Human element - The human representation in the praxis of CJEU’s copyright cases

Abstract

Tekijänoikeuden saralla on viime vuosina käyty mittavaa keskustelua siitä, voiko esimerkiksi tekoälysovellus olla tekijä ja millä tavalla koneellista kontribuutiota tulisi tekijänoikeudessa ylipäänsä arvioida. Keskustelu ei ole rajoittunut vain tekijänoikeuteen, vaan erityisesti nk. posthumanistisen teoriasuuntauksen piirissä on jo jonkin aikaa pohdittu ihmisen suhdetta ei-inhimilliseen. Eräs molempia keskusteluja tietyssä mielessä yhdistävä kysymys on ollut se, ovatko ihmisten ja koneiden rajat muuttuneet epäselvemmiksi tai ovatko ne aina olleet sitä? Tässä tutkielmassa ei tarkastellakaan kysymystä siitä, kuka tai mikä voi olla tekijä vaan posthumanistisen teorian hengessä sitä, mikä on ihmisen merkitys tekijänoikeuden järjestelmässä ja erityisesti suhteessa teknologiaan. Kysymystä lähestytään Euroopan Unionin tuomioistuimen omaperäisyyden arviointia koskevan oikeuskäytännön kautta. Tutkielman menetelmällinen kehys koostuu Antti Hautamäen tulkinnan mukaisesta näkökulmarelativismista sekä Samuli Hurrin väitöskirjassaan esittelemästä oikeuskäytännön teoriasta. Tutkielmassa esitetään oikeustapausaineistolle posthumanistisen teorian innoittamana kolme kysymystä eri perspektiiveistä, ja näihin kysymyksiin etsitään vastauksia oikeustapausten lähiluvun keinoin. Tutkielmasta ilmenee, ettei kysymys ihmisyyden ja teknologian välisistä rajoista ole tekijänoikeudenkaan saralla itsestään selvä. Rajojen muodostuminen ihmisyyden ja teknologian välillä ei ollut yhtä suoraviivaista, kuin tutkielman alussa esitetty hypoteesi rajojen liukumisesta oletti. Näiden rajanvetojen merkitys vaikutti olevan ennen kaikkea jonkin vieraan ulossulkeminen, joka tapauksissa näyttäytyi paitsi teknologiana, myös ihmiseen itseensä kuuluvana vierautena, alitajuisena aistimellisuutena. Nämä toiseuden elementit ulossulkemalla jäljelle jäi tekijänoikeusteorian perinteinen hahmo, luova ihmisyksilö. Tutkielman viimeiseksi kysymykseksi ja lopputulemaksi jääkin, ovatko nämä vieraana ulossuljetut elementit todella vieraita vai sittenkin olennainen osa meitä? Ja jos se mitä pidämme ihmisyydelle vieraana kuuluu siihen sittenkin, miten meidän pitäisi oma ihmisyytemme ymmärtää?

In recent years, there has been extensive discussion in the field of copyright as to whether, for example, an artificial intelligence application can be an author and how machine contribution should be evaluated in the first place. The debate has not been limited to copyright, but especially in the context of the so-called posthumanist theory the relationship between human and non-human has been discussed for some time. One question that unites these two discussions has been whether the boundaries between humans and machines have become somehow fluid or whether they have always been that way. Thesis does not address the question of who or what may be the author, but rather, drawing from posthumanist theory, what is the meaning of humanity in the copyright system and in relation to technology. The issue is approached through the case law of the Court of Justice of the European Union and its assessment of originality criterion in copyright cases. The methodological framework of the thesis consists of Antti Hautamäki’s interpretation of perspective relativism and the theory of legal practice introduced by Samuli Hurri in his dissertation. Three questions inspired by posthumanist theory are posed to the case material, each from different perspective. Answers to these questions are looked via close reading of the cases. Thesis shows that the question of the boundaries between humanity and technology is not self-evident even in the field of copyright. Firstly, the formation of boundaries between humanity and technology was not as straightforward as the hypothesis presented at the beginning implied. The significance of these boundaries seemed to be above all the exclusion of the ‘otherness’, which appeared not only as technology, but also as a human being's own, subconscious sensuality. By excluding these alien elements, the traditional figure of copyright theory, the creative individual, emerged. As the final question and conclusion of the thesis remains, are these alienated, excluded elements really alien or rather an essential part of us? And if what we consider to be foreign to humanity is after all included in it, how should we understand our own humanity?