Uudistuva nemo tenetur se ipsum accusare – itsekriminointisuojan asema nykypäivän oikeudenkäytössä

Abstract

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on itsekriminointisuoja eli jokaisen oikeus olla myötävaikuttamatta oman rikosasiansa selvittämiseen. Tutkielman tarkoituksena on selvittää laajasti, mikä on tämän periaatteen nykyinen asema suomalaisessa oikeusjärjestyksessä ja millaista käytännön merkitystä se saa nykyaikaisessa oikeudenkäytössä. Tutkimusta tehdään pääosin oikeusdogmatiikan keinoin käsittelemällä ja analysoimalla itsekriminointisuojaa koskevaa oikeuskäytäntöä, lainsäädäntöä ja oikeuskirjallisuutta. Tutkimustyötä tehdään myös hieman oikeushistoriallisin keinoin, selvittäen itsekriminointisuojan aikaisemmin voimassa ollutta sisältöä oikeudenkäytössä.

Tutkimus lähtee liikkeelle käsittelemällä itsekriminointisuojan historiallista kehitystä sekä kansainvälisesti että kansallisesti Suomessa. Periaatteen historiaa tarkastelemalla saadaan selville minkälaisia arvoja ja arvostuksia siihen sisältyy, sekä miten periaate on päätynyt nykymuotoonsa. Seuraavaksi tutkielma käsittää itsekriminointisuojaan läheisesti liittyviä keskeisimpiä oikeusperiaatteita sekä oikeusnormistoa, joista periaate Suomessa ilmenee. Tutkielman keskeisissä pääluvuissa 4 ja 5 tutkitaan, miten itsekriminointisuoja ilmenee kansallisessa rikosprosessissamme sekä rikosprosessin ulkopuolisissa menettelyissä. Rikosprosessissa itsekriminointisuojan asema selvitetään ensin esitutkintavaiheessa, missä huomataan ilmenneen suhteellisen paljon ongelmia periaatteen suhteen. Tutkielma käsittelee seuraavaksi periaatteen vaikuttavuutta rikosoikeudenkäynnin sisällä. Itsekriminointisuojan asemaa tarkastellaan sekä sen yleisten soveltamisedellytysten suhteen rikosprosessin ulkopuolisissa menettelyissä että erityisesti ulosotto-, konkurssi- ja verotusmenettelyissä. Lisäksi käsitellään erityiskysymyksiä itsekriminointisuojan alkamisajankohdasta ja itsekriminointisuojan suhteesta valehtelemiseen.

Tutkimuksen pääasialliset johtopäätökset tehdään yhteenvetomaisesti sen viimeisessä luvussa. Tutkimus toteaa itsekriminointisuojalla olevan nykyään laaja merkitys suomalaisessa oikeudenkäytössä, mihin on voimakkaasti vaikuttanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Rikosprosessissa itsekriminointisuoja on nykyään turvattu pääosin asianmukaisesti, ottamalla se erityisesti huomioon uudessa esitutkintalainsäädännössä. Nykyään itsekriminointisuojan ongelmallisuudet koskevat lähinnä periaatteelle annettavaa merkitystä rikosprosessin ulkopuolisissa menettelyissä. Näissä menettelyissä itsekriminointisuoja on toteutettu erilaisin lainsäädännöllisin keinoin, ja aihetta sivuavasta oikeuskäytännöstä ei ole tulkittavissa yhtenäistä ratkaisua siihen, mihin periaate käytännössä rajoittuu rikosprosessin ulkopuolella. Tutkimus toteaa, että ulosottokaaressa tällä hetkellä käytössä oleva palomuurimalli olisi otettava lainsäädännössä laajemmin käyttöön, mikä helpottaisi monin tavoin itsekriminointisuojan soveltamista rikosprosessin ulkopuolella. Itsekriminointisuoja on usein ristiriidassa muiden merkittävien oikeusperiaatteiden kanssa, minkä vuoksi sille annettava merkitys ei voi laajentua liiaksi rikosprosessin ulkopuolisissa menettelyissä.