Rangaistuksen mittaaminen pahoinpitelyrikoksissa – erityisesti lähisuhdeväkivaltatapauksissa

Abstract

Tämän oikeusdogmaattisen tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää mitkä seikat vaikuttavat rangaistuksen mittaamiseen pahoinpitelyrikoksissa, erityisesti lähisuhdeväkivaltatapauksissa, ja mikä on lähisuhdeväkivallan merkitys rikoslain rangaistuksen mittaamista koskevien säännösten näkökulmasta. Tutkimuksen empiirinen aineisto on koostunut korkeimman oikeuden sekä hovioikeuksien ratkaisuista. Aineistona on lisäksi käytetty lainsäädäntöä esitöineen sekä oikeuskirjallisuutta.

Rangaistuksen mittaaminen ja tunnusmerkistön valinta kytkeytyvät toisiinsa pahoinpitelyrikoksissa ja niihin liittyvän mittaamisharkinnan pohjana toimii ratkaisussa KKO 2011:102 kiteytetty rangaistuksen mittaamisen oikeuslähdeoppi. Teon moitittavuuden arviointi suoritetaan useimmiten vertaamalla kyseessä olevan teon moitittavuutta keskimääräistä rangaistusta edellyttävään tekoon. Moitittavuuden arvioinnin keskiössä ovat aiheutetut seuraukset tai niiden vaara, käytetyn väkivallan määrä ja laatu sekä tekijän tarkoitusperät. Johtopäätöksenä tutkimuksessa on lisäksi todettu, että korkeimman oikeuden oikeuskäytännön eli mittaamisprejudikatuurin merkitys on viime aikoina korostunut rangaistuksen mittaamisen oikeuslähteenä myös väkivaltarikoksissa niiden korostuneesta tapauskohtaisuudesta huolimatta.

Rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta johtuen Suomen ratifioima Istanbulin sopimus ei ole suoraan sovellettavissa vastaajien vahingoksi ilman erillisiä lainsäädäntötoimia. Lähisuhdeväkivaltatapauksissa teon vahingollisuus ja vaarallisuus sekä tekijän syyllisyyden aste puoltavat kuitenkin rangaistuksen mittaamista yleistä rangaistuskäytäntöä ankarammaksi. Lakiteknisesti lähisuhdeväkivalta on siis RL 6:4:n mukaisena yleisenä mittaamisperusteena huomioon otettava seikka. Vaikkei kyseessä siis ole varsinainen koventamisperuste, on lainsäätäjän kanta lähisuhdeväkivaltaan viime vuosina alati tiukentunut. Joka tapauksessa teon luonnetta lähisuhdeväkivaltana ei voi erityisesti ratkaisun KKO 2020:20 vahvistaman linjan jälkeen enää perustellusti jättää seuraamusharkinnassa huomiotta.

De lege ferenda olen esittänyt näkemyksen siitä, että rangaistuskäytännön yhtenäistämisen edistämiseksi ja ongelman tunnistamisen osoittamiseksi lähisuhdeväkivallasta tulisi Suomessa olla erityissääntelyä ja tuomioiden perusteluissa tulisi eritellä sen konkreettinen vaikutus tuomittavaan rangaistukseen. Samoin tulisi menetellä sovellettaessa varsinaisia RL 6:5:n mukaisia koventamisperusteita.