”En koe ollenkaan että olen joutunut johonkin, kyllä tämä on enemmän lahja” : isovanhemmasta sukulaissijaisvanhemmaksi: elämänkulun uusi polku

Abstract

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää isovanhempien roolia lapsenlapsen elämässä ja siinä tapahtuvaa muutosta tilanteessa, jossa oma lapsenlapsi muuttaa isovanhempien luokse lastensuojelun huostaanottoprosessin kautta. Tutkimuksessa haluttiin ymmärtää myös isovanhemman elämänmuutosta sukulaissijaisvanhemmuuden myötä elämänkulun näkökulmasta. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena fenomenologis-hermeneuttisen tutkimuksen periaatteita mukaillen. Aineisto kerättiin teemahaastattelun avulla haastattelemalla sukulaissijaisvanhempina toimivia isovanhempia, keille oli aikaisintaan vuosi sitten sijoitettu huostaanottoprosessin kautta oma lapsenlapsi. Aineiston analysoinnissa käytettiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin menetelmää.

Tutkimukseen osallistuneet isovanhemmat toimivat sukulaissijaisvanhempana eri ikäisille lapsenlapsille ja isovanhempien ikäjakauma oli 50–70 ikävuoden välillä. Tutkimustuloksissa nousi esiin, että isovanhemmat kokivat pääsääntöisesti isovanhemman roolin muuttuneen kasvattajan rooliksi sukulaissijaisvanhemmuuden myötä. Isovanhemmat olivat lapsenlapsen syntymästä saakka olleet tiiviisti lapsenlapsen elämässä, ja päätös ryhtyä sukulaissijaisvanhemman tehtävään näyttäytyi selkeänä. Isovanhemman roolia kuvasti lapsenlapsen sijoituksen jälkeen vastuunkantaja sekä rajojen asettaja. Isovanhempien suhde omaan lapseen tutkimuksen perusteella näyttäytyi ristiriitaiselta ja muuttuvalta sijoituksen eri vaiheissa. Suhteeseen vaikuttivat huostaanoton vaikutukset biologisen vanhemman elämän sekä joissain tilanteissa myös viranomaisten päätökset. Huostaanottoprosessi isovanhemman näkökulmasta näyttäytyi tutkimuksen mukaan byrokraattisena toimena, jossa sukulaissuhteen erityisyyttä ei aina osattu huomioida. Tutkimuksessa nousi esiin isovanhempien positiivinen suhtautuminen sukulaissijaisvanhemman tehtävään, ja arjen haasteet olivat usein lapsenlapsesta riippumattomia tekijöitä. Isovanhemmat kuvasivat omaa elämänkulkua vaiheittain ja esiin nostettiin erilaisia käännekohtia elämässä. Käännekohdiksi lukeutuivat usein kotoa pois muuttaminen, avioliitto tai ero sekä lapsenlapsen muutto isovanhemmalle. Isovanhemmat kuvasivat sukulaissijaisvanhemmuuden muuttaneen elämänkulun suuntaa hyvin konkreettisien esimerkkien avulla. Elämänvaihe ennen sijoitusta isovanhempien kohdalla oli rauhallista sekä vapaata omien lasten itsenäistymisen jälkeen. Lapsenlapsen sijoituksen jälkeen isovanhemmat kokivat isoimmaksi muutokseksi arjessa sen rytmittymisen uudelleen pikkulapsiarjen mukaiseksi. Lisäksi erilaiset sijoitukseen liittyvät palaverit, tapaamiset sekä muut menot nousivat usein esiin haastatteluissa merkittävänä muutoksena. Isovanhempien odotukset tulevaisuudelta keskittyivät lapsenlapsen selviytymiseen elämässä sekä omien eläkesuunnitelmien toteutumiseen. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena nousi esiin isovanhemman roolin erityisyys sukulaissijaisvanhempana. Isovanhemman läheinen suhde omaan lapseen sekä lapsenlapseen oli toistuva teema haastatteluissa ja perhesuhteiden ymmärtäminen ja niiden huomioiminen on tärkeä osa viranomaistyöskentelyä. Tulosten perusteella voi olla perusteltua lisätä tietoa sukulaissijaisvanhempien erityisyydestä sekä ymmärtää sukulaissijoituksen merkitystä isovanhemman elämänkulun kannalta.