”MYANMAR DOES NOT FEAR INTERNATIONAL SCRUTINY”: MYANMARIN VALTION POLIITTISET TUNTEET RAKHINEN KRIISISSÄ

Abstract

Opinnäytetyössäni tarkastelen Myanmarin valtion toimintaa Rakhinen osavaltion kriisissä, joka on noussut maailmanlaajuiseen tietoisuuteen rohingya-muslimien pakolaistilanteen vuoksi. Tarkastelen, miten Myanmarin valtionjohto (hallitus ja armeija) käyttää tunteita poliittisena oikeuttamisen keinona: Myanmar tiedostaa toimintansa ongelmallisuuden ja kokee siksi tarpeelliseksi oikeuttaa sitä. Aineistoani, joka koostuu valtion virallisista teksteistä, lähestyn kriittisen diskurssianalyysin kautta.

Tutkimukseni osoittaa, että tunteiden diplomatiana tunnettu strategia, jossa valtionjohto sanoillaan ja teoillaan esittää ja imitoi jotakin tunnetta päämääriensä saavuttamiseksi, on läsnä Myanmarissa. Analyysin kautta olen löytänyt kolme merkittävää tunnediskurssia: pelon, luottamuksen ja sympatian. Pelolla oikeutetaan väkivallan käyttöä kansalaisten suojelemisen kautta, joten keskeistä on yhteisen identiteetin luominen myanmarilaisille. Luottamuksella haetaan oikeutusta vakuuttamalla oman puolidemokraattisen hallituksen toimivan kansalaisten suoman legitimiteetin varassa, vedoten samalla suvereniteettiin ja kansainväliseen puuttumattomuuteen. Sympatia diskurssilla puolestaan Myanmar hakee sääliä paimennettaviaan eli kriisissä kärsineitä kansalaisiaan kohtaan sekä odottaa muiden tuntevan sympatiaa itseään kohtaan.

Myanmarin tunteiden diplomatia sekä onnistuu että epäonnistuu. Tunteita osoitetaan sanallisessa muodossa suorastaan oppikirjamaisesti, mutta käytännön toteuttaminen, joka on yhtä olennainen osa tunteiden diplomatiaa, on hatarammalla pohjalla. Oikeuttamisen strategiat omien kansalaisten ja kansainvälisen yhteisön suuntaan poikkeavat toisistaan, mikä on tarkoituksenmukaista, sillä näille ryhmille voidaan olettaa toimivan eri perustelut. On havaittavissa, että tunteiden diplomatia on toiminut paremmin omia kansalaisia kuin globaalia yleisöä kohtaan. Kuitenkin on vaikeaa arvioida tämän oikeuttamisstrategian onnistumista pitkällä aikavälillä, sillä kriisi jatkuu edelleen ja yhteistyön taso kansanvälisen yhteisön ja Myanmarin välillä toimii vaihtelevalla menestyksellä. Jatkotutkimukselle on tarvetta, jotta kriisin ratkaisemiseen olisi käytettävissä poliittisten strategioiden lisäksi myös tieteellistä tutkimusta.