tulleen lainmuutoksen (187/2012) myötä esirikoksen tekijä on kuitenkin voitu tuomita törkeästä rahanpesusta, mikäli rahanpesurikos muodostaa tekojen jatkuvuus ja suunnitelmallisuus huomioon ottaen olennaisimman ja moitittavimman osan rikoskokonaisuudesta. Käytännössä itsepesu on kuitenkin kriminalisoitu niin suppeasti, ettei siitä ole tiettävästi tuomittu vielä kertaakaan. Tämä näyttääkin olleen itsepesun kriminalisointiin torjuvasti suhtautuneen lainsäätäjän tarkoitus.
Suomessa itsepesun säätämistä rangaistavaksi on pidetty ongelmallisena oikeusjärjestyksen yleisten oppien ja periaatteiden, kuten laillisuusperiaatteen, kansallisten kriminalisointiperiaatteiden, lainkonkurrenssin ja ne bis in idemin kannalta, mutta sitä ei kuitenkaan ole pidettävä niiden vastaisena. Tällä hetkellä voimassa olevaa itsepesukriminalisointia voidaan pitää riittämättömänä, sillä se ei täytä kansainvälisiä velvoitteita. Myös käytännön tarve puoltaa itsepesun laajaa kriminalisointia jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Kun Suomi nyt Euroopan komission joulukuussa 2016 antaman rahanpesun torjumista rikosoikeudellisin keinoin koskevan direktiiviehdotuksen vuoksi joutuu laajentamaan nykyistä itsepesukriminalisointia, tulisi itsepesun kriminalisointi toteuttaa direktiiviehdotuksen vaatimuksia laajemmin kumoamalla rikoslain 32 luvun 11 § kokonaisuudessaan. Tällainen lainsäädäntöratkaisu ilmentäisi nollatoleranssia kaikenlaista rahanpesua kohtaan tekemällä rikoshyödystä käyttökelvotonta aivan kaikissa käsissä.
Suomessa rahanpesua on perinteisesti pidetty esirikoksen rankaisemattomana jälkitekona silloin, kun esirikoksen tekijä pesee omalla rikoksellaan saamaansa rikoshyötyä. 1.5.2012 voimaan tulleen lainmuutoksen (187/2012) myötä esirikoksen tekijä on kuitenkin voitu tuomita törkeästä rahanpesusta, mikäli rahanpesurikos muodostaa tekojen jatkuvuus ja suunnitelmallisuus huomioon ottaen olennaisimman ja moitittavimman osan rikoskokonaisuudesta. Käytännössä itsepesu on kuitenkin kriminalisoitu niin suppeasti, ettei siitä ole tiettävästi tuomittu vielä kertaakaan. Tämä näyttääkin olleen itsepesun kriminalisointiin torjuvasti suhtautuneen lainsäätäjän tarkoitus.
Suomessa itsepesun säätämistä rangaistavaksi on pidetty ongelmallisena oikeusjärjestyksen yleisten oppien ja periaatteiden, kuten laillisuusperiaatteen, kansallisten kriminalisointiperiaatteiden, lainkonkurrenssin ja ne bis in idemin kannalta, mutta sitä ei kuitenkaan ole pidettävä niiden vastaisena. Tällä hetkellä voimassa olevaa itsepesukriminalisointia voidaan pitää riittämättömänä, sillä se ei täytä kansainvälisiä velvoitteita. Myös käytännön tarve puoltaa itsepesun laajaa kriminalisointia jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Kun Suomi nyt Euroopan komission joulukuussa 2016 antaman rahanpesun torjumista rikosoikeudellisin keinoin koskevan direktiiviehdotuksen vuoksi joutuu laajentamaan nykyistä itsepesukriminalisointia, tulisi itsepesun kriminalisointi toteuttaa direktiiviehdotuksen vaatimuksia laajemmin kumoamalla rikoslain 32 luvun 11 § kokonaisuudessaan. Tällainen lainsäädäntöratkaisu ilmentäisi nollatoleranssia kaikenlaista rahanpesua kohtaan tekemällä rikoshyödystä käyttökelvotonta aivan kaikissa käsissä.
Kokoelmat
- Pro gradut [4080]