Eriarvoisen vanhemmuuden sosiaalinen todellisuus

Abstract

Tutkimuksemme tarkoituksena oli selvittää, miten lastensuojelun asiakkuudessa olevien lasten vanhemmat keskustelivat vanhemmuudestaan, kun heitä haastateltiin lastensuojelun avohuollon vertaistukiryhmässä. Tutkimme aihetta tarkentavan tutkimuskysymyksen kautta eli selvittämällä, millaisia diskursseja vanhempien puheessa on löydettävissä, kun he keskustelevat vertaistukiryhmässä. Pyrimme selvittämään, minkälaisia ovat vanhemmuutta rakentavat eriarvoisuus- ja tunnediskurssit ja miten ne kuuluvat vanhempien puheessa. Toteutamme analyysin diskurssianalyysina ja teoreettisena viitekehyksenä käytämme sosiaalista konstruktionismia. Tutkimuksen keskeisimmät käsitteet ovat eriarvoisuus, vanhemmuus sekä lastensuojelu. Tutkimusaineistona käytämme Mirka Ruokosen (2020) pro gradu -tutkielmaansa keräämää aineistoa, jonka hän on toteuttanut käyttämällä puolistrukturoitua teemahaastattelua. Aineisto koostuu kuuden henkilön yksilö-, pari- ja ryhmähaastatteluista. Aineisto on kerätty helmi-maaliskuun aikana keväällä 2020, ja se sisältää 77 sivua litteroitua tekstiä.

Aineistossa ilmeni vahvimmin eriarvoisuus niin käsitteenä kuin diskurssinakin. Eriarvoisuutta koettiin vanhempien keskuudessa suhteessa yhteiskuntaan ja muihin vanhempiin. Haastatteluissa tuotettiin paljon puhetta eriarvoisuuden kokemuksista ja niihin liittyvistä tunteista. Vanhempia yhdisti se, että he olivat joutuneet lastensuojelun asiakkuudessa ollessaan itse etsimään lapsilleen sopivaa tukimuotoa. Perheen ongelmista ei ollut puhuttu edes lähipiirissä, sillä suhtautumisen oli koettu herättävän asenteellista käyttäytymistä erilaisilta ammattitahoilta. Vertaistukiryhmä koettiin vanhempien keskuudessa tärkeäksi siksi, että siellä ei syntynyt eriarvoisuuden kokemusta.

Eriarvoisuusdiskurssin lisäksi aineistosta jäsentyi neljä erilaista tunnetta koskevaa diskurssia, jotka nimesimme suru-, syyllisyys-, viha- ja välittämisdiskursseiksi. Tunnediskursseille oli tyypillistä niiden osittainen päällekkäisyys, rinnakkaisuus ja se, että eriarvoisuus kietoutui kaikkiin tunnediskursseihin. Surudiskurssi kietoutui vanhempien tunteisiin menetyksien ja epäonnistumisien eri ulottuvuuksien kautta. Syyllisyysdiskurssi puolestaan vei pois jopa kokemuksen äitinä kelpaamisesta. Vihadiskurssi esiintyi sekä omaa elämäntilannetta että ympärillä olevia tahoja kohtaan. Välittämisdiskurssi oli osa vanhempien sisukasta pyrkimystä hankkia lapsilleen apua. Verrattaessa aiempaan vanhemmuustutkimukseen, näyttäytyi vanhempien haastattelutilanteessa käymä keskustelu samansuuntaiselta, ja se antoi asiakkaan näkökulmasta lastensuojelusta etäisen ja leimaa-antavan yhteiskunnallisen kuvan.

Tutkimuksemme yhtenä johtopäätöksenä on, että vanhemmat olivat tuskastuneita palveluiden huonoon saatavuuteen. Lisäksi he olivat kohdanneet epäasiallista kohtelua useilta eri ammattitahoilta, mikä on hyvin huolestuttavaa ja vastoin sosiaalityön eettisiä arvoja. Eriarvoisuuden tunnistaminen on tärkeää, jotta vanhempaa voidaan tukea hänen kasvatustehtävässään.