Vahingonkorvausvaateen käsitteleminen summaarisena riita-asiana access to justice -periaatteen valossa

Abstract

Summaarisena riita-asiana pidetään oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 5 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan kantajan näkemyksen mukaan riidatonta tietyn määräistä saamista, hallinnan tai rikkoutuneen olosuhteen palauttamista tai häätöä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan kysymystä siitä, miten OK 5:3.1:n sääntelyä tulisi tulkita sen suhteen, voidaanko vahingonkorvausvaatimusta koskeva kanne käsitellä summaarisena riita-asiana. Oikeudenkäymiskaaren mukainen edellytys asian käsittelylle summaarisena riita-asiana ”jos asia koskee tietyn määräistä saamista” ei sulje pois vahingonkorvaussaatavaa. Oikeudenkäymiskaaressa ei oteta kantaa siihen, voiko vahingonkorvausvaateita käsitellä summaarisina riita-asioina eikä asiaan vastata lain esitöissäkään. Vahingonkorvausvaade summaarisen riita-asian hakemuksessa johtaa tyy-pillisesti siihen, että asia muuttuu laajaksi riita-asiaksi, jolloin prosessin kesto sekä kustannukset kasvavat. Tämän tarkoituksenmukaisuuden voi kyseenalaistaa erityisesti, mikäli vahingonkorvaussaatava on pieni ja hakemus on edelleen kantajan näkemyksen mukaan riidaton. Ongelmana on, ettei kyseisiin vaatimuksiin ole Suomessa vakiintunutta käytäntöä. Aihetta lähestytään tutkielmassa voimassa olevan lainsäädännön, lain esitöiden, oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön kautta.

Ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta tutkielmassa päädytään päätelmään, että tarkkana rahamääränä esitetty vahingonkorvausvaade kuuluu sanamuodon puolesta OK 5:3.1:n soveltamisalaan. Ennen 1990-luvun alioikeusuudistusta voimassa olleen maksamismääräyslain (319/54) 1 §:n mukaan, mikäli saaminen koski vahingonkorvausta, maksamismääräys voitiin antaa edellytyksellä, että asianosaisten kesken oltiin tehty sopimus korvauksesta ja vaatimus perustui tuohon sopimukseen. Tutkielmassa katsotaan, että laista tai lain esitöistä ei voida vetää johtopäätöstä, jonka perusteella alioikeusuudistuksen myötä voimaan tulleessa summaarisessa prosessissa oli tarkoituksena sulkea – edeltäjästään maksamismääräysmenettelystä poiketen – vahingonkorvausvaateet menettelyn ulkopuolelle.

Toisen tutkimuskysymyksen kohdalla tutkielmassa arvioidaan, että summaarisessa menettelyssä, jossa todisteita vaatimuksen tueksi ei tarvitse esittää, tulee joka tapauksessa olla tarkkana sen suhteen, millä tavalla konkreettisesti kantaja on selvittänyt käsityksensä mukaisen saatavan riidattomuuden. Koska vastaajalta edellytetään prosessissa tarkkaavaisuutta ja aktiivisuutta, on ilmeistä, että prosessiin sisältyy mahdollisuus erilaisille oikeusturvaloukkauksille, mikäli vahingonkorvausvaateiden käsittelylle menettelyn piirissä ei aseteta tarkkoja edellytyksiä. Vastaajan pysyessä passiivisena, kantajan näkemys saatavan luonteesta vahvistetaan. Kolmannen tutkimuskysymyksen osalta tutkielmassa päätellään, että pienriitamenettely parantaisi yksilöiden oikeusturvaa ja edistäisi access to justice -periaatteen konkreettista toteutumista pienen intressin riita-asioissa, joissa korkean prosessikynnyksen vuoksi ei ole kannattavaa ryhtyä laajan riita-asian prosessiin.